Erotako vai ei?? Auttaaa eronneet!

Olen 33-vuotias kahden lapsen äiti. Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä teinistä lähtien. Vuosien varrella on usein ollut tunne, että tämä ei tosiaan ole mikään vuosisadan rakkasutarina.

Ollaan oltu sitkeydellä yhdessä. Tehty lapset, rakennettu jns. En vain koe olevani onnellinen. Olen jo vuosia ollut pikemminkin onneton ja yksinäinen. Meillä ei ole miehen kanssa oikein mitään yhteistä. Paitsi lapset. Kerran vuodess käymme ulkomailla, jossa on aina ihan kivaa. Muuten olemme nykyään kovin erilaisia ihmisiä.

Seksiä ei ole ollut vuosiin. Emme tappele tai riitele.

Ahdistaa ihan pirusti, että jäänkö yksin loppuelämäksi. Olisiko sittenkin parempi olla tässä liitossa, mikä ei ollenkaan tyydytä minua.

Minulla ei ole omaa kriisiä tms., tämä olo johtuu ihan vain tästä ihmissuhteesta.

Kokemuksia?

Voiko tämän ikäinen ihminen enää löytää kumppania elämäänsä?

 

Samassa jamassa; mutta mulla ikää jo 38v.

 

miksette kokeile pareiterapiaa. Meillä auttoi !!

 

Ette tappele tai riitele? Löytäkää toisenne uudestaan.

 

Kun ehdotin pariterapiaa 5 vuotta sitten, mies ei lähtenyt. Sen koommin en ole enää jaksanut panostaa itsekään tähän.

Voiko pariterapia muuttaa ihmistä? Jos siis toinen tuntuu kovin erilaiselta eikä hänestä saa irti oikein mitään, voiko terapia auttaa tähän?

 

mä itse erosin osittain tuollaisen takia, siis ihmisinä oltiin kasvettu niin erilaisiksi, mulla oli paha olo, ei seksiä, en ollut onnellinen ja mies vain pahensi sitä mun jo olevaa pahaa oloa olemalla itsekäs pässi.. :/
kannattaa miettiä vakavasti että mitä järkeä on jatkaa yhdessä ja elää onnettomana... kun molemmat voisivat löytää onnensa muualta...

 

Kun mulla on semmoinen tunne, ettemme ole ikinä "löytäneet toisiamme". Aina ollut jotenkin välissä jotakin. Joidenkin ihmisten kanssa on hyvä olla, mieheni ei ole sellainen. Hän on ihan jees kaveri, mutta puolisoni kovin onneton.

 

Hivenenhullu, kerro lisää!

Kaduttiko koskaan? Olisiko ollut sittenkin järkevämpää jatkaa? Miksi? Miksi ei?

 

Mä lopetin suhteen lapseni isään, koska en rakastanut häntä. Ajattelin, että kerran täällä vain eletään enkä halua sitä ainoaa elämää "tuhlata" väärän ihmisen kanssa. Me kyllä yritimme eron jälkeen uudestaan, mutta se ahdistus tuli taas pintaan ja halusin pois tilanteesta. Miehessä ei siis vikaa, mutta mun tunteet ei ollut sitä mitä parisuhteessa pitää olla.

Nyt olen sinkku ja ehkä se oikia tulee vastaan joskus. Olen nyt 30v. enkä mä ajattele, että olisin liian vanha löytämään uutta kumppania. Sellaanen löytyy jos sitten ehkä joskus, mutta ettimällä ettimään en rupia.

 

Harava, etkö kaipaa miestä? että olsii edes joku? Tottuuko sitä olemaan ilman toista?

 

Hivenenhullu, kerro lisää!

Kaduttiko koskaan? Olisiko ollut sittenkin järkevämpää jatkaa? Miksi? Miksi ei?

en ole hetkeäkään katunut, uusi puoliso on löytynyt ja olen oikeasti onnellinen
meillä se oli oikeasti niin että ei ollut mitään yhteistä puhuttavaa, pidettiin niin eri asioista.. lapsi oli se mistä puhuttiin.. ja siis tämä muutos suhteessa näkyi lapsen saannin jälkeen.. olihan toki sitä muutosta tullut pikkuhiljaa ajan kanssa mutta ajatuksena oli että yhdessä ollaan, ei aina voi olla kivaa, ei aina ole tunteiden huumaa, ei saa luovuttaa, on kausia että tunteet on laimeampia.. tsemppasi itseään että tällästä se on, vakava parisuhde, tätä kuuluu kestää.. mutta eihän se niin ole.. hyvän ja onnellisen parisuhteen pitäisi olla se mistä saa voimaa, ei sellaista että pitää "sietää" jotakin...
mun ja exän jutusta ei olisi tullut edes terapian avulla mitään, koska tosissaan se muuttui hiljalleen ihmisenä sellaiseksi jonka kanssa mä en voi olla onnellinen.. ja varmasti mäkin olen ajan kanssa muuttunut että ei ollut yksin miehessä vika..

 

Eron jälkeen on totuttava olemaan myös yksin. Tai yksinhän et koskaan ole kun sinulla lapsia. Alku voi olla vaikea, mutta kaikkeen tottuun. Itse päätin liiton samoista syistä ja minulla oli kolme lasta. Nyt onnellisesti naimisissa ja vauva syntyy vuoden alussa.

 

voi.. Kun saa ammattiihmisen näkökulman siihen miks ihminen on ruvennut käyttäytymään tietyllä tavalla, voi ymmärtää kumppania ihan eri lailla ja ihminen ymmärtää myös itseään paremmin. Kun oppii tuntemaan omat mörkönsä oppii elämään ja muuttamaan omaa elämäänsä paremmaksi..

 

Kun minä ymmärrän miestäni. Minusta hän on ihan kiva ihminen. Ymmärrän myös sen, miksi käyttäydyn kuten käyttäydyn. Minun puolestani mies saa olla sellainen kuin hän on eikä hänen tarvitse muuttua. Minä mietin sitä, voinko elää tuon luontoisen ihmisen kanssa. Ei minulla ole mitään omia mörköjä.

Kiitos hivenenhullulle!

 

Kun mulla on semmoinen tunne, ettemme ole ikinä "löytäneet toisiamme". Aina ollut jotenkin välissä jotakin. Joidenkin ihmisten kanssa on hyvä olla, mieheni ei ole sellainen. Hän on ihan jees kaveri, mutta puolisoni kovin onneton.

Mutta teitte silti lapset, rakensitte... Olisko kannattanut miettiä vähän aikaisemmin, ettei tarvis nyt vinkua.

 

Olen 33-vuotias kahden lapsen äiti. Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä teinistä lähtien. Vuosien varrella on usein ollut tunne, että tämä ei tosiaan ole mikään vuosisadan rakkasutarina.

Ollaan oltu sitkeydellä yhdessä. Tehty lapset, rakennettu jns. En vain koe olevani onnellinen. Olen jo vuosia ollut pikemminkin onneton ja yksinäinen. Meillä ei ole miehen kanssa oikein mitään yhteistä. Paitsi lapset. Kerran vuodess käymme ulkomailla, jossa on aina ihan kivaa. Muuten olemme nykyään kovin erilaisia ihmisiä.

Seksiä ei ole ollut vuosiin. Emme tappele tai riitele.

Ahdistaa ihan pirusti, että jäänkö yksin loppuelämäksi. Olisiko sittenkin parempi olla tässä liitossa, mikä ei ollenkaan tyydytä minua.

Minulla ei ole omaa kriisiä tms., tämä olo johtuu ihan vain tästä ihmissuhteesta.

Kokemuksia?

Voiko tämän ikäinen ihminen enää löytää kumppania elämäänsä?

Meillä ei taas oo enää mitään yhteistä. Me ei edes puhuta toisillemme. Pakolliset lasten asiat puhutaa, muuten ei. Me ei olla oltu perhe enää pitkiin aikoihin. Ollaan minä ja lapset ja sitten on mies. Minä käyn lasten kanssa kylässä sukulaisissa ja kaupoissa ja teen kaikki kivat jutut lasten kanssa. Mies makaa sohvalla ja nukkuu yli puolile päiville.
Valittaa, jos lapset pitää ääntä ja haluavat kattoa telkkaa. No eihän se käy, koska mies istuu sohvalla ja kattoa töllöä. Sohavlla on miehen paikka, johon muut ei saa istua missään nimessä...
Ulkomaillakin mököttä, kun ei haluttu mennä hänen ravintolavaihtoehtoonsa syömään. Siis muille ei olisi löytynyt vaihtoehtoja (allergian takia).
Seksiä ei oo meilläkään ollu niin pitkään aikaan, etten edes muista koska viimeix. Mutta eipä tosiaan huvitakaan. Mies on nukkunut jo pitkään sohvalla.

Kotityöt teen 99% minä, mies mököttää, jos pyydän apua. eihän tietenkään mies voi tehdä mitään. Kuppi on kaatunut nyt nurin. En jaksa enää kolmatta kiukuttelevaa lasta.

Ero tulee väistämättä, mutta asuntoa meille ei ole vielä löytynyt. Mies saa jäädä tähän... Mä oikeestan odotan

 

Omat erot johtuneet ihan eri syistä ja toisen eron jälkeen valitsin elämän ilman parisuhdetta - yksin en silti ole, vaikken kaipaakaan ketään elämääni jakamaan tai edes intiimiä kumppanuutta silloin tällöin. Kyllä niitä tarjokkaita jonkin aikaa oli esillä, mutta ei enää.

 

Harava, etkö kaipaa miestä? että olsii edes joku? Tottuuko sitä olemaan ilman toista?

Kyllä tottuu olemaan yksin. Välillä tuntuu jopa vaarallisen hyvältä tämä ilman miestä oleminen.

Olen kyllä seurustellut eron jälkeen, mutta en pysty olemaan suhteessa vain sen takia, että "on edes joku jonka kanssa olla". Sellaanen ahdistaas mua jos ei ole todellisia tunteita.

 

Hankalaa nyt todellakaan toisen elämään puuttua tai yleensä asettua toisen saappaisiin. Tuli silti - itse mietittyäni hetken asiaa - mieleen, että jos et ole onnellinen ja koet että olet yhdessä "pakosta" niin tiedä onko se sitten kaikkien edun mukaista jatkaakaan vain pelkästä tottumuksesta.

Miettisin myös toki, että onko kaikki keinot tosiaan kokeiltu ja yritetty. Oletteko keskustelleet esim yhdessä että miltä miehestäsi tuntuu tai oletko kertonut miltä sinusta tuntuu? Entä jos vahingossa löytäisitte "sen ongelman".

Tottakai uskon, että sua myös pelottaa ajatus, että mitä sitten. Löytääkö uutta kumppania koskaan. Entä lapset.

Muuta kokemusta en osaa kertoa kuin ehkä, että nykyinen mieheni jätti vaimonsa aikoinaan koska ei ollut enää onnellinen, yrittivät hakea apua ulkopuolelta, mutta eivät vaan löytäneet sitä kipinää tai syytä olla yhdessä. Mieheni lopulta teki päätöksen ja lähti suhteesta. Nykyään itse tämän miehen kanssa olen onnellisesti naimisissa, meillä yhteinen lapsi. Entinen vaimo löysi uuden kumppanin ja heidän yhteiset lapset asuvat molempien vanhempien luona vuoroin. Lapset tuntuvat tasapainoisilta, ex-vaimo kuin mieheni tuntuvat onnellisilta ja nykyään tuntuvat muistelevan lämmöllä menneisyyttään mutta ilman kaihoa tai katumusta.

Tsemppiä päätökseesi. Uskon että tulet tietämään mikä on oikein tai kannattavin päätös.

 

Pitää tuoda sama asia esiin kuin toin aiemmin tänään toisessa ketjussa, että mihin on unohtunut lupaus, kunnes kuolema erottaa???? Vai muistatteko tuota lupausta, jonka annoitte astuessanne avioon???

 

Pitää tuoda sama asia esiin kuin toin aiemmin tänään toisessa ketjussa, että mihin on unohtunut lupaus, kunnes kuolema erottaa???? Vai muistatteko tuota lupausta, jonka annoitte astuessanne avioon???

Onneksi mä erosin avoliitosta. :xmas:

 

Miksi teillä ei ole vuosiin ollut seksiä?Eikö miestä kiinnosta?Vai oletko sinä haluton?

 

Pitää tuoda sama asia esiin kuin toin aiemmin tänään toisessa ketjussa, että mihin on unohtunut lupaus, kunnes kuolema erottaa???? Vai muistatteko tuota lupausta, jonka annoitte astuessanne avioon???

En muista antaneeni tuota lupausta....vihkikaavassa oli se toinenkin vaihtoehto en vain muista miten se meni.
Ja minun tapauksessani, mies oli se joka unohti papin edessä tehdyt lupaukset. Ero oli sitten se helpoin asia koko kuviossa.

Ap:lle.
Minä olen neljän lapsen eronnut äiti. Elämä eron jälkeen on ollut paljon parempaa kuin ennen eroa. Minulla ei ole uutta miestä ja tuskin on ihan heti tulossakaan. Mutta tämä yksin olo on mukavaa, iso taakka putosi harteiltani eron jälkeen, vihdoinkin se aurinko paistaa risukasaan. Minä voin elää ja olla tyytyväinen elämääni.
Joskus ero on paras ratkaisu...tietysti jos teillä on vielä toivoa niin kannattaa yrittää mutta jos mitään ei enää ole niin ei kannata tuhlata elämäänsä huonossa suhteessa. :hug:

 

Joopa. Voisko ton kuoleman ottaa metaforisesti? Kunnes suhde tekee sinut henkisesti kuolleeksi?

Tajusin jo ennen lapsia, että ei ehkä kannattaisi. Mutta olin liian pelokas lähtemään suhteesta, koska halusin perheen. Lapsia. Ajattelin että totun tähän. Mutta kun huomaan lipuvani itseltäni, tuntuu tosi pahalta.

Kiitos kommenteista.

 

"Voiko tämän ikäinen löytää enää kumppania" Öö, sinä olet vasta 33-vuotias! Itselläni on ihan vakaa ajatus siitä, että voi olla että menen naimisiin vasta vaikka nelikymppisenä (nyt 25v, yh). Onhan sinullakin vielä monta kymmentä vuotta elämää jäljellä. Minun mummo kävi treffeillä yli 70-vuotiaanakin!