G:Kuinka matalalla sinulla on kynnys myöntää väsymyksesi?

[peace sisters,peace:)]

Ajatus lähti liikkeelle kun luin ilta-sanomien kamalaa juttua vauvan pahoinpitelystä..
Miksi yhteiskunnatamme arvostaa ns.super äitejä(pullantuoksuisia tehopakkauksia kyltymmättömineen energia lähteineen)?"Ja se on vasta huono äiti se kuka ei omiaan lapsiaan jaksa hoitaa.."Tälläisiä odotuksia tuntuu että me äidit luomme eniten toisillemme.Arvostellaan aina toisiamme jyrkästi ja tuomitaan jos olet erinlainen kuin minä itse.(voisimpa liittää tähän miljoona keskustelu ketjua näiltäkin sivuilta..yksi lempi aiheistamme taitaa olla imetys ja se kuka laittaa lapsensa hoitoon alle kolme vuotiaana ja kuka ei..)Sorrun tähän itsekkin..

Rupesin miettimään itseäni ja omaa lähipiiriäni,uskaltaisinko sanoa ääneen ne ajatukset joita uhmaikäinen lapseni minussa joskus herättää,mitä minusta tulkittaisiin,toisaalta nämä ajatukset eivät minua pelota,tiedän että ne on ajatuksia joita EN IKINÄ muuttaisi teoiksi.Mutta milloin oma arvostelukyky pettää ja se hienon hieno raja rikkoutuu...?Mitä itse sanoisin jos joku läheisistäni kertoisi samoja ajatuksia..ymmärtäisinkö aidosti vai tuomitsisinko salaa mielessäni ja kokesin olevani parempi äiti?

Huomaan että omasta äitiydestäkin tulee välillä suoritumista(opettellin leipomaan,harrastan lapsiliikuntaa,surffailen netissä että tietäisin mikä haalari on paras hinta/laatu suhteeltaan)tuntuu että äitiys on jatkuvaa kouluttautumista ettei hiekkalaatikon reunalla tule tunne omasta huonoudestaan..

Taidanpa tästä lähteä relaamaan sohvan reunalle ja nauttimaan vaan siitä että saan olla äiti.

 

[ap]

Lisäänpä viellä ettei tarkoitukseni ollut puolustella äitiä kuka lastaan pahoinpiteli vaan miettiä miksi näin pääsee käymään..

 

[Karkkimaankaveri]

Kyllä melko helposti uskallan lähipiirilleni tunnustaa mahdollisen väsymyksen.

 

[Moon Vaan Melonit]

Mä oon opetellu sanomaan aika herkästi.
Onneks on kuunteleva mies ja 3 ystävää jotka itekkin on eläny ylä- ja varsinkin niitä alamäkiä.

 

[Möppöläinen]

Miehelle pystyin/pystyn tunnustamaan melko helpostikin väsymykseni, mutta muille en niin helposti. Keväällä oli sitten pakko alkaa muillekin puhumaan, kun pää meinasi poksahtaa. :/
Muoks. nyt voin jo paljon paremmin. =)

 

[cothis]

Hmm.. mä opettelin neuloo, mutta en koe sitä suoriutumisena, vaan ihan hyödylliseltä taidolta oppia. Men usko merkkivaatteiden parantavan maailmaa ja jos mua sen takia katsotaan alaspäin, niin antaa palaa vaan. Mä en ota paineita siitä täydellisestä äitiydestä, kun sellaista ei ole. Mä olen vaan paras mahdollinen äiti mun pojalle, eikä siihen muilla ole sanottavaa. Otsikkoon sanoisin, että mä kyllä myönnän mahd. väsymykseni heti jos tarve, pojaltahan se vaan on pois jos mä leikin että jaksan vaikka en jaksaiskaan. Eli jos tarve ilmenee, osaan kyllä lähteä hakemaan apua.

 

[huh]

Kyllä on vittu suomi pullollaan väsyneitä perseeseen ammuttuja mutseja.
Samaan ilmiöön en todellakaan ole törmännyt muissa maissa joissa tullut asuttua.

Mikä helvetti niin väsyttää.

 

[Adelade]

Rupesin miettimään itseäni ja omaa lähipiiriäni,uskaltaisinko sanoa ääneen ne ajatukset joita uhmaikäinen lapseni minussa joskus herättää.

Tähän voin vastata että en uskalla. Hulluksi leimaisivat ja varmasti saisin kyydin johonkin...

Eipä noita tule väsymyksiään valiteltua muille kuin miehelle, mulla on vähän sellainen (todella tyhmä ) periaate että ite oon lapset halunnu ja ite ne on miun hoidettava, turha alkaa valittamaan.

 

[Non compos mentis]

Silloin kun olin kaikkein väsynein (esikoisen ollessa ihan pieni ja itse fyysisesti kehnossa kunnossa) en itse sitä väsymystä rekisteröinyt ollenkaan. Mun täti halusi kerran vaihtaa vauvan vaipan meillä ollessaan ja mä aloin itkeä siinä tilanteessa. Tuntui jotenkin, että joku omii mun vauvan ja pitää mua kyvyttömänä hoitamaan omaa lastani. Sitten vauvalle tuli hormoninäppyjä ja hän näytti silmissäni aika karmealta (hirveä sanoa näin jälkikäteen!). Ajattelin omasta mielestäni vakavasti adoptioon antamista.

ONNEKSI, onneksi ja suureksi onneksi en ollut yksin. Mulla oli monia kykeneviä ja kokeneita ihmisiä, jotka osasivat hoitaa sen homman niin, että sain rauhassa kiintyä vauvaan, mutta sain voimaa jaksaa arjessa. Isoveikka hoiti mun kauppa-asiat ensi alkuun ja toi autollaan marketista meille kotiin saakka vaippasäkit ja muut (3. krs, ei hissiä!), äitini hoiti joitain yösyöttöjä, kun olin vielä verenhukasta nuupallani ja isovanhempani toivat aikuista seuraa päiviini, etten seonnut kotona.

Joskus voi olla liian lähellä nähdäkseen missä mennään.

 

[nöppönen]

ei enää ollenkaan korkea. eron jälkeen tosin olisin voinut aiemmin pyytää apua arkeen enkä sitkutella ilman ja väsyä liikaa. sitä vaan ei enää ajattele järkevästi kun väsyy ja kaikki asiat tuntuu miljoona kertaa vaikeammilta.

 

[Vieras]

Kyllä on vittu suomi pullollaan väsyneitä perseeseen ammuttuja mutseja.
Samaan ilmiöön en todellakaan ole törmännyt muissa maissa joissa tullut asuttua.

Mikä helvetti niin väsyttää.

Oisko muualla enemmän tukiverkkoa ympärillä? En tiedä, arvelisin vaan.
En tiedä että mikä helvetti väsyttää.

 

[huuhhaa]

Kyllä mä myönnän että olen väsynnyt. Mutta viduttaa kyllä ihmiset jotka sanoo mulle että älä valita itte olet lapses tehnyt.

 

[Tilli]

Olen puhunut väsymyksestä, jota kumma kyllä ei ole niin paljon kolmen lapsen kanssa, kuin silloin aikoinaan, kun esikoinen syntyi.

Esikoisen syntyminenhän muutti tilannetta kaikein eniten, ainakin minun kohdallani. Muistan, kun vauva vain huusi ja huusi (ei kuitenkaan ollut koliikkia/vatsanväänteitä tms.), hyppyytin vauvaa sylissä, ja huomasin, että huuto loppui. Samalla tajusin, että olin melko voimakkaasti hyppyyttänyt tyttöä, ja pelästyin, ja lopetin.
Onni kuitenkin oli, että omasta mielestäni raju hyppyyttäminen oli vain huvittanut vauvaa, koska vastassa oli hymyilevät kasvot tytöllä, vaikka itsellä oli ajatukset kiertäneet sitä rataa, että prkl, hyppyytetään sitten kunnolla, jos et muuten hiljene...

Meillä siis onnellinen loppu, ja tämä tapaus opetti sen, että varoin menettämästä hermojani enää toistamiseen, vaan jos pinna oli palamassa, poistuin samasta huoneesta vauvan kanssa minuutiksi kokoamaan voimia, jotta vastaava ei enää toistuisi.

Tapaus kuitenkin omalta kohdalta osoitti, kuinka ohut on raja siinä, koska ajatukset hämärtyvät niin, että ei enää ymmärrä tekoaan.

Ja itse olen tosiaan tapauksesta avoimesti puhunut, koska ajattelen, että muistakin täytyy tuntua joskus samalta, ja on parempi, että siitä puhuu jollekin, ennen kuin mitään pahaa tapahtuu/pelästyttää itsensä sillä, että tekee jotain sellaista, mitä ei ikinä uskoisi tekevänsä.

 

[Adelade]

Mutta viduttaa kyllä ihmiset jotka sanoo mulle että älä valita itte olet lapses tehnyt.

No mie en ainakaan kelleen ala noin sanomaan, ihan itseäni aattelen tolla periaatteella.