Eroko edessä?

Katselin rehellisen tuntuista tilitystäsi seikoista, jotka ovat voineet myötävaikuttaa tilanteen kärjistymiseen. Yrittikö vaimosi ennen tätä uskottomuusepisodia puhua sinulle siitä, että hän kokee sinut liian kontrolloivaksi vai itsekö tulit tähän johtopäätökseen?

...siis en tosiaankaan koita kartoittaa ""syyllistä"" (niitä harvoin on vain yksi). Mietin vain sitä jatkamisen mahdollisuutta, että ehkä vaimosi ei ole niinkään kyllästynyt sinuun kuin väsynyt siihen kontrollointiin ja siksi haluaa ilmaa ympärilleen.

 

Yritti. Keskustelimme molemmat siitä, kuinka hän tunsi välillä tulleensa holhotuksi ja peräänkatsotuksi, kuin olisin hänelle isä tai isoveli. Toisaalta hän taas koki olevansa äitini, joka lohdutti minua aina kun minulla oli huono olo, jopa silloin kun molemmilla oli huono olo yhtäaikaa. Tällaisia ongelmia (muunmuassa) meillä oli, mutta teimme sen virheen, että emme hakeneet niihin apua ajoissa. Keskenämme emme osanneet niitä ratkaista.

Syyllisiä tässä alunperin olleet molemmat, vaimo vain sitten oli se, joka ensin paineen alla ratkesi.

 

Ja siis tämän ihmeellisen nimimerkin ""5es"" takana olin minä, ""Mies"".

 

Eilen sitten laitettiin paperiin nimet alle. Voin kertoa, että oli sitten vaikein nimikirjoitus, minkä on ikinä joutunut paperiin raapustamaan. Tänään lappunen lähti käräjille postissa, eli puoli vuotta harkintaa on edessä.

Nyt on kummallinen olo, yhtäaikaa helpottunut ja silti niin vaikea. Eilisiltana vielä itkettiin ja keskusteltiin vakavia, tänään emme ole aamun jälkeen toisiamme edes nähneet kuin vilaukselta, huomenna emme näillä näkymin lainkaan. Ikävähän tässä tulee, mutta toisaalta odottaa, mitä tulevaisuus tuo. Tavallaan toivoo vielä päätyvänsä toisen kanssa joskus yhteen, toisaalta ei halua koskaan enää nähdäkään. Kaikki nämä ristiriitaiset tunteet kuuluvat varmaankin asiaan...

Edessä on vielä vähäisen omaisuutemme jakaminen, vaikka en usko siitäkään tulevan mitään ongelmia, kunhan maltamme olla rauhallisesti, vaikka paljon puhuttavaa, itkettävää ja huudettavaakin varmasti on vielä jäljellä. Odottakoot ne rauhallisempia aikoja, jolloin niitä pystyy käsittelemään järjellä, ilman voimakkaiden tunteiden vaikutusta. Olemme molemmat katselleet uutta asuntoa, mutta asumme kämppiksinä tässä, kunnes jompikumpi oman kämpän saa.

Että näin tänään, huomenna tuntuu varmaan taas ihan toiselta...

 

Tsemmpiä hyvä mies!
Olen kokenut tuon kaiken 30 avioliittovuoden jälkeen. Voit arvata, millainen kokemus se on ollut kaikkien noitten vuosien jälkeen.
Asia paljastui aivan kuin sattumalta. Olin alkanut ihmetellä, kuinka exäni alusvaatteet olivat yht´äkkiä alkaneet muuttua silkkisiksi. Tuli ihmeellisisä ylitöitä ja seminaareja. Hän oli löytänyt ukkomiehen seminaarissa. Sain aivan mielettömän hepulin, sillä en ollut koskaan voinut kuvitella, että moraaliltaan hyvin ""vanhanaikainen"" exäsi teki tuon.
Sitten selvisi, että hän oli jo jonkin aikaa systemaattisesti valmistellut eroa mm. erilaisia talouteen liittyviä järjestelyjä.
Uusi suhde ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkään, ukko palasi takaisin vaimonsa luo. Meidän suhteessamme kaikki oli rikottu, eikä muuta tietä ollut. Ero vireille. Tuskani ja myös vihani oli aivan sietämätön. Kävin ammattiauttajan pakeilla, mikä auttoi alkuun. Tajusin, että on hyvä käydä koko suruprosessi läpi vihan, koston, kaipauksen ja surun tunteineen.
Erosta on kohta kuusi vuotta. Vieläkin välillä kaipaan suhteemme monia hyviä hetkiä, mutta olen jo kuivilla. Vapaus tuntuu hyvältä. Välimme ei ole kovinkaan hääviset yhteisistä lapsistamme huolimatta. Olen saanut kuulla, ettei exäni ole kovin onnellinen. Hänellä on ollut eromme jälkeen usempiakin miessuhteita.
Nyt osaan jo eritellä myös omaa osuuttani eroon. Harvoin se johtuu vain toisesta osapuolesta - siihen kyllä valitettavasti tarvitaan aina kaksi osapuolta. Syyllistäminen tai syyllisen etsiminen ei ole tuloksellista - rehellinen puolueeton analyysi tapahtuneesta on ainut tie eteenpäin.
Tsemppiä sinulle - tiedän omasta kokemuksesta, että elämä kantaa. MUistan, että tuossa tilanteessa se ei tuntunut mahdolliselta.

 

Täytyy vielä lisätä tuohon edelliseen viestiini varsinaisen sanottavani:
Avioliittoomme oli todella rakkausliitto, jota kesti noinkin pitkään. Ongelma lienee ollut se, että solmimme liittomme juuri noin nuorena, kuin tekin. Nyt tajuan, että vaimoani jäi kaivelemaan puuttuvat mieskokemukset - olisiko sittenkin olemassa muunkinlaisia miehiä, kuin minä. Tästä syystä ajattelenkin, että olisiko teille käynyt vuosien mittaan samalla tavalla. Anna exäsi lentää nyt kun on sen aika, ettei sitten 50 villityksessä tarvitse alkaa elää kokematonta nuoruuttaan, kuten meillä kävi. Se koskee silloin myös lapsia ja on muutenkin aika tavalla rankempaa!

 

Luin koko pitkän ketjun ja voin vain sanoa: otan todella osaa suruusi. Vaikutat hyvin kypsältä ja ihanalta ihmiseltä. Myönnät virheesi ja kannat vastuusi. Sitten kun olet siihen varma tapaat varmasti uuden hyvän naisen.

 

-toivotan onnea ja menestystä,tulet niitä tarvitsemaan. Elämä ei ole oikeudenmukaista:-toinen löytää heti uuden ja hyvän kumppanin,toinen saa turpiinsa kerta toisensa jälkeen. Itselle on nyt käynyt niin ja tuntuu ettei todellakaan jaksa...mutta ei auta.Jaksettava on.

 

Nyt kyllä menee asian vierestä, mutta nimimerkki ""Minin"" kirjoitukset jäi vähän vaivaamaan...

""...aika pahasti näyttää siltä, että ei voi olla uskollinen ja rehellinen yhtä aikaa.""

""Meillä uskottomuutta on valehtelu.""

Nyt en ymmärrä tätä logiikkaa. Sinä siis pidät rehellisyyttä (sitä ettei valehtele) uskollisuuden edellytyksenä, mutta et kuitenkaan usko, että molempia voi olla yhtäaikaa?

Olen ihan samaa mieltä kanssasi siinä, että kunkin parin on keskenään määriteltävä uskollisuuden rajat. Sinä olet ilmeisesti miehesi kanssa vetänyt rajan siihen valehteluun. Silloinhan teille uskollisuus on nimenomaan rehellisyyttä! Miten sitten mielestäsi ei kuitenkaan voi olla sekä uskollinen että rehellinen, kun kerran itsekin edellytät sitä?

 

Olen iloinen puolestasi että päädyit lopulta eroon.
Muistan kun kirjoitin oman eroanomukseni muutama kuukausi sitten, se on todella vaikea tehtävä ja vielä vaikeamman siitä tekee nuo yhteiset lapset.
Nyt itkien kirjoitin 2vaiheen paperin alle. Säilytin sitä monia viikkoja toivoen että ratkaisu olisi toinen.
Mutta ei ihmisiä voi väkisin pitää. Mainitsemasi pikkukiusa. Anna palaa, mutta älä lankea exän paluumarinaan. Anna eukon nyt maistaa omaa lääkettä. Pidä lippusi korkealla ja anna itsellesi myös aikaa 'parantua'.

Toivon sulle kaikkea hyvää, löydät varmasti vielä sen oikean, olet vielä niin nuori. Älä todellakaan tuhlaa elämäsi parhaita vuosia epätyydyttävässä suhteessa.
Häntä pystyyn ja tuulta päin, mä menen jo edellä!

 

Käytin tosiaan vän epäselvästi termejä rehellisyys ja uskollisuus.
Tarkoitus oli sanoa, että en usko uskollisuuteen siinä mielessä, että ihminen ei kiinnostuisi koskaan muista miehistä/naisista. Enkä edellytä, että mieheni loppuikänsä pitäisi näppinsä irti muista naisista kuin minä. Mutta edellytän, että minua ei vedätetä, eikä minulle mielistellä, eikä lupailla epärealistisia jne.
Näin on toiminut tämä meidän suhde 70-luvulta alkaen. Muihin on koskettu varsin harvoin, mutta valehdeltu ja mielistelty ei ole. Mutta todella, kukin tavallaan.

Minusta on se vaan surullista, että vaaditaan itseltä/toiselta mahdottomia. Ei siinä mitään, jos täyttää vaatimukset, toki se on ok. Mutta kun suurin osa näyttää olevan vähän epätäydellisiä, niin valehdellaan, syyllistytään/syyllistetään. Ja erotaan. Hiukan avarampaa näkemystä peliin, niin elämä on kaikille onnellisempaa.

 

Rehellisesti sanottuna minusta luovutatte liian helpolla.Vaimo vain MELKEIN oli uskoton. Ja puoli vuotta siitä, teillä on eropaperit selvinä.

Noin helppoako se todellakin on? Olikokaan se oikeaa rakkkautta?

Lisäksi... kaikella kunnoituksella, vaimoisi oli miltei lapsi kun menitte naimisiin.

Eli heti kun tulee eka pieni (todellakin pieni) vastoinkäyminen, lyötte hanskat naulaan ja sonotte morjens. Näinhän se nykyisin menee.

 

Niinpä. Ei ole mikään ihme, että niin paljon erotaan, jos tuolla asenteella varustettuja ihmisiä on näinkin paljon, kun tästä ketjusta voi päätellä.

Teeskennellään vielä, että ei satu, ei yhtään. Viittaan tuohon viestiin, että ap hymyilee ja viheltelee, kun exä haki auton.

Toivon, että olen väärässä, mutta näyttää siltä, että ap:lla on vielä pitkä tie kuljettavanaan täydellistä kumppania etsiessään. Mutta jotkut jaksaa, niin kuin toisessa ketjussa hän joka etsii miestä, joka ei katsokaan muita naisia...

 

No joo, nuo iät selittävät paljon. Teillä molemmilla on ilmeisesti jäänyt moni kuvio kokematta. Ero, ainakin toistaiseksi, lienee paras. Voihan käydä niin, että joskus menette vielä yksiin. Paljon on niitä, jotka jopa vasta vanhoilla päivillään menevät nuoruuden rakastettunsa kanssa yksiin.

 

""Toivon, että olen väärässä, mutta näyttää siltä, että ap:lla on vielä pitkä tie kuljettavanaan täydellistä kumppania etsiessään""

Joo, väärässä oletkin.

Ainakaan minä en koko viestiketjusta löytänyt kohtaa jossa 1) ap olisi heittänyt hanskat tiskiin (se oli vaimo joka ei halunnut jatkaa) ja 2) missä ihmeessä se ap väitti etsivänsä täydellistä kumppania?

 

Hyvät ihmiset, ensimmäisestä kirjoituksestani ei käy ilmi kaikki asiat, jotka tähän eroon vaikuttivat. Jos luette muita tähän viestiketjuun kirjoittamia tuntemuksiani, huomaatte että prosessi on ollut pitkä, eikä uskottomuus ollut eron syy, ainoastaan kaikkien niiden muiden syiden kärjistymä. Ja kyllä, minun maailmankuvaani uskottomuuteen kuuluu muutakin kuin yhdyntä. Henkinen uskottomuus on mielestäni jopa fyysistä pahempaa.

Ja ei, kyseessä ei ollut se kuuluisa ensimmäinen vastoinkäyminen.

Enkä etsi täydellistä kumppania, tällä hetkellä en etsi minkäänlaista kumppania. Toiveissa toki on, että joskus vielä löytäisi kumppanin, jonka kanssa voisi olla molemminpuolin rehellinen. Mutta täydellinen kukaan ei voi olla.

 

Ja sen verran pitää vielä todeta, että mikä minä olen kahlitsemaan toisen ihmisen sydäntä? Jos toinen ei halua jatkaa tai edes yrittää, voinko minä siihen pakottaa, vaikka itse haluaisinkin? Vaikka avioliittoa olisi jatkettu, olisiko se oikeasti jatkunut oikeana avioliittona, vai samanlaisena salailuna ja kyttäämisenä kuin mihin se oli siinä vaiheessa päässytkin?

Minä ensimmäisenä ehdotin avioeroa. Tein sen siksi, että en halua pakottaa toista kärvistelemään suhteessa, josta ei saa tyydytystä. Toisaalta ehdotin eroa myös itseni vuoksi, sillä en halunnut odotella, koska pommi tiputetaan niskaan ja kuinka iso se tulisi olemaan. Jos tunteet vievät henkisesti muualle, voisi kuvitella, että ne vievät jossakin vaiheessa myös fyysisesti. Ja kuten aiemmassa viestissäni sanoin, se henkinen vienti on mielestäni jopa fyysistä pahempi. Olen tehnyt myös sen huomion, että vaimo ei ehdotukseni jälkeen ole missään vaiheessa sanonut, että ei haluaisi erota. Se kertoo jo ihan omaa tarinaansa.

 

Täältä neljänkympin iästä on pakko kysyä, että ai...PITKÄ PROSESSI ... ja olette olleet peräti 2 vuotta naimisissa???? Miksi yleensä menitte? Olisi kai kannattanyt jättää menemättä.

Sillä pitkä prosessi... ei siis ole tuo puoli vuotta???? Joka on minusta hyvin hyvin lyhyt aika.

Toki jos naimisiin ei olisi pitänyt edes mennä, niin parempi erota kuin yrittää jatkaa - jos kerta ei siitä mitään tule. Mutta jää siltikin kyllä vaikutelma, että .. helposti eroatte.

 

Jos vaimolla menojalka vipattaa vuoden naimisissa olon jälkeen, niin helposti vipatti.
Ei silti, kyllä hän vielä takaisin pyytää...

 

Kyllä luulisi että tuossa vaiheessa on temput jo tehty eikä melkein..
Niinpä vonkaa takaisin, ihan varma nakki... Het kun tää uus ihastus on lähtenyt..

 

Olen lukenut kaikki kirjoituksesi. Sen neuvon sinulle antaisin, että kun olet noin hienosti saanut analysoitua omaa käytöstäsi ja siinä olevia ongelmia, niin juttele ne nyt siellä terapiassa kuntoon. Ehkä sitten seuraavalla kerralla onnistut paremmin, jos tämä kumppani nyt haluaa erota.

Varmasti opit tästä paljon, myös sen, että niitä keskusteluja pitäisi molemmin puolin pitää yllä koko suhteen ajan. Että, ei sitten käy näin, että kaikki tärkeät asiat on puhumatta. Alusta se suhde tapaa lähteä suuntaan tai toiseen, harvemmin se suuntaa vaihtaa enään matkalla.

Kuten itse olet ymmärtänyt sinussa on paljon hyvää! Mutta sinulla on myös niitä asioita joille ehdottomasti täytyy tehdä jotain, vaimo, kun ei ole lapsi. Vaimo on tasavertainen kumppani. Sinä olet kohdellut vaimoasi lapsen asemassa.

 

Hyviä asioita kirjoitatte, vaikka välillä hieman vähättelevään sävyyn. Ehkä maailma näyttää erilaiselta neljäkymppisen silmissä, minä olen kuitenkin vasta pari-kolmekymppinen ja käsittelen asioita siitä näkökulmasta. Pahoittelen, jos kirjoitukseni näin tuntuvat välillä lapsellisilta ja tietämättömiltä. Sitähän tässä vielä varmasti ollaankin.

Näin taaksepäin katsoen on helppo huomata, että menimme liian aikaisin ja liian nuorena naimisiin. Mutta tehty mikä tehty. Nyt jos erosimme liian helposti.. no, tehty sekin. Toivottavasti opimme tästä jotakin. Yksilöterapiassa käyn puhumassa asioista, toivottavasti opin siellä vielä lisää, ettei tulisi tehtyä samoja virheitä uudestaan. Harras toiveeni on kasvaa aikuiseksi.

Kyllä, kohtelin vaimoani kuten lastani. Näin jälkeenpäin ajatellen mietin, miksi. En ole keksinyt siihen vielä vastausta. Ehkä siksi, että välillä hän käyttäytyi kuin lapsi, kohteli minua kuin isäänsä. Rehellisesti sanottuna välillä minusta todella tuntui, että olin murrosikäisen tyttären yksinhuoltajaisä. Nyt huomaan, että varsinaisia kumppaneita emme sitten ehkä koskaan olleet, jossain vaiheessa ilmeisesti vain luulimme olevamme.

 

Lapsuudenkodit mallit vaikuttavat pitkään käytökseemme, varsinkin jos niitä ei tunnista. Yleensähän näin on. Jos toinen etsii isää, hän löytää sen, joka haluaa olla isä, suojeleva ja varjeleva. Asioista ei kyetä silloin puhumaan.
Kunnon parisuhteessa ei lakaista maton alle vaan se on jatkuvaa kyseenalaistamista. Se vaatii rohkeutta.

En tarkoita naputusta ja jatkuvaa riitelyä vaan sitä, että selkeästi ilmaistaan kun on puhuttavaa ja toinen siihen suostuu. Toki impulsiivinen saa olla, siis ihminen.Kun maton alla on niin iso möykky, ettei kyetä ylikävelemään, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota tai mennä pariterapiaan. Se alkuperäinen partneri voi löytyäkin.

Kun sitten löytää uuden, ei mene kauankaan kun samat ongelmat ovat edessä. Tämä on se loukku, jos omia tunteitaan ei kykene selvittämään. Jos ihastuu ennenkuin on selvinnyt entisestä, on suuri vaara kaatua tähän samaan itsessä olevaan ""vammaan.""

Kerron esimerkin lapsuuden vaikutuksesta:Oma mieheni vaati minua tottelemaan. Minun piti olla kuin lapsi, jolla ei ole omaa silmää tai näkökulmaa. Pahinta oli, jos vielä sanoilla ilmaisin tunteitani tai epäkohtia, joista haluaisin puhua.Naisen puuttumisen yhteisiin asioihin hän koki valtavana loukkauksena.
Minulle selvisi myöhemmin, että mieheni ei ollut koskaan kyseenalaistanut mitään isänsä tekemää tai sanomaa. Kukaan perheessä ei ollut kyseenalaistanut tai pullikoinut. Kaikki olivat alistuneet kuin automaatit.Mieheni jatkoi isänsä mallia. Hän ei tehnyt sitä ilkeyttään tai tyhmyyttään vaan siksi, että oli saanut sellaisen ""normaalin mallin."" Toki tämä ei ollut ainoa ongelma, mutta terapiassa niistä selvittiin ja nyt jatketaan suunnilleen tasavertaisina.

Olemme jo vanhoja ihmisiä. Toivon, että sinäkin, eroat tai et, tutustuisit itseesi ja tuohon tarpeeseen olla suojeleva isähahmo, ettet menisi toiseen ääripäähän naista valitessasi. Näinkin tapahtuu.Onnea kuitenkin matkallesi.

 

Noniin, viikonloppu meni. Nähtiin toisiamme tänä aikana ehkä kerran. Tänään (ex-)vaimo oli luvannut tehdä ruokaa, joten tultiin sitten molemmat tänne ""kotiin"" samaan aikaan. Siinä syödessä mietin näitä asioita, mitä olette tänne kirjoitelleet, ja sanoin vakavalla äänensävyllä, että mielestäni tämä ero tapahtuu liian nopeasti. Että eikö meidän olisi syytä käyttää tämä harkinta-aika nyt hyväksi ja todella miettiä asiaa.

Vastaus oli: ""Taidat olla optimistisempi kuin minä, ehkä tää sulle tuleekin nopeasti. Mä oon miettinyt tätä eroa jo melkein puoli vuotta"". Just joo. Olin vastauksen jälkeen hiljaa, kun en enää viitsi panostaa edes sen vakavampaan keskusteluun tässä ""suhteessa"". Ovatko kaikki naiset tällaisia salaa eroajia? Kun ollaan monesti puhuttu että keskustellaan jos joku painaa mieltä ja sitten tällaisesta ""pikkuasiasta"" ei sitten viitsitä puolessa vuodessa mainita edes puolta sanaa. Näytellytkö se sitten on sen viimeiset 6 kuukautta...?

Ai niin mutta tämäkin olisi tietysti taas varmaan pitänyt lukea sieltä kuuluisasta paikasta nimeltään ""rivien väli""...

 

Kyllä, olet harvinaisen oikeassa. Nainen miettii eroa ja pahaa oloaan helposti vuosikausia. Siinä vaiheessa nainen voi aivan hyvin pettää ja selittää sen sillä, että hyvään suhteeseen ei kukaan pääse väliin. Sitten kun hän on asiansa miettinyt ja päättänytkin, hän ilmoittaa siitä sinulle. Toinen mahdollisuus on se, että naisella on suhde ja hän käryää siitä. Kummassakin tapauksessa ei ole mitään tehtävissä. Mies on pihalla kuin lumiukko. Nainen voi korkeintaan sanoa, että minä monta kertaa sanoin sinulle, että minä en ole tyytyväinen. Millä hän syyllistää tapahtuneesta miestä, koska naisessahan ei vikaa ole.

Mies, sait vastauksen siihen, miksi hän tarttui eroon niin nopeasti , kun siitä mainitsit. Eli eron syy ei ole sinussa.

Olen vieläkin sitä mieltä, että jos suuren osan lyhyestä avioliitosta miettii eroa, niin kaikki ei ole kotona. Asia päättyy kannaltasi hyvin, ero pitkästä suhteesta lapsineen on paljon hankalampi.

Tiedätkö miten elämä koettelee ex-vaimoasi. Ei hyvin, hänellä ei ole eväitä hyvään elämään.