Mieheni jätti jo minut rauhaan. Minä vähän ylireagoin. Hän vain oli niin kovin järkyttynyt. Ei hän minuun enään yhteyttä ota, vaan antaa olla.. Hän siis aikaisemmin lähetteli uhkausviestejä että tappaa ittensä ja ei jaksa elää ja toinen ranne on jo auki.. mutta ne onneksi loppuivat.
Miten ero päätös voikaan olla näin vaikea? Ollaan seurusteltu tenavista asti (14 vuotiaista) ja ikää on nyt 20. Tottunut olemaan koko teini-iän toisen kanssa ja kasvanut toisen kanssa.. vaikka päätös oli minun, sattuu silti niin kamalasti.. uskotteko?
Harmittaa itse kun tiedän että tämä mies olisi todella hyvä isä ja ihana aviomies kunhan vähän oppisi elämässä. Hänen pitäisi saada itsetuntoa ylös tajuamalla että pärjää itse eikä ole ripustautunut keneenkään. Suhteemme ei vaan toimi riitojen takia, ei siksi että olisi kokoajan riitoja, riitojahan saa olla ja pitää olla mutta meillä tulee sellainen iso riita jossa tapahtuu aina jotain sellasta jossa toinen loukkaantuu tosi pahasti ja jää murehtimaan asiaa joka vaikuttaa suhteen jatkoon. Ollaan niistä aina yli päästy, mutta mä sanoin kun tällänen tilanne oli viimeks tammikuussa että nyt tää on viimenen kerta kun me riidellään niin että se aiheuttaa jommalle kummalle henkistä pahaa. Sovittiin miten riidellä, tehtiin sellanen suunnitelma ja kaikkea.. mies sanoi ymmärtävänsä.. no puoli vuotta se jälkeen (nyt sunnuntaina) kaikki taas muuttui, niillä sovituilla asioilla ei ollut enään mitään väliä..
Näen vaan että epäkypsyyttä ei ole ja riidat ovat lähtösin siitä että minä sanon jonkun väärällä äänensävyllä tai ilmaisen väärin. Kun yritän selittää että en tarkoita noin sitä, hän ei kuuntele vaan huutaa päälle ja loukkaa tuplana takasin.. se on rankkaa..
Säikyn myös tosi herkästi ja huutaminen silloin kun itken on tosi rankkaa ja saa minut ahdistumaan..
Uskon että meidän molempien on parempi olla erikseen, kasvaa ihmisinä ja oppia parisuhteista jotta voimme olla joskus jollekkin hyvä vaimo tai mies. Olemme molemmat aiheuttaneet toisillemme pahaa vaikkakin vain riitojen yhteydessä mutta silti, se on rankkaa. En syytä yksin miestäni, vaan syytän parisuhteen toimivuutta.
ja sitäpaitsi, jos meidät on luotu todella yhteen ympäri mennään yhteen tullaan, kyllä me tavataan uudelleen fiksuimpina ja kasvettuina jolloin ei tiedä mitä taas on edessä.
mutta olo on ihan kamala vaikka minä tein päätöksen, mies on vaan itkenyt 24 tuntia ja on ihan maassa, sanoo ettei hänellä ole ketään. Tuossa aikaisemmin joku mainitsi keskustelupalstalla "narsistikäytöstä", sellaistahan meissä on jokaisessa. Tämä mies ei kyllä ole narsisti vaan todella todella huonon itsetunnon omaava mies joka tukeutuu elämässä liikaa läheisiin.
Ikävä on suuri koska niitä hyviäkin hetkiä oli niin paljon... tuntui vaan että ne hajoittavat riidat repi niitä hyviä hetkiä muistoista.. mutta niitäkin jäi ja ne aiheuttaa sitten sen että mua itkettää ihan kokoajan ja olo on aivan kamala, kyllä toista rakastaa vaikka kuinka huomaa että suhteessa on häikkä ja toteaa että se on tulevaisuudelle riskitekijä.. muttakun vielä ei oo se tulevaisuus, en kerennyt vielä hajota pahasti käsiin eikä hänkään mutta hajoaisimme tätä menoa ja kun mielestäni olen kaikkeni yrittänyt... tässä on oltava takana muutakin kun se ettemme osaa riidellä, uskon että juuri tämä miehen heikko itsetunto/käsitys itsestään ja en minäkään mikään varma ole... näen vaan parhaimpana vaihtoehtona järjen kannalta tämän mutta sydän sanoo muuta. Vaikka sanotaan että sydäntä pitäs kuunnella, niin mun sydän ei tajua miten hallaa tää suhde tekee loppujenlopuks meille molemmille.. mut järjellä on siitä aavistus. järki vs sydän.. vaikea ottelu.
vielä se että pelkään nyt törmääväni johonkin pahempaan, alkoholistiin tai väkivaltaiseen mieheen.. en tiedä saisiko näin ajatella.
Miten ero päätös voikaan olla näin vaikea? Ollaan seurusteltu tenavista asti (14 vuotiaista) ja ikää on nyt 20. Tottunut olemaan koko teini-iän toisen kanssa ja kasvanut toisen kanssa.. vaikka päätös oli minun, sattuu silti niin kamalasti.. uskotteko?
Harmittaa itse kun tiedän että tämä mies olisi todella hyvä isä ja ihana aviomies kunhan vähän oppisi elämässä. Hänen pitäisi saada itsetuntoa ylös tajuamalla että pärjää itse eikä ole ripustautunut keneenkään. Suhteemme ei vaan toimi riitojen takia, ei siksi että olisi kokoajan riitoja, riitojahan saa olla ja pitää olla mutta meillä tulee sellainen iso riita jossa tapahtuu aina jotain sellasta jossa toinen loukkaantuu tosi pahasti ja jää murehtimaan asiaa joka vaikuttaa suhteen jatkoon. Ollaan niistä aina yli päästy, mutta mä sanoin kun tällänen tilanne oli viimeks tammikuussa että nyt tää on viimenen kerta kun me riidellään niin että se aiheuttaa jommalle kummalle henkistä pahaa. Sovittiin miten riidellä, tehtiin sellanen suunnitelma ja kaikkea.. mies sanoi ymmärtävänsä.. no puoli vuotta se jälkeen (nyt sunnuntaina) kaikki taas muuttui, niillä sovituilla asioilla ei ollut enään mitään väliä..
Näen vaan että epäkypsyyttä ei ole ja riidat ovat lähtösin siitä että minä sanon jonkun väärällä äänensävyllä tai ilmaisen väärin. Kun yritän selittää että en tarkoita noin sitä, hän ei kuuntele vaan huutaa päälle ja loukkaa tuplana takasin.. se on rankkaa..
Säikyn myös tosi herkästi ja huutaminen silloin kun itken on tosi rankkaa ja saa minut ahdistumaan..
Uskon että meidän molempien on parempi olla erikseen, kasvaa ihmisinä ja oppia parisuhteista jotta voimme olla joskus jollekkin hyvä vaimo tai mies. Olemme molemmat aiheuttaneet toisillemme pahaa vaikkakin vain riitojen yhteydessä mutta silti, se on rankkaa. En syytä yksin miestäni, vaan syytän parisuhteen toimivuutta.
ja sitäpaitsi, jos meidät on luotu todella yhteen ympäri mennään yhteen tullaan, kyllä me tavataan uudelleen fiksuimpina ja kasvettuina jolloin ei tiedä mitä taas on edessä.
mutta olo on ihan kamala vaikka minä tein päätöksen, mies on vaan itkenyt 24 tuntia ja on ihan maassa, sanoo ettei hänellä ole ketään. Tuossa aikaisemmin joku mainitsi keskustelupalstalla "narsistikäytöstä", sellaistahan meissä on jokaisessa. Tämä mies ei kyllä ole narsisti vaan todella todella huonon itsetunnon omaava mies joka tukeutuu elämässä liikaa läheisiin.
Ikävä on suuri koska niitä hyviäkin hetkiä oli niin paljon... tuntui vaan että ne hajoittavat riidat repi niitä hyviä hetkiä muistoista.. mutta niitäkin jäi ja ne aiheuttaa sitten sen että mua itkettää ihan kokoajan ja olo on aivan kamala, kyllä toista rakastaa vaikka kuinka huomaa että suhteessa on häikkä ja toteaa että se on tulevaisuudelle riskitekijä.. muttakun vielä ei oo se tulevaisuus, en kerennyt vielä hajota pahasti käsiin eikä hänkään mutta hajoaisimme tätä menoa ja kun mielestäni olen kaikkeni yrittänyt... tässä on oltava takana muutakin kun se ettemme osaa riidellä, uskon että juuri tämä miehen heikko itsetunto/käsitys itsestään ja en minäkään mikään varma ole... näen vaan parhaimpana vaihtoehtona järjen kannalta tämän mutta sydän sanoo muuta. Vaikka sanotaan että sydäntä pitäs kuunnella, niin mun sydän ei tajua miten hallaa tää suhde tekee loppujenlopuks meille molemmille.. mut järjellä on siitä aavistus. järki vs sydän.. vaikea ottelu.
vielä se että pelkään nyt törmääväni johonkin pahempaan, alkoholistiin tai väkivaltaiseen mieheen.. en tiedä saisiko näin ajatella.
hänen itsemurha viestit ja syyttelyt saivat tajuamaan että pariterapia ei ole ainoa jota tarvitaan.. niimpä en halua lähteä siihen prosessiin, muutos vie kauan aikaa ja se ei välttämättä edes tepsi..