M
maanalainen
Vieras
Mulla on takana pitkähkö parisuhde, jossa omat tarpeeni eivät täyttyneet. Olisin esim. kaivannut enemmän yhteistä tekemistä, mutta kaikki meidän yhteiset tekemisemme olivat minun vastuullani. Jossain kohden kyllästyin ehdottelemaan - seurauksena oli sitten se, ettei sitä yhteistä (osoitetta ja seksiä lukuunottamatta) tosiaan ollut. Olisin tarvinnut myös läheisyyttä (ilman seksiä) ja sitä että mies olisi osallistunut yhteisen arjen pyörittämiseen (siivouksiin, kaupassa käynteihin yms). Noita edellä mainittuja en kumminkaan saanut, mutta en osannut kyllä vaatia tai riidellä omien toiveitteni puolesta. Kuvittelin, että ehkä jossain kohden mies havahtuu tai tajuaa, mutta ettei ole mun asiani painostaa tai vaatia toiselta.
Tältä mun "en vaadi mitään ja kyllä toinen joskus huomaa" -ajattelulta putosi pohja pois, kun mies lähti lätkimään (löysi toisen naisen siis). Hän ei siis ikinä havahtunut tajuamaan, miten paljon mä tein yhteisen, meidän, eteen. Kun viimeisiä yhdessä vietettyjä vuosia ajattelen, niin minua hävettää se, millainen kynnysmatto oikein olin. Tuntuu, etten kehtaa katsoa itseäni silmiin. En ollut kenellekään ystävälleni esim. kertonut, millaista meidän suhteessa oli, miten yksipuolisesti arki meni. Aikaisemmin (ennen suhdetta) harrastin esim. kirjallisuutta - kuinkas ollakaan viimeisinä viitenä vuotena en ole lukenut mitään (sanomalehtiä lukuun ottamatta), olen vain ollut kodinkoneena ja henkisesti valppaasti päivystämässä, milloin herralla olisi aikaa.
Jotenkin tästä pitäisi nousta. Paska suhde, ja ihan itse siitä pidin kiinni. Pelottaa, että sama kaava toistuu ehkä myöhemminkin - omassa lapsuudessani äiti teki ja järjesti kaiken, sai aina välillä itkuväsymyskohtauksia, mutta perusasetelma ei muuttunut mihinkään (ei ole vieläkään muuttunut, äiti passaa iäkästä isää, suunnilleen laittaa tohvelit jalkaan). Itse sentään olisin antanut toisen tehdä arkitöitä, mutta kun mies ei siihen automaattisesti ja saman tein ruvennut niitä tekemään, niin minähän sitten tein... Ja olihan meillä muutakin vinksallaan, kuin vain arkityöt. Ja ydin on: ITSE ALISTUIN KAIKKEEN ja kuvittelin, että niin kuuluukin olla. Ettei sillä nyt ole niin väliä, miten minä voin tai mitä minä haluan. Huoh.
Tältä mun "en vaadi mitään ja kyllä toinen joskus huomaa" -ajattelulta putosi pohja pois, kun mies lähti lätkimään (löysi toisen naisen siis). Hän ei siis ikinä havahtunut tajuamaan, miten paljon mä tein yhteisen, meidän, eteen. Kun viimeisiä yhdessä vietettyjä vuosia ajattelen, niin minua hävettää se, millainen kynnysmatto oikein olin. Tuntuu, etten kehtaa katsoa itseäni silmiin. En ollut kenellekään ystävälleni esim. kertonut, millaista meidän suhteessa oli, miten yksipuolisesti arki meni. Aikaisemmin (ennen suhdetta) harrastin esim. kirjallisuutta - kuinkas ollakaan viimeisinä viitenä vuotena en ole lukenut mitään (sanomalehtiä lukuun ottamatta), olen vain ollut kodinkoneena ja henkisesti valppaasti päivystämässä, milloin herralla olisi aikaa.
Jotenkin tästä pitäisi nousta. Paska suhde, ja ihan itse siitä pidin kiinni. Pelottaa, että sama kaava toistuu ehkä myöhemminkin - omassa lapsuudessani äiti teki ja järjesti kaiken, sai aina välillä itkuväsymyskohtauksia, mutta perusasetelma ei muuttunut mihinkään (ei ole vieläkään muuttunut, äiti passaa iäkästä isää, suunnilleen laittaa tohvelit jalkaan). Itse sentään olisin antanut toisen tehdä arkitöitä, mutta kun mies ei siihen automaattisesti ja saman tein ruvennut niitä tekemään, niin minähän sitten tein... Ja olihan meillä muutakin vinksallaan, kuin vain arkityöt. Ja ydin on: ITSE ALISTUIN KAIKKEEN ja kuvittelin, että niin kuuluukin olla. Ettei sillä nyt ole niin väliä, miten minä voin tai mitä minä haluan. Huoh.