Vuosia jatkunut parisuhteemme on aina perustunut avoimuuteen ja rehellisyyteen, sekä molemminpuoliseen kunnioitukseen. Tämä on näkynyt, ei pelkästään puheina, vaan myös tekoina. Olen kokenut olevani poikkeuksellisen onnekas saadessani kasvattaa lapsemme puolisoni kaltaisen ihmisen kanssa ja osin tunnen niin vieläkin.
Sitten alkaa se "tavallinen tarina" joita keskustelupalstat ovat nykyään pullollaan.
Puolisoni on aina ollut meistä kahdesta se sosiaalisempi ja myös ahkerampi netin sosiaalisten medioiden käyttäjä. Tässäkin suhteessa luottamus on ollut itsestään selvää, eikä toisen nettitouhuja ole juuri tullut edes mietittyä.
Asiat kääntyivät päälaelleen kun vahingossa, ilman mitään urkinta-aikeita törmäsin puolisoni yksityiseen Facebook keskusteluun, jonka hän oli unohtanut auki koneelle. Se oli kuin moukarin isku otsaan. En tiedä lienenkö vanhanaikainen tai muuten ahdasmielinen, mutta silmäniskuilla höystetyt "seksiheruttelut" entisen heilan kanssa löivät kirjaimellisesti polvilleen. Minä olin kuulemma samaan aikaan istunut vieressä telkkarin ääressä, mistä myös hihiteltiin. Ei ole epäillystäkään etteikö älyllä varustettu puolisoni olisi ymmärtänyt tämän olevan pohjattoman loukkaavaa minua kohtaan, eikä hän ikimaailmassa sulattaisi vastaavaa minulta. Facebookin tarjoamat mahdollisuudet ja "varmuus" kiinnijäämättömyydestä ovat kaiketi olleet ylitsepääsemättömiä. On tietysti todennäköisempää että tämä on ollut puolisoni normaali tapa käyttäytyä netissä, kuin että hän olisi narahtanut heti ensimmäisellä hairahduksella.
Kun hän tajusi, että olin nähnyt kyseisen keskustalun, hän ei pyytänyt anteeksi, eikä halunnut puida asiaa sen syvällisemmin. Seurauksena ei ollut varsinainen riita, vaan pikemminkin tunteiden jäätyminen.
Pahinta tässä tilanteessa ei suinkaan ole itse teko (joku varmasti sanoo tässä kohtaa, että eihän mitään ole oikeasti edes tapahtunut) vaan se, että moisella hölmöilyllä voidaan vetää vuosia kestänyt luottamus vessanpöntöstä alas. Yhtäkkiä tuntuu, että en tunnekaan minulle rakkainta ihmistä.
Tapahtuneesta on kulunut jonkin aikaa, mutta asiat eivät ole oienneet. Puolisoni on haluton keskustelemaan ja jatkaa virtuaalielämäänsä Facebookissa. Itse olen vetäytynyt syrjälle ja olen vainoharhoissani menettämässä jo suhteellisuudentajunikin. Vaikka Facebookissa mikään ei tapahdu "oikeasti" niin virtuaalisten toilailujen seuraukset ovat ilmieläviä ja aiheuttavat tuskaa ja peruuttamatonta vahinkoa. Mihin Facebookia ihan oikeasti tarvitaan?
Sitten alkaa se "tavallinen tarina" joita keskustelupalstat ovat nykyään pullollaan.
Puolisoni on aina ollut meistä kahdesta se sosiaalisempi ja myös ahkerampi netin sosiaalisten medioiden käyttäjä. Tässäkin suhteessa luottamus on ollut itsestään selvää, eikä toisen nettitouhuja ole juuri tullut edes mietittyä.
Asiat kääntyivät päälaelleen kun vahingossa, ilman mitään urkinta-aikeita törmäsin puolisoni yksityiseen Facebook keskusteluun, jonka hän oli unohtanut auki koneelle. Se oli kuin moukarin isku otsaan. En tiedä lienenkö vanhanaikainen tai muuten ahdasmielinen, mutta silmäniskuilla höystetyt "seksiheruttelut" entisen heilan kanssa löivät kirjaimellisesti polvilleen. Minä olin kuulemma samaan aikaan istunut vieressä telkkarin ääressä, mistä myös hihiteltiin. Ei ole epäillystäkään etteikö älyllä varustettu puolisoni olisi ymmärtänyt tämän olevan pohjattoman loukkaavaa minua kohtaan, eikä hän ikimaailmassa sulattaisi vastaavaa minulta. Facebookin tarjoamat mahdollisuudet ja "varmuus" kiinnijäämättömyydestä ovat kaiketi olleet ylitsepääsemättömiä. On tietysti todennäköisempää että tämä on ollut puolisoni normaali tapa käyttäytyä netissä, kuin että hän olisi narahtanut heti ensimmäisellä hairahduksella.
Kun hän tajusi, että olin nähnyt kyseisen keskustalun, hän ei pyytänyt anteeksi, eikä halunnut puida asiaa sen syvällisemmin. Seurauksena ei ollut varsinainen riita, vaan pikemminkin tunteiden jäätyminen.
Pahinta tässä tilanteessa ei suinkaan ole itse teko (joku varmasti sanoo tässä kohtaa, että eihän mitään ole oikeasti edes tapahtunut) vaan se, että moisella hölmöilyllä voidaan vetää vuosia kestänyt luottamus vessanpöntöstä alas. Yhtäkkiä tuntuu, että en tunnekaan minulle rakkainta ihmistä.
Tapahtuneesta on kulunut jonkin aikaa, mutta asiat eivät ole oienneet. Puolisoni on haluton keskustelemaan ja jatkaa virtuaalielämäänsä Facebookissa. Itse olen vetäytynyt syrjälle ja olen vainoharhoissani menettämässä jo suhteellisuudentajunikin. Vaikka Facebookissa mikään ei tapahdu "oikeasti" niin virtuaalisten toilailujen seuraukset ovat ilmieläviä ja aiheuttavat tuskaa ja peruuttamatonta vahinkoa. Mihin Facebookia ihan oikeasti tarvitaan?