Eron vaikutus lapseen (tutkimus)

Kun tuo lapsiperheiden vanhempien eroaminen on tänä päivänä enemmän sääntö kuin poikkeus.. Väestöliiton julkaisemaa:
http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/artikkeleita2/?x13200=25769

 

On tiedossa... Mutta nykyisessä itseään korostavassa narsistisessa yhteiskunnassa ajatellaan että oma paras on lapsen paras.

Sen enempää kantaa ottamatta.

 

Kun tuo lapsiperheiden vanhempien eroaminen on tänä päivänä enemmän sääntö kuin poikkeus.. Väestöliiton julkaisemaa:
http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/artikkeleita2/?x13200=25769

Niin... Sitähän minä olen yrittänyt sanoa... Että ei se ero välttämättä aina ole paras vaihtoehto... Ulkoistetaan vaan seksielämä...

 

Entä se aikuisen ihmisen oma elämä? Hänelläkään ei ole kuin se yksi elämä elettävänään?

 

aivan sama :kieh:

enkä mä kyllä tunne yhtäkään paria joka olis ieronnut ns liian helpolla tai turhaan

 

Entä se aikuisen ihmisen oma elämä? Hänelläkään ei ole kuin se yksi elämä elettävänään?

Itse olen mielestäni asettanut lapset etusijalle. Onhan se ollut kaameaa kärvistellä puutteessa ja toivoa tietäen että on se yksi elämä. Mutta silti, en halua luopua lapsistani joka käytännössä erossa kävisi.

 

Tiedossahan tämä on ollut vissiin.

Mutta tästä ei oikein passaa puhua koska ihmiset tuntevat syyllisyyttä.

Sama koskee ydinperhe käsitteen rikkoutumista luulen.

 

Tiedossahan tämä on ollut vissiin.

Mutta tästä ei oikein passaa puhua koska ihmiset tuntevat syyllisyyttä.

Sama koskee ydinperhe käsitteen rikkoutumista luulen.

Ydinperhe ja ydinperhe. Mutta kyllä kun katselee joidenkin tuttavien touhuja kun niitä uusioperheitä joissa lapsi viettää aikaansa on jo kolmekin niin kyllä se vähän joskus... Ihmettelen suuresti jos vaikuttaa pelkästään positiivisesti?

 

Entä se aikuisen ihmisen oma elämä? Hänelläkään ei ole kuin se yksi elämä elettävänään?

Sitä elämää voi siten jatkaa, kun lapset ovat aikuisia. Lapset vain yksin kertaisesti ovat tärkeämpiä kun sinä.

 

Kerrankin asiaa, joskin artikkeli oli vähän sekava. Liikaa erotaan, ihmiset menee seksin perässä vaikka helvetin porteille ja vie lapset mukana, Onnellisuus on jokin myytti, josta kukaan ei saa otetta, mutta sitä tavoitellessa rikotaan kaikki. Arki on kauhistus, oman itsensä ajoittain uhraaminen toisten vuoksi on nykyihmisille vierasta. Hyvä, jos asiasta keskustellaan, mutta niin kova syyllisyydentunne on, että eronneet tuskin voi artikkelia edes kunnolla lukea.

 

Kerrankin asiaa, joskin artikkeli oli vähän sekava. Liikaa erotaan, ihmiset menee seksin perässä vaikka helvetin porteille ja vie lapset mukana, Onnellisuus on jokin myytti, josta kukaan ei saa otetta, mutta sitä tavoitellessa rikotaan kaikki. Arki on kauhistus, oman itsensä ajoittain uhraaminen toisten vuoksi on nykyihmisille vierasta. Hyvä, jos asiasta keskustellaan, mutta niin kova syyllisyydentunne on, että eronneet tuskin voi artikkelia edes kunnolla lukea.

Tässä on pitkälti peesin paikka... Monesti tuntuu että varsinkin naisille on tärkeää tavoitella jotakin epämääräistä onnellisuutta. Sellainen "normaali arjen elo" ei täytä jotakin naistenlehden onnellisuuskriteeriä ja minusta on tuttavapiirissä näyttänyt että moni varsin hyväkin aviomies laitetaan kierrätykseen kun tavoitellaan sitä jotakin epämääräistä onnellisuutta tai etsitään sielunkumppania tai jotain. Ja seksin voi ulkoistaakin... Vaikka itse en vielä(kään) ole sitä tehnyt... Mutta mieluummin ulkoistan seksin kuin rikon kuitenkin hyvän perheen.

 

Kerrankin asiaa, joskin artikkeli oli vähän sekava. Liikaa erotaan, ihmiset menee seksin perässä vaikka helvetin porteille ja vie lapset mukana, Onnellisuus on jokin myytti, josta kukaan ei saa otetta, mutta sitä tavoitellessa rikotaan kaikki. Arki on kauhistus, oman itsensä ajoittain uhraaminen toisten vuoksi on nykyihmisille vierasta. Hyvä, jos asiasta keskustellaan, mutta niin kova syyllisyydentunne on, että eronneet tuskin voi artikkelia edes kunnolla lukea.

Olipas kerrankin tekstiä jossa joka sama oli täyttä asiaa! Artikkeli ja tämä lyhyt tiivistelmä () sai ainakin minut ajattelemaan asioita aika lailla...

 

Suurin osa eroista ei varmasti ole hepposelta pohjalta, et nyt ku vähän kyrsii, ni se on soronoo. Itse olen ainakin ehdottoman tyytyväinen et omat vanhemmat aikoinaan erosivat (olin 7-vuotias). Ovat aivan epäsopivia ihmisiä toisilleen ja nyt ovat kummatkin onnellisesti naimisissa sellaisten ihmisten kanssa joiden kanssa sopivat paremmin yhteen.

Aika ajaa joskus parisuhteen ohi ja ihmiset muuttuu. Lapset eivät ole tyhmiä ja vaistoavat vanhempien onnettomuuden. Itsekkyyttä on kituuttaa onettomassa ja tulevaisuutta vailla olevassa parisuhteessa lasten takia.

 

Mä en tunnusta kärsineeni.

En tietenkään halua erota itse, mutta se johtuu ennemminkin siitä, etten haluaisi parisuhteeni joutuvan siihen tilanteeseen, missä vanhempieni liitto oli.

Oma isäni on ainoa ihminen, jota pienenä vierastin. Eron jälkeen sain isäni takaisin. Silloin käytiin joka toinen viikonloppu isin luona, eli näin häntä paljon enemmän kuin siihen asti.

Meille muutti UUSI MIES. Me pyysimme ja halusimme, että hän muuttaa meille. Hän oli luotettava, rauhallinen ja kiltti. Hän ei koskaan yrittänytkään olla isä, vaan jätti sen homman ihan oikealle isällemme.

UUSI NAINEN oli alkuun huono juttu. Hän ei pitänyt meistä, emmekä me hänestä. Ajan myötä tilanne kuitenkin parani ja murrosiässä hänestä tuli erittäinkin tärkeä meille molemmille.

Vanhempieni eron myötä olen saanut monta uutta perheenjäsentä ja luotettavaa aikuista ihmistä elämääni. Vanhempieni liitto ei ollut väkivaltainen, meillä ei ollut alkoholismia. Isäni, äitini ja uudet kumppanit tulevat hyvin toimeen keskenään ja viettävät jopa aikaa yhdessä.

Miksi olisin kärsinyt erosta?

 

Entä se aikuisen ihmisen oma elämä? Hänelläkään ei ole kuin se yksi elämä elettävänään?

Sitä elämää voi siten jatkaa, kun lapset ovat aikuisia. Lapset vain yksin kertaisesti ovat tärkeämpiä kun sinä.

Minä olen eroperheestä, en lukenut tuota koko linkin kirjoitusta, mutta en voi kyllä sanoa, että kokemukseni olisivat olleet sellaisia, kuin siinä haastateltujen. Tosin olin jo isompi, kun vanhempani muuttivat erilleen ja aikuinen, kun lopullisesti erosivat, silti muistan asian niin, että elämä huomattavasti rauhoittui siitä, että vanhemmat muuttivat erilleen. Vaikkei meillä edes ollut mitään kovin kauheaa se elämä, olipa vain kaksi ihmistä, jotka eivät kertakaikkiaan voineet elää yhdessä. En soisi, että olisivat sitä jatkaneet yhtään pitempään, ainakaan minun vuokseni. Minä olen tärkeä, mutten minä ollut yhtään sen tärkeämpi, kuin äitini ja isänikään.

 

Entä se aikuisen ihmisen oma elämä? Hänelläkään ei ole kuin se yksi elämä elettävänään?

Sitä elämää voi siten jatkaa, kun lapset ovat aikuisia. Lapset vain yksin kertaisesti ovat tärkeämpiä kun sinä.

Minä olen eroperheestä, en lukenut tuota koko linkin kirjoitusta, mutta en voi kyllä sanoa, että kokemukseni olisivat olleet sellaisia, kuin siinä haastateltujen. Tosin olin jo isompi, kun vanhempani muuttivat erilleen ja aikuinen, kun lopullisesti erosivat, silti muistan asian niin, että elämä huomattavasti rauhoittui siitä, että vanhemmat muuttivat erilleen. Vaikkei meillä edes ollut mitään kovin kauheaa se elämä, olipa vain kaksi ihmistä, jotka eivät kertakaikkiaan voineet elää yhdessä. En soisi, että olisivat sitä jatkaneet yhtään pitempään, ainakaan minun vuokseni. Minä olen tärkeä, mutten minä ollut yhtään sen tärkeämpi, kuin äitini ja isänikään.

Kyllä sinun olisi tullut olla aikuisikään asti tärkeämpi isällesi ja äidillesi mitä he itse olivat. Minä ainakin olen valmis tappamaan ja kuolemaan sekä tekemään kaikkea muuta siltä väliltä oman lapseni puolesta, sillä hän vain yksinkertaisesti on itseäni tärkeämpi minulle.

 

Ero perheestä olen ja tyytyväisempi olin kun erosivat. Kun ei sitä riitelyä kestänyt kuunnella enää vuosia kun vuosia oli jo kuunnellut.

Silti uskon avioliittoon vielä. Oikean ihmisen kanssa liitto voi onnistua.

 

Joskus ero on oikeasti parempi ratkaisu niin aikusille kuin ennenkaikkea lapsillekin.

Enkä tunne yhtäkään eronnutta, jotka olisi eronneet hepposin perustein ja keveästi, tyyliin: "nyt ei ole kivaa, toi tyyppi on tylsä, minäpä otan ja eroan, saan sitten joka toisen viikonlopun tai jopa joka toisen viikon vapaata itselleni!"
Kyllä eroa etenkin jos on lapsia, on edeltänyt pitkä yritys saada liitto toimimaan, on kärvistelty ja siedetty ja yritetty ja muututtu ja päätetty jatkaa vielä kerran ja ero on yleensä aikusillekin ollut raskas paikka.

Oma tyttäreni on sanonut, että on tyytyväinen että olen aikoinaan eronnut. Hän oli pieni, mutta muistaa jotains iitä ajasta kun perheenä oltiin, ja on illoinen että erosimme. On nyt aikuinen.

Ennemminkin pitäisi tutkia sitä, miten vanhemmat toimivat eron jälkeen ja miten vanhempien keskinäiset suhteet eron jälkeen vaikuttavat lapsiin ja miten vanhempien suhtautuminen ex-puolisoon on vaikuttanut lapsiin eron jälkeen. Pitäisi myös tutkia, millaisia vaikutuksia on sillä, jos lapsi ei tapaa etävanhempaa syystä tai toisesta.

Tässä on tutkittu siis eron vaikutusta lapseen.

Onko väestöliitto tutkinut, miten toisen vanhemman menetys ja sitä kautta tullut leskeys tai yksinhuoltajuus (erohan sekin on tavallaan, leskeksi jääminen) on vaikuttanut lapseen ja miten se on traumatisoinut lasta?

 

Mä olen sitä mieltä, että kaikkein tärkeintä erossa on se miten vanhemmat sen eron hoitavat. Oli se eron syy ja peruste mikä tahansa, niin tässäkin asiassa jälkipyykin hoitaminen on se kaikkein tärkein asia.

Joissakin eroissa lapset ovat vain välineitä, joilla kostetaan exälle - puolin ja toisin. Oli se ero sitten perusteltu tai ei, niin tuo on varma tapa tehdä erosta erittäin huono juttu. Toisinpäin taas sitten, jos ero hoidetaan aikuisten välillä suhteessa lapsiin mallikkaasti ja vastuullisesti, niin lapsikin selviää siitä paljon paremmin, vaikka itse eron syy olisi ollut kuinka typerä tahansa.

Joskus on aikuisen vastuullista toimintaa erota huonosta liitosta, mutta aina vastuullista aikuisuutta on hoitaa eron jälkipyykki asiallisesti. :attn:

 

Kyllä sinun olisi tullut olla aikuisikään asti tärkeämpi isällesi ja äidillesi mitä he itse olivat. Minä ainakin olen valmis tappamaan ja kuolemaan sekä tekemään kaikkea muuta siltä väliltä oman lapseni puolesta, sillä hän vain yksinkertaisesti on itseäni tärkeämpi minulle.

No, sopiiko että olemme tästä eri mieltä? Olen ihan varma, että vanhemmilleni ja meille lapsille oli parempi, etteivät he jatkaneet yhdessä. Mitenkään pikaistuksissa he eivät avioliittoaan päättäneet, yli 25 ehtivät olla naimisissa. Sitä en tietenkään sano kenenkään muun puolesta, että samoin olisi parempi, mutta oma kokemukseni on tämä.

 

Mä olen sitä mieltä, että kaikkein tärkeintä erossa on se miten vanhemmat sen eron hoitavat. Oli se eron syy ja peruste mikä tahansa, niin tässäkin asiassa jälkipyykin hoitaminen on se kaikkein tärkein asia.

Joissakin eroissa lapset ovat vain välineitä, joilla kostetaan exälle - puolin ja toisin. Oli se ero sitten perusteltu tai ei, niin tuo on varma tapa tehdä erosta erittäin huono juttu. Toisinpäin taas sitten, jos ero hoidetaan aikuisten välillä suhteessa lapsiin mallikkaasti ja vastuullisesti, niin lapsikin selviää siitä paljon paremmin, vaikka itse eron syy olisi ollut kuinka typerä tahansa.

Joskus on aikuisen vastuullista toimintaa erota huonosta liitosta, mutta aina vastuullista aikuisuutta on hoitaa eron jälkipyykki asiallisesti. :attn:

Peesi, ero pitää hoitaa asiallisesti. Ja välit lasten takia pitää niin hyvinä kuin mahdollista.

 

Itse olen eroperheestä ja myös itse eronnut. Pakko silti oli peesailla tuota artikkeleja. Nousi pintaan paljon tuntemuksia, joita en edes ollut tiennyt omaavani. Olkaa siis rehellisiä itsellenne, vaikka se tekisikin kipeää.

hei haloo, kyllä siinä tutkimuksessa oli tutkittu myös sitä miten lapset kokivat eron, kun vanhemmat kommunikoivat hyvin sen jälkeen. Lopputulos oli, että sillä ei ollut suurtakaan merkitystä kun fakta oli, että he eivät enää olleet yhessä.

 

Kyllä sinun olisi tullut olla aikuisikään asti tärkeämpi isällesi ja äidillesi mitä he itse olivat. Minä ainakin olen valmis tappamaan ja kuolemaan sekä tekemään kaikkea muuta siltä väliltä oman lapseni puolesta, sillä hän vain yksinkertaisesti on itseäni tärkeämpi minulle.

No, sopiiko että olemme tästä eri mieltä? Olen ihan varma, että vanhemmilleni ja meille lapsille oli parempi, etteivät he jatkaneet yhdessä. Mitenkään pikaistuksissa he eivät avioliittoaan päättäneet, yli 25 ehtivät olla naimisissa. Sitä en tietenkään sano kenenkään muun puolesta, että samoin olisi parempi, mutta oma kokemukseni on tämä.

Totta tuhiset. Kukin taaplaa tyylillää.

 

Kyllä sinun olisi tullut olla aikuisikään asti tärkeämpi isällesi ja äidillesi mitä he itse olivat. Minä ainakin olen valmis tappamaan ja kuolemaan sekä tekemään kaikkea muuta siltä väliltä oman lapseni puolesta, sillä hän vain yksinkertaisesti on itseäni tärkeämpi minulle.

No, sopiiko että olemme tästä eri mieltä? Olen ihan varma, että vanhemmilleni ja meille lapsille oli parempi, etteivät he jatkaneet yhdessä. Mitenkään pikaistuksissa he eivät avioliittoaan päättäneet, yli 25 ehtivät olla naimisissa. Sitä en tietenkään sano kenenkään muun puolesta, että samoin olisi parempi, mutta oma kokemukseni on tämä.

Totta tuhiset. Kukin taaplaa tyylillää.

Siis tyylillääN...

 

Minä olen eroperheestä: äidin alkoholismi ja isän pettäminen olivat vanhempien suhteelle liikaa. Ja se oli parempi minulle, tiesin sen jo lapsena, kun sainkin nukkua yöt rauhassa, eikä tarvinnut pelätä puukon kanssa heiluvaa äitiä.

Mutta jäljen se on silti jättänyt, häpeänkin ehkä.

Ja olen ihan varma, että tässä nyky-yhteiskunnassa erotaan turhaan, mutta myös solmitaan suhteita ja tehdään lapsia liian kevyin perustein. "Koska minä haluan" on se useimmiten kuultu totuus, kun aikuinen haluaa, kun aikuisella nyt vaan sattuu olemaan oikeus... tehdä mitä vain. Kun hän itse sitä haluaa.

Se on aika surullista. Ei ole tietoakaan enää mistään yhteisöllisyydestä, ellei sillä tarkoiteta toisten vahtimista, ilmiantoja ja kateellista urkkimista.

Joku mainitsi että ydinperhekäsite on jo kadonnut, ja olen samaa mieltä. Hallaa se tuo vain, uusioperheet ja homovanhemmat. Kohta normaali ydinperhe on siellä vähemmistössä.