P
punainenmekko
Vieras
Hei,
omatunto kärventää nyt niin paljon että olisi kiva kuulla teidän muiden kokemuksia aiheesta ja saada näkökulmia.Olin ex mieheni kanssa 9 vuotta yhdessä, asuimme ulkomailla. Meillä oli todella tiivis suhde, melkein symbioosi, tuimme toinen toisiamme. Tuli ongelmia, masennusta jne, jotka vaikuttivat seksielämään paljon, sitä ei paljon ollut loppuvuosina vaikka olimme nuoria, n 30 vuotiaita. Emme menneet naimisiin eikä ollut lapsia, en halunnut jostain syystä. Mieheni halusi minä en.Tunsin suhteessa että tein väärin asioita, en ollut "mieleen" miehelleni ja sellainen jonka hän olisi halunnut, esim. asuinpaikan suhteen teimme kuten hän tahtoi (asuimme mieheni kotimaassa Euroopassa vaikka olisin halunnut Suomeen).
Lopulta tilanne kärjistyi niin että jouduin sairaslomallekin masennuksen takia töissä, ja siellä meni huonosti, olin saamassa terveysongelmien takia (siis masennus) potkut joka on siinä maassa ihan yleistä.Tulin Suomeen yksin toipumaan, tarkoituksena oli olla muutama kuukausi, ja katsoa sitten mitä tekisimme, minulla oli täällä myös opinnot kesken jotka oli tarkoitus saattaa loppuun. Suomessa aloin viettää "sinkkuelämää" samoin mieheni siellä ulkomailla matkusteli ja kävi paljon ulkona. Välillä kaipasin takaisin, emme siis ikinä "eronneet" virallisesti mutta näimme sen vuoden aikana vain kaksi kertaa. Välillä mieheni kyseli koska tulen takaisin, en osannut sanoa ja se ahdisti, en itsekään tiennyt mitä tekisin.
Lisänä oli paluumuuttoshokki 8 ulkomaanvuoden jälkeen, tunsin itseni Suomessa yksinäiseksi. Aloin tapailla uutta miestä, samalla exässä roikkuen, soittelimme päivittäin ja hän lähetteli kirjeitä ja kortteja. Sanoi kuitenkin ettei ole varma haluaako minun palaavan ja jos palaisin pitäisi monen ristiriitaa aiheuttavan asian suhteessa muuttua, yksi oli seksi...en halunnut palata silloin tuntui että joudun muuttumaan sellaiseksi joksi hän haluaa, vaikka rakastin häntä tunsin että olimme erilaisia joka korostui ollessani Suomessa.
Tapailu miehen kanssa täällä Suomessa loppui, ja ajattelin tosissani palata takaisin mieheni luokse ja lähteä Suomesta ikuisesti, olimme suunnitelleet asunnon ostoa sieltä jne ja tuntui että Suomessa jumitin sinkkuelämässä vaikka halusin perheen jne.Kuitenkaan en kyennyt enkä tehnyt ratkaisua paluun suhteen, emme enää pitäneet yhteyttäkään, tiesin vain exäni nauttivan elämästä matkustelemalla paljon.Asia ahdisti paljon, kun kaikki oli auki.Viime jouluna tapasin uuden miehen, joka tuntuu sielunkumppaniltani. Olen rakastunut. Kuitenkin edelleen ajattelen välillä exääni toisessa maassa, miten hän "pärjää", onko hänen asiansa hyvin siellä. Kuvittelen millaista oli asua asunnossa jossa asuimme yhdessä, sitä ikävää jota hän varmaan tunsi kun lähdin.Kuitenkaan hän ei suoraan pyytänyt minua palaamaan ja sanoi että asiat menevät melkein paremmin ilman minua siellä.Silti koen välillä viiltävää huonoa omaatuntoa siitä että emme "eronneet" virallisesti tyyliiin "nyt erotaan" vaan roikumme kiinni siinä että "voin joskus palata".Tunnen itseni petturiksi, heikoksi ja huonoksi kun en ollut vahva repäistäkseni itseni irti. Meillä oli todella voimakas sidos toisiimme alusta asti tunsimme fyysistä kipua ollessamme erossa.
Järki ja exäni tuntevat sanovat että varmasti hän on mennyt eteenpäin elämässään ja että hänellä voi myös olla uusia suhteita (ja varmasti voikin olla kun meidän seksielämämme oli niin olematonta). Miksi en pääse huolen tunteista, ja huonosta omatunnosta irti? Tunnen että tein väärin ja olisi pitänyt erota kunnolla, emme vain pystyneet kumpikaan siihen.Oli kuin meillä olisi ollut jokin niin vahva sidos jota ei repäisemällä saanut irti. Edelleen vaikka olen rakastunut uuteen ihmiseen ajattelen välillä miten ex pärjää, onko terveenä, enkä tiedä miltä tuntuisi jos saisin tietää että hänellä on asiat huonosti. Tulisin valtavan onnelliseksi jos tietäisin että hänellä on uusi suhde ja hän olisi onnellinen.Huono omatunto on myös siitä miksi en palannut aiemmin Suomeen kun tänne ikävöin vaan pitkitin suhdetta vaikka asiat olivat monta vuotta huonosti. Soimaan itseäni siitä että pilasin exältäni monta vuotta elämästä ja heitin hänen aikaansa hukkaan vaikka tiesin että ehkä haluaisin jossain vaiheessa palata Suomeen, en vain ollut valmis eroon.
Miten kauan voi tähän irtipääsemiseen oikein mennä aikaa, häipyykö "kipu" ikinä?Tiedän, olen läheisriippuvainen ja terapiassakin on käyty mutta tämä tuntuu jo kohtuuttomalta. On kuin katsoisi omaa elämäänsä näytelmänä johon ei pääse täysillä mukaan (siis elämää täällä Suomessa).
omatunto kärventää nyt niin paljon että olisi kiva kuulla teidän muiden kokemuksia aiheesta ja saada näkökulmia.Olin ex mieheni kanssa 9 vuotta yhdessä, asuimme ulkomailla. Meillä oli todella tiivis suhde, melkein symbioosi, tuimme toinen toisiamme. Tuli ongelmia, masennusta jne, jotka vaikuttivat seksielämään paljon, sitä ei paljon ollut loppuvuosina vaikka olimme nuoria, n 30 vuotiaita. Emme menneet naimisiin eikä ollut lapsia, en halunnut jostain syystä. Mieheni halusi minä en.Tunsin suhteessa että tein väärin asioita, en ollut "mieleen" miehelleni ja sellainen jonka hän olisi halunnut, esim. asuinpaikan suhteen teimme kuten hän tahtoi (asuimme mieheni kotimaassa Euroopassa vaikka olisin halunnut Suomeen).
Lopulta tilanne kärjistyi niin että jouduin sairaslomallekin masennuksen takia töissä, ja siellä meni huonosti, olin saamassa terveysongelmien takia (siis masennus) potkut joka on siinä maassa ihan yleistä.Tulin Suomeen yksin toipumaan, tarkoituksena oli olla muutama kuukausi, ja katsoa sitten mitä tekisimme, minulla oli täällä myös opinnot kesken jotka oli tarkoitus saattaa loppuun. Suomessa aloin viettää "sinkkuelämää" samoin mieheni siellä ulkomailla matkusteli ja kävi paljon ulkona. Välillä kaipasin takaisin, emme siis ikinä "eronneet" virallisesti mutta näimme sen vuoden aikana vain kaksi kertaa. Välillä mieheni kyseli koska tulen takaisin, en osannut sanoa ja se ahdisti, en itsekään tiennyt mitä tekisin.
Lisänä oli paluumuuttoshokki 8 ulkomaanvuoden jälkeen, tunsin itseni Suomessa yksinäiseksi. Aloin tapailla uutta miestä, samalla exässä roikkuen, soittelimme päivittäin ja hän lähetteli kirjeitä ja kortteja. Sanoi kuitenkin ettei ole varma haluaako minun palaavan ja jos palaisin pitäisi monen ristiriitaa aiheuttavan asian suhteessa muuttua, yksi oli seksi...en halunnut palata silloin tuntui että joudun muuttumaan sellaiseksi joksi hän haluaa, vaikka rakastin häntä tunsin että olimme erilaisia joka korostui ollessani Suomessa.
Tapailu miehen kanssa täällä Suomessa loppui, ja ajattelin tosissani palata takaisin mieheni luokse ja lähteä Suomesta ikuisesti, olimme suunnitelleet asunnon ostoa sieltä jne ja tuntui että Suomessa jumitin sinkkuelämässä vaikka halusin perheen jne.Kuitenkaan en kyennyt enkä tehnyt ratkaisua paluun suhteen, emme enää pitäneet yhteyttäkään, tiesin vain exäni nauttivan elämästä matkustelemalla paljon.Asia ahdisti paljon, kun kaikki oli auki.Viime jouluna tapasin uuden miehen, joka tuntuu sielunkumppaniltani. Olen rakastunut. Kuitenkin edelleen ajattelen välillä exääni toisessa maassa, miten hän "pärjää", onko hänen asiansa hyvin siellä. Kuvittelen millaista oli asua asunnossa jossa asuimme yhdessä, sitä ikävää jota hän varmaan tunsi kun lähdin.Kuitenkaan hän ei suoraan pyytänyt minua palaamaan ja sanoi että asiat menevät melkein paremmin ilman minua siellä.Silti koen välillä viiltävää huonoa omaatuntoa siitä että emme "eronneet" virallisesti tyyliiin "nyt erotaan" vaan roikumme kiinni siinä että "voin joskus palata".Tunnen itseni petturiksi, heikoksi ja huonoksi kun en ollut vahva repäistäkseni itseni irti. Meillä oli todella voimakas sidos toisiimme alusta asti tunsimme fyysistä kipua ollessamme erossa.
Järki ja exäni tuntevat sanovat että varmasti hän on mennyt eteenpäin elämässään ja että hänellä voi myös olla uusia suhteita (ja varmasti voikin olla kun meidän seksielämämme oli niin olematonta). Miksi en pääse huolen tunteista, ja huonosta omatunnosta irti? Tunnen että tein väärin ja olisi pitänyt erota kunnolla, emme vain pystyneet kumpikaan siihen.Oli kuin meillä olisi ollut jokin niin vahva sidos jota ei repäisemällä saanut irti. Edelleen vaikka olen rakastunut uuteen ihmiseen ajattelen välillä miten ex pärjää, onko terveenä, enkä tiedä miltä tuntuisi jos saisin tietää että hänellä on asiat huonosti. Tulisin valtavan onnelliseksi jos tietäisin että hänellä on uusi suhde ja hän olisi onnellinen.Huono omatunto on myös siitä miksi en palannut aiemmin Suomeen kun tänne ikävöin vaan pitkitin suhdetta vaikka asiat olivat monta vuotta huonosti. Soimaan itseäni siitä että pilasin exältäni monta vuotta elämästä ja heitin hänen aikaansa hukkaan vaikka tiesin että ehkä haluaisin jossain vaiheessa palata Suomeen, en vain ollut valmis eroon.
Miten kauan voi tähän irtipääsemiseen oikein mennä aikaa, häipyykö "kipu" ikinä?Tiedän, olen läheisriippuvainen ja terapiassakin on käyty mutta tämä tuntuu jo kohtuuttomalta. On kuin katsoisi omaa elämäänsä näytelmänä johon ei pääse täysillä mukaan (siis elämää täällä Suomessa).