Eronneet, kokemuksia kiitos

Ero tulossa ja mielessä pyörii monenlaisia asioita, joten kokemuksia kaipailen teiltä. Niitä kaunistelemattomia totuuksia.

Miten jaksaa monen pienen kanssa yksin?
Tiedän selviytyväni ihan hyvin, mutta tukiverkko on aika heikko, mies tuskin lapsiaan haluaa paljon tavata, jotenka mietin sitä miten henkisesti jaksaa yksin?

Vaikka mies ei ole lapsia koskaan paljon hoitanut, eikä osallistunut kodinhoitoon niin on hän kuitenkin ollut tukena, eron jälkeen ei jää ketään joka kannattelisi silloin kun on vaikeaa, ei ole ketään joka valvoisi välillä kipeiden lasten kanssa jotta itse saa välillä nukkua, ei ole ketään joka osallistuisi esim. lasten lääkärissä käynteihin.
Kuinka rankkaa on yksin olla vastuussa kaikesta?

Ero ottaa koville, asunnon etsiminen ottaa koville, lasten hätä ja pahaolo ottaa koville, minun on vain oltava vahva ja selvittävä, kuitenkin minua pelottaa miten ihmeessä minä tulen yksin jaksamaan?

Kaikki lapset on alle 6vuotiaita, minulla on kolmivuorotyö, lapset joutuu olemaan paljon hoidossa, ja lasten isä ei kuulema voi töiden, harrastusten, kavereiden ja oman vapaa aikansa takia lasten kanssa olla.

Kyllä minä tiedän että arki jotenkin tulee sujumaan, mutta kuinka rankkaa se loppujenlopuksi on?

Tästä nyt tuli aika sekava sepustus, mutta mielessä pyörii paljon asioita, ja kaikki kaverit ja sukulaiset suhtautuu minun huoliini vähän sillä meiningillä että kyllä sinä pärjäät.
Mutta pärjäänkö?

 

Itse jäin 8kk:n ikäisen ja 4v:n kanssa ja voin sanoa, että alkuun oli todella rankkaa. Sairastelut ja valvomiset kun joudut kestämään yksin. Nyt todella ymmärrän miksi erotaan vasta, kun lapset ovat isoja! Tsemppiä ja etsi itsellesi kohtalotovereita ja tukiverkosto, äläkä epäröi hakea apua!

 

Ota yhteyttä MLL:ään. Mun mielestä niillä on jonkunlaisia kokoontumisia yksinhuoltajille, ja ainakin saa neuvoa ja apuja tilanteisiin, kun omat voimat ei riitä. Yksin ei tarvitse kenenkään pärjätä, apua on saatavilla, kun tarvitsee. Se pitää vaan itse hakea. Voimia!

 

Ota yhteyttä MLL:ään. Mun mielestä niillä on jonkunlaisia kokoontumisia yksinhuoltajille, ja ainakin saa neuvoa ja apuja tilanteisiin, kun omat voimat ei riitä. Yksin ei tarvitse kenenkään pärjätä, apua on saatavilla, kun tarvitsee. Se pitää vaan itse hakea. Voimia!

Mä asun niin pienellä paikkakunnalla ettei täällä ole mitään toimintaa, yksin-ja yhteishuoltajienliiton??? lähin paikallisjärjestö on 100km päässä. Täällä ei ole mitään.

Ja kyllä tietysti ystävät ja sukulaiset jonkin verran auttaa käytännön asioissa, mutta se yksinäisyys, henkinen jaksaminen, se ettei ole sitä olkapäätä ketä vasten itkeä tai kenelle jakaa niin ilot ja surut, pelottaa aivan älyttömästi.
Minun paras ystäväni asuu 600km päässä ja hänellä menee niin hyvin ettei hänellä ole enää aikaa edes puheluihin minun kanssani, muut ystävät ja kaverit ei ole niin hyviä ystäviä että heille voisi kipeimpiä asioita jakaa.

 

Nostan,
josko niitä kokemuksia tulisi vielä?

 

Minä erosin 10 v. sitten ja jäin viiden lapsen yh:ksi. Mulla tosin lapset vähän isompia, 4-12-vuotiaita. Kieltämättä oli rankkaa, ainakin aluksi. Mies muutti 300 km:n päähän ja aloitti siellä uuden elämän. Lapsia tapasi suunnilleen kerran kuussa. Musta kaikkein raskainta oli olla yksin vastuussa kaikesta. Huolehtia yksin neuvolat, hammaslääkärit, parturit, vanhempainillat jne. Mulla ei edes ollut autoa, joten kävellen/pyörillä liikuimme. Opin elämään päivä kerrallaan.
Tukiverkkoja ei kauheasti ollut, esim. isovanhempia. Sitten vuosi eron jälkeen keskimmäinen lapseni kuoli liikenneonnettmuudessa, tuli uusi kriisi...
Monesti mietin, miten ihmeessä selviän ja jaksan lasten kanssa ja kasvaako ne ikinä isoiksi?
Nyt kolme vanhinta on jo opiskelemassa unelma-aloillaan ja ihan kunnon kansalaisia noista olen onnistunut kasvattamaan.
Mistäpäin olet? Jos sattuisit olemaan läheltä, voisin rientää avuksi. Jos haluat, laita yv:tä niin voidaan enemmän vaihtaa ajatuksia.

 

kyllä sitä pärjää kun on pakko! rankkaa on välillä tai oli varsinkin sillon kun lapset oli pienempiä... töitä sai aina miettiä ja järkätä jos lapset oli kipeitä.

 

Minä erosin 10 v. sitten ja jäin viiden lapsen yh:ksi. Mulla tosin lapset vähän isompia, 4-12-vuotiaita. Kieltämättä oli rankkaa, ainakin aluksi. Mies muutti 300 km:n päähän ja aloitti siellä uuden elämän. Lapsia tapasi suunnilleen kerran kuussa. Musta kaikkein raskainta oli olla yksin vastuussa kaikesta. Huolehtia yksin neuvolat, hammaslääkärit, parturit, vanhempainillat jne. Mulla ei edes ollut autoa, joten kävellen/pyörillä liikuimme. Opin elämään päivä kerrallaan.
Tukiverkkoja ei kauheasti ollut, esim. isovanhempia. Sitten vuosi eron jälkeen keskimmäinen lapseni kuoli liikenneonnettmuudessa, tuli uusi kriisi...
Monesti mietin, miten ihmeessä selviän ja jaksan lasten kanssa ja kasvaako ne ikinä isoiksi?
Nyt kolme vanhinta on jo opiskelemassa unelma-aloillaan ja ihan kunnon kansalaisia noista olen onnistunut kasvattamaan.
Mistäpäin olet? Jos sattuisit olemaan läheltä, voisin rientää avuksi. Jos haluat, laita yv:tä niin voidaan enemmän vaihtaa ajatuksia.

Kainuusta olen,
Olen todella pahoillani että olet joutunut kokemaan lapsen menetyksen :hug:
kuitenkin sinun kirjoituksistasi huomaa että olet selviytyjä, kumpa minäkin joskus tulevaisuudessa voisin sanoa samaa itsestäni.

Lisä haastetta tuo lasten sairaudet, 100km päähän sairaalaan saa raahautua keskimäärin 1-3kertaa/kk ja ei ole autoa, tai on, tuolla pihalla rikkinäisenä.
Esikko sairastaa kroonista sairautta.
Toka on erityislapsi ( epilepsiaa, as-epäily, aistiyliherkkyys)
Kolmas on ihan terve mutta hänellä vika joka vaatii leikkauksen+leikkauksen jälkeisen terapian.
Neljäs on moniallerginen, atooppinen ihottuma,

En todellakaan tiedä miten ihmeessä tulen jaksamaan järjissäni, Minulle saa myös laittaa yv:tä.