eronneet äidit kertokaapa...

[Hudjuke]

tuli mieleen tuosta yhdestä ketjusta (IHANA EX-AVIOMIEHENI
mieleen semmoinen asia jota olen pitkään ja monesti miettinyt että:
-miten te pystytte eroamaan miehestänne johon joskus rakastuitte niin kovasti että halusitte mennä naimisiin?
-miten pystytte unohtamaan ne maailman ihanimmat hetket se rakkaanne kanssa?
-miten pystytte harrastamaan "sitten joskus" seksiä jonkun toisen miehen kanssa ilman että mieleen tulee ihanat hetken entisen miehenne kanssa?
-eikö teillä ole ikävä entistä miestänne koskaan?
-ja vaikka mies on ollut paha jonka takia olet vaikka eronnut niin olihan mies joskus niin ihana että haluasit taivaltaa yhdessä hänen kanssaan, miten sellaiset asiat voi unohtaa? ja eikö niille huonoille asioille olisi voinut tehdä mitään ?

koska jos minun mieheni vaikka kuolisi, en voisi enkä haluaisi enää ketään muuta miestä, en pystyisi harrastamaan esim seksiä, halailemaan tai pussailemaan toista. muistoissani elää niin voimakkaasti ajat jolloin rakastuin mieheeni ja ajat jolloin meillä on ollut ihanaa, ihanat ilmeet, teot ja kaikki...... en voi pukea sitä sanoiksi! jos nyt tuntuu tältä ja olen ollut avioliitossa 4 vuotta niin miten joku voi erota 10:nen vuoden jälkeen!!
kertokaa rehellisesti! itselläni sydän särkyy jo pelkästä ajatuksesta...
ps. tämä mieheni on ainut mies joka minulla on ollut!! halukkaita miehiä olis ollut vaikka kuinka paljon ottamaan minut mutta sydämessäni on vain paikka omalle kullalle <3

Mä olin niin nuori sillon kun ex miehen kans alettiin hengaamaan, vasta 18 vuotias. Luulin sitä tunnetta rakkaudeksi ensimmäiset 3 vuotta, mutta loput 5 vuotta oli yhtä tuskaa kun yritin pakottaa itseni sopeutumaan suhteeseen jossa en rakastanut miestäni. Ajattelin et oon itsekäs jos ajattelen vaan itseäni ja lähden suhteesta jossa lapsilla on hyvä isä. Loppujen lopuks tajusin et ei se oo lapsillekkaan hyvä esimerkki parisuhteesta jossa ei ole mitään tunteita, pelkkiä velvollisuuksia vaan.

Ex mieheni on mulle nykyään kuin veli ja aina tärkeä ihminen, mutta ei sillä tavalla. Nykyistä miestäni rakastan kuin hullu puuroa Yhtään hetkeä tai kokemusta en antaisi pois, koska silloin en olisi se ihminen joka nyt olen.

 

[Mirkku]

niin, kyllähän se on totta. mutta jos vois antaa joskus anteeksi ni voishan sitä joskus pystyä rakastamaan. koska vain anteeksi anto voi tuoda rakkauden!! en sit tiedä mitä se paha on ollut teidän avioliitossa!

Mä en ole ollu koskaan aviossa.
Ehkä sitä voi pystyä rakastamaan, mutta kun se rakkaus ei aina riitä. Parisuhteessa tarvitaan myös luottamusta ja paljon muuta.
Entäpä sitten jos miehesi sulle ilmottaakin yhtäkkiä ettei hän rakasta sua eikä halua olla sun kanssa? Ei halua olla perheenisä? Miten sä sitten reagoit?

Et vastannu muuten ikäkysymykseen

vastasin vastaus- nimimerkille.
miten ikäni liittyy tähän asiaan? :O tulin vain kysymään teiltä jotka olette eronneet en niinkään kertomaan itsestäni sen enmpää!

Ikä-kysymys kysyttiin varmaan siksi että vaikutat aika lapselliselta ja elämää kokemattomalta mielipiteinesi. Kun on nähnyt vähän enemmän elämää niin huomaa ettei kaikki ole niin mustavalkoista kuin ehkä nuorempana kuvitteli.

Mun mielestäni on hienoa että nykyään naiset ottavat rohkeasti elämänsä omiin käsiinsä ja eroavat huonoista liitoista vielä kovin kauaa kun tämä ei ole ollut usein edes mahdollista.

Miksi sinun mielestäsi ap pitäisi sinnitellä liitossa joka ei toimi? Ei se mies oikeasti aina ole niin kovin korvaamaton kuin tunnut kuvittelevan.
Niin ja itse olen samaa miestä katsellut jo liki 20 vuotta enkä ole itse eronnut mutta ymmärrän hyvin että niinkin voi käydä kaikilla kunh ei ole niin hyvää miestä kuin mulla.

 

[AnnClaire]

vastasin vastaus- nimimerkille.
miten ikäni liittyy tähän asiaan? :O tulin vain kysymään teiltä jotka olette eronneet en niinkään kertomaan itsestäni sen enmpää!

Enpä huomannu vastaustasi. Ilmeisesti mulla ei kaikki viestit näy oikein sitten.

Sulla on se oma mielipide asiasta, se sulle sallittakoon, mutta älä sovella omaa tilannettasi muiden osalta. Joskus se saattaa osua sinunkin kohdalle ja pahasti.

Tosta, että ensin mies ja sitten lapset- tärkeysjärjestyksestä. Mä voisin sanoa, että suurinosa nousis vastaan ja pahasti tuollasta arvomaailmaa.
Kyllä ne omat lapset on ne tärkeimmät, joiden puolesta on valmis tekemään ihan mitä vain. Puoliso on puoliso ja jos puoliso tekis lapsille jotain, niin siinä vaiheessa se puoliso lentäis heti, välittömästi niin kauas, ettei takas ole tulemista.

Yhtälailla mä rakastan mun ystäviä kuin puolisoani kuin lapsianikin. Rakkautta on montaa erilaista ja jokainen kokee rakkauden erilailla.

Sä tunnut unohtavan ihmisen yksilöllisyyden ja niputat vain kaikki samaan. Se on surullista. Ja se ettei sulla ole kuin se yksi näkökanta asiaan, josta haluat pitää kiinni kynsin ja hampain. Varmaankin sen takia ettei sulla ole kokemusta toisenlaisista asioista.

Tietämättömyys saattaa tehdä joistain ihmisistä tylyjä, vaikka he eivät sitä tarkoitakaan.

 

[Timangi-]

koska jos minun mieheni vaikka kuolisi, en voisi enkä haluaisi enää ketään muuta miestä, en pystyisi harrastamaan esim seksiä, halailemaan tai pussailemaan toista. muistoissani elää niin voimakkaasti ajat jolloin rakastuin mieheeni ja ajat jolloin meillä on ollut ihanaa, ihanat ilmeet, teot ja kaikki...... en voi pukea sitä sanoiksi! jos nyt tuntuu tältä ja olen ollut avioliitossa 4 vuotta niin miten joku voi erota 10:nen vuoden jälkeen!!
kertokaa rehellisesti! itselläni sydän särkyy jo pelkästä ajatuksesta...
ps. tämä mieheni on ainut mies joka minulla on ollut!! halukkaita miehiä olis ollut vaikka kuinka paljon ottamaan minut mutta sydämessäni on vain paikka omalle kullalle <3

Helppohan se on nyt sanoa, mutta jos oikeesti nyt vaikka käviskin "huonosti", niin varmasti et elä loppuelämääsi yksin kaihoisasti muistellen miestäsi.

 

[Hemmetin Raivostuttavaa]

kyllähän minäkin ajattelin silloin vuonna 99 että tämän kanssa tulen pysymään loppuelämäni, tietenkin toivon että te pysytte yhdessä lopun elämäänne mutta aikoja voi tulla kun tunteet haalistuvat ja eikä enää muista mitä hyvää siinä toisessa ihmisessä oikein näki