G: Kiusaamisesta

[vicy]

Olen alkanu miettimään sellaista, että kumpi on parempi tilanne omalle lapselle, se että on kiusaamistilanteessa ns. sivustaseuraaja eli ei puutu asiaan mutta ei kiusaakaan vai että se menee kiusatun puolelle ja joutuu itse kiusatuksi??
Kuitenkin aina puhutaan siitä että "aina pitäisi mennä kiusatun puolelle ja puollustaa sitä kiusaajia vastaan", mutta mitäs jos se tarkoittaa sitä että tämä lapsi joutuu silloin itse kiusatuksi?? Kun kuitenkin tiedossa on se että mitä kiusatuksi tuleminen tekee psyykkeelle ja se saattaa aiheuttaa ongelmia koko loppu elämäksi.. Mutta toisaalta taas ei ole reilua sekään että kiusattu lapsi jää yksin ja kaikki vain hiljaa hyväksyy tilanteen.
Kaikkein paras ratkaisu tietysti olisi se että kaikki menisivät yhdessä kiusatun puolelle kiusaajaa vastaan, mutta tälläistä ei tapahdu kuin jossain ihannemaailmassa, jota ei ole olemassa...

Eli jos olisi 2 vaihtoehtoa, joko lapsesi hiljaa hyväksyy kiusaamisen (ja kiusattu joutuu yksin kärsimään kiusaamisen seuraukset) tai menee kiusatun puolelle ja joutuu itse kiusatuksi (ja kärsii pahimmassa tapauksessa tästä koko elämänsä), kumman valitsisit??

 

[Micosa]

Mä aikoinani valitsin mennä puolustamaan kiusattuja.Mutta mä en kärsinyt siitä koskaan,ei ollut sellaista valtaa kellään joka yritti.Ja tiesivät sen kyllä,mulla suu paukkuu pahasti takaisin jne.
Mutta tuohon en oikein osaa sanoa kumpi parempi.Ehkä jos olisin ollut herkkä en olisi uskaltanut puolustaa pelossa että itse saa saman moskan päälle.

 

[äiti neljälle]

Lapsille selkiää kyllä, kun aikansa teroittaa, että KIUSAAJA ON MYÖS SE, JOKA EI PUUTU TILANTEESEEN MILLÄÄN TAVALLA! Oli se sitten aikuinen tai lapsi. Puuttumatta jättäminen on kiusaamista myös ja kukaan lapsihan ei halua olla tietentahtoen kiusaaja. Aikuisten olisi myös ymmärrtettävä tämä asia ja opeteltava olemaan hyväksymättä kenenkään kiusaajan toimia missään.

 

[karvakorvakettu]

Mulle on ollut aina selvää se, että välinpitämättömyyskin on kiusaamista. Ala-asteella en uskaltanut puolustaa ja kannoin siitä kyllä huonoa omaatuntoakin. Yläasteella ryhdistäydyin ja sain hetken huuteluja, mutta ei mua kauaa jaksettu kiusata. Ja itselle tuli parempi olo. Käytännössä meidän luokalla ei niin paljoa sen jälkeen enää ollutkaan kiusaamista. Kun joku sanoo asian ääneen, ei monikaan halua myöntää olevansa kiusaaja tai kiusaajan kaveri.

 

[lennia]

No se on varmaan myös aika paljon lapsen omasta luonteesta kiinni, joutuuko kiusatuksi, jos menee kiustatun puolelle. Ja tavasta jolla sen tekee. Kenties syrjäänvetäytyvää, ujoa lasta ei kannattaisikaan välttämättä asettaa tilanteeseen, jossa hän kokee, että ainoa oikea tapa toimia, on asettua kiusatun puolelle. Selkeästi ilmaistu haluttomuus osallistua on myös eräänlaista "hiljaista vastarintaa", joka sekin saattaa vaatia lapselta aikamoista tahdonvoimaa ryhmäpainetilanteessa.

Mutta tietenkin kysymyksesihän oli, että kumpi on parempi, mennä kiusatun puolelle ja tulla itse kiusatuksi, vaiko seurata sivusta ja hyväksyä hiljaa tilanne. Minä tässä tapauksessa toivoisin, että lapsellani olisi rohkeutta mennä kiusatun puolelle, sillä en usko, että kiusaaminen kestäisi tällaisessa tapauksessa kauaa. Lapsihan ei tällöin ole "uhri", vaan on valinnut itse asemansa. Vaikka kiusatuksi tuleminen on rankkaa, ovat monet lapsena kiusaamista kokeneet monesti aikuisena mielenkiintoisia ja moniulotteisia ihmisiä. Sen sijaan sivustaseuraajat ovat ehkä myöhemminkin elämässään juuri niitä sivustaseuraajia. Aina ei kenties kuitenkaan ole välttämätöntä valita selkeästi puolta, vaan vaikuttaa voi muillakin tavoilla.

Kaikkein vähiten kuitenkin toivoisin, että lapseni olisi näitä kiusaajan mukanahiihtäjiä.