Ä
äiti kahdelle
Vieras
Tänään viimeksi huomasin ystävässäni, joka on äiti kolmikuiselle esikoislapselleen, miten herkästi sitä kulkee laput silmillä ja näkee vain ne omat toimintamallit ja omat periaatteet ja ajattelee asioista vain sen oman vauvansa temperamentin ja persoonan kautta. Tuosta sitten tulikin äsken mieleen laittaa tänne tämmöinen aloitus ja haluan alkuun korostaa, ettei tämä ole todellakaan tarkoitettu minkäänlaiseksi ylimieliseksi "ensimmäistä kertaa vanhemmiksi tulleet ei tiedä mistään mitään" -kirjoitukseksi vaan ihan omasta kokemuksestani kirjoitan ja mielenkiinnolla lukisin toistenkin ajatuksia tästä asiasta.
Onko joku muu jo useamman lapsen äiti huomannut itsessään (ja ehkä muissakin), että miten sitä silloin ensimmäisen lapsen kanssa oli niin hemmetin viisas, vaikkakin tuntui, ettei tiennyt mitään, mutta siis sitten, kun jonkin asian oman lapsen kanssa oivalsi, niin siitä tuli heti se ainoa oikea totuus, minkä jälkeen ihmeteltiin tai jopa paheksuttiin ääneen, jos joku toinen ekaa kertaa äitinä oleva toimi eri tavalla.
Kun sitten taas toisen lapsen synnyttyä onkin sitten voinut todeta, ettei oikeasti tiedäkään mistään mitään.
Mä voin tunnustaa olleeni ekan kanssa tollanen. Yritin toki ymmärtää kaikkia ystäviäni, joilla myös lapsia oli, mutta mielessäni silti jotenkin ajattelin, että jos he edes vähän yrittäisivät, niin heilläkin voisi mennä asiat kuten meillä. En tuominnut ketään, mutten kuitenkaan oikein ymmärtänytkään. Esimerkiksi se, että vauva ei nuku kunnollisia pitkiä päiväunia, kun omani nukkui, kunhan jaksoi välilä käydä nostamassa tuttia. En ymmärtänyt, miten voi olla niin vaikeaa nukuttaa lasta, onhan pitkät päiväunet pienelle lapselle äärimmäisen tärkeät.
Tai se, että vauva herää vielä vuoden ikäisenä yöllä joko tissille tai muuten vaan, kun omani sain lempeillä unikoulumetodeilla nukkumaan yönsä läpi heräämättä jo puolivuotiaana. En voinut käsittää ja ajattelin välillä, että vanhemmat ovat varmaan juosseet vauvan luokse heti ekasta inahduksesta jo pienestä pitäen, joten vauva ei ole koskaan oppinut nukahtamaan ilman vanhempiensa apua. Jne.
Nyt kuitenkin toisenkin lapsen ollessa yli 1-vuotias sanoisin, etten voi oikeasti tietää toisten perheistä ja lapsista mitään. Kun en edes tiennyt tästä toisesta lapsestani mitään ennen kuin häneen paremmin tutustuin. Kantapään kautta ja alusta asti opeteltiin taas systeemit meilläkin vaikka jo toista kertaa äidiksi pääsin. Eli olen oppinut, että kukin tyylillään. Ja jos vielä kolmannen lapsen joskus saan, niin silloin toivottavasti ja luultavasti karisee ne loputkin "kyllä ne asiat näin voi hoitaa, jos vaan vähän yrittää/käyttää maalaisjärkeä/ottaa selvää asioista" -ajatukset mun mielestäni pois, jos tapaan jonkun äidin, joka tekee ja näkeekin asiat eri tavalla kuin minä.
Onko joku muu jo useamman lapsen äiti huomannut itsessään (ja ehkä muissakin), että miten sitä silloin ensimmäisen lapsen kanssa oli niin hemmetin viisas, vaikkakin tuntui, ettei tiennyt mitään, mutta siis sitten, kun jonkin asian oman lapsen kanssa oivalsi, niin siitä tuli heti se ainoa oikea totuus, minkä jälkeen ihmeteltiin tai jopa paheksuttiin ääneen, jos joku toinen ekaa kertaa äitinä oleva toimi eri tavalla.
Kun sitten taas toisen lapsen synnyttyä onkin sitten voinut todeta, ettei oikeasti tiedäkään mistään mitään.
Mä voin tunnustaa olleeni ekan kanssa tollanen. Yritin toki ymmärtää kaikkia ystäviäni, joilla myös lapsia oli, mutta mielessäni silti jotenkin ajattelin, että jos he edes vähän yrittäisivät, niin heilläkin voisi mennä asiat kuten meillä. En tuominnut ketään, mutten kuitenkaan oikein ymmärtänytkään. Esimerkiksi se, että vauva ei nuku kunnollisia pitkiä päiväunia, kun omani nukkui, kunhan jaksoi välilä käydä nostamassa tuttia. En ymmärtänyt, miten voi olla niin vaikeaa nukuttaa lasta, onhan pitkät päiväunet pienelle lapselle äärimmäisen tärkeät.
Tai se, että vauva herää vielä vuoden ikäisenä yöllä joko tissille tai muuten vaan, kun omani sain lempeillä unikoulumetodeilla nukkumaan yönsä läpi heräämättä jo puolivuotiaana. En voinut käsittää ja ajattelin välillä, että vanhemmat ovat varmaan juosseet vauvan luokse heti ekasta inahduksesta jo pienestä pitäen, joten vauva ei ole koskaan oppinut nukahtamaan ilman vanhempiensa apua. Jne.
Nyt kuitenkin toisenkin lapsen ollessa yli 1-vuotias sanoisin, etten voi oikeasti tietää toisten perheistä ja lapsista mitään. Kun en edes tiennyt tästä toisesta lapsestani mitään ennen kuin häneen paremmin tutustuin. Kantapään kautta ja alusta asti opeteltiin taas systeemit meilläkin vaikka jo toista kertaa äidiksi pääsin. Eli olen oppinut, että kukin tyylillään. Ja jos vielä kolmannen lapsen joskus saan, niin silloin toivottavasti ja luultavasti karisee ne loputkin "kyllä ne asiat näin voi hoitaa, jos vaan vähän yrittää/käyttää maalaisjärkeä/ottaa selvää asioista" -ajatukset mun mielestäni pois, jos tapaan jonkun äidin, joka tekee ja näkeekin asiat eri tavalla kuin minä.
. Unikoulu. Mies nukkui kuopuksen kanssa ja hoiti yörauhoittelut, ei enää lykätty tissiä suuhun. Ja se kesti peräti kolme yötä, neljännestä yöstä lähtien hän nukkui yönsä rauhallisesti. Ikää oli tuolloin 1,5 vee. Kuopus lähti myöhään liikkeelle. Kuopus ei hymyillytkään iloisesti kaikille vieraille, eikä todellakaan suostunut vieraiden syliteltäväksi.
noooh, siinähän sitä sitten oppi 
