Eroamisesta: milloin menee huonosti?

[näinkö se menee]

mä oon miettiny tässä, kun täälläkin on keskustelua iaheesta ja itsellä ajankohtainen asia elämässä, että kun ollaan eroamassa ja sanotaan että tapellaan vaan ja menee huonosti, niin mikä on se raja teidän mielestä millon oikeesti menee niin huonosti että täytyy erota?

mulla itellä on tilanne että menimme vähän aikaa sitten naimisiin, ollaan óltu yhdessä kuitenkin jo vuosia, nyt tuntuu että kaikki on kadonnu, me ei puhuta mistään, ei keskusteluja, olemme kumpikin väsyneitä, riidellään useasti, kaikki keskustelut päätyvät riitaan, emme osaa pyytää toisilta anteeksi, kumpikin on aina oikeassa, meillä ei ole mitään yhteisiä juttujua, tulevaisuus on epäselvä kun kumpikin tahtoo eri asioita......mä en tiedä mitä pitäis tehdä, yrittääkö vain että kyllä se joskus taas hyvin menee kuhan vaan pysytään yhdessä...

 

[vatruska]

Me oltas erottu jo montakertaa,mutta joku kumma meidät on pitänyt yhdessä 16 vuotta. Tosin naimisiin ei olla mentykkään.
Ei meillä niin vakavia asioita ole ollut etteikö ne puhumalla ole selvinnyt.

 

[no]

Ei nyt hyvältä kuulosta. Mutta ei mahdottomaltakaan. Kaikki riipuu nyt siitä, haluatteko ja viitsittekö yrittää. Itse stään tuo teidän suhde ei tuosta lähde kohentumaan. Mutta jos haluatte elää yhdessä, ryhtykää etsimään yhteisiä asioita, tapoja, jotka auttavat teitä viihtymään yhdessä, aikaa toisillenne. Etsikää keskusteluyhteyttä. Ja se ei sit löydy silleen, että paukaisee "Me ei koskaan keskustella mistään". Vaan ihan arkisista pienistä asioista.

Mutta jos tahtoa ei löydy niin sitten olisi varmaan parasta hyvästellä suhde.

 

[LisaMarie]

Kun ei enää kiinnosta edes riidellä, kun toinen on ihan EVVK on syytä huolestua.

 

[NeitiNasu]

Mun ei kannata edes vastata, koska suhde tytön isään oli niin epänormaali ettei sitä pystyisi mihinkään tavalliseen vertaamaan alkuunkaan..

Mutt mä voisin peesiä sua tässä nykyisessä elämäntilanteessa ja parisuhteessa kaiken muun osalta paitsi että ei riidellä: väsyneitä ollaan, eikä oikein keskustella, ei puhuta.. Kyll tää tästä. Lapset kasvaa koko ajan. =)

 

[johnuli]

Miten olisi jonkun seurakunnan avioliittoleiri? Siellä kerrotaan miehen ja naisen eroista ja erilaisista tarpeista. Ulkopuolisen apu on usein korvaamaton. Sitä kautta on helpompi oppia tuntemaan toista ja hyväksymään toisen erilaisuus. Netistä löytyy hakusanalla "avioliittoleiri" monia eri vaihtoehtoja kesäksi.
Syy miksi suosittelen tätä on se, että nyt jos eroatte ja löydätte uudet kumppanit niin pian tilanne on aivan sama uudenkin kumppanin kanssa. Suhde vaatii kovaa työtä ja usein pitkäkestoinen suhde antaa paljon enemmän kuin monta lyhyttä suhdetta.

 

[KolmeKertaa]

Kun toinen on päihderiippuvainen tai psyykkisesti sairas, voi mennä huonosti.

Silloin, kun on mielessään päättänyt olla sitoutumatta toiseen ja panostamatta liittoon, silloin menee todella huonosti.

 

[Nyynä]

no ainaki se jos jompikumpi pettää. eiköhän siinä vaiheessa viimeistään piä pistää kannat vastakkain ja lähteä eri suuntiin. siis yllämainittujen lisäksi.

 

[näinkö se menee]

toisaalta mä kyllä haluaisin pysyä yhdessä, meillä on muuten hyvä elämä, mutaa meillä yhdessä ei mene hyvin. jos haluan lähteä vaikka lenkille, lähden mieluummin yksin, jos haluan lähteä kauppaa menen yksin ja koska haluan. mä en jaksa keskustella, mua ei kiinnosta keskustella mistään, ja mä kyllä lähtisin jos ei olisi lapsia, asuntovelkaa ja kehtaisin näin pian häiden jälkeen(klassisesti ollaan yhdessä lasten takia syy tuli heti). kuitenkin pieni osa minusta toivoo että se kipinä löytysi jostain, vaan jostain ettei tarttis tehdä mitään.

 

[LisaMarie]

Voisko ola myö sitä, etä nyt elämä on "valmis".
On lapset, asunto, auto ja naimisiinkin on päästy, joten nyt pitäis sitten vaan elää sitä arkea, ei ole enää niitä suuria tulevaisuuden haaveita.
Monelle on kriisin paikka se, kun elämän isot tavoitteet ja päämäärät on saavutettu, ei osaakkaan nauttia niistä, vaan tulee tyhjä ja tarpeeton olo.
Parisuheessa myös kyky olla yksin ja nauttia siitä tiedosta, etä on tarpeen vaatiessa tuki saatavilla on tärkeä. Ei sitä syvällistä keskustelua aina tarvitse. Taito elää itsenäisenä yhdessä on vaikea. Jokainen on vastuussa vaan omasta onnestaan, ei puoliso voi sinu onnelliseksi tehdä, etkä sinä häntä, mutta yhdessä elämänne voi olla täydempää, mitä se yksin olisi.

 

[näinkö se menee]

Voisko ola myö sitä, etä nyt elämä on "valmis".
On lapset, asunto, auto ja naimisiinkin on päästy, joten nyt pitäis sitten vaan elää sitä arkea, ei ole enää niitä suuria tulevaisuuden haaveita.
Monelle on kriisin paikka se, kun elämän isot tavoitteet ja päämäärät on saavutettu, ei osaakkaan nauttia niistä, vaan tulee tyhjä ja tarpeeton olo.
Parisuheessa myös kyky olla yksin ja nauttia siitä tiedosta, etä on tarpeen vaatiessa tuki saatavilla on tärkeä. Ei sitä syvällistä keskustelua aina tarvitse. Taito elää itsenäisenä yhdessä on vaikea. Jokainen on vastuussa vaan omasta onnestaan, ei puoliso voi sinu onnelliseksi tehdä, etkä sinä häntä, mutta yhdessä elämänne voi olla täydempää, mitä se yksin olisi.

tätä mäkin olen miettinyt. että toisaalta se on näin. ei enää mitään odotettavaa ja jännitystä. mä olen muutenkin luonteeltani hyvin menevä, kokoajan pitäisi olla jotain projektia ja koko ajan pitäis suunnitella jotain uutta. miten mä löydän itestäni sen arkisen puolen joka osaa nauttia tästä hetkestä....siinäpä se..

 

[Kyy]

Tässä nyt tärkein kysymys: Kauanko niistä teidän häistä on?
Tuo kuulostaa sellaiselta "häiden jälkeiseltä kriisiltä", joka monelle tulee. Tuli myös meille, avioiduimme joulukuun alussa. Syy on varmaan siinä, että niitä häitä on valmisteltu pitkään ja sit kun ne on ohi, tippuu ikään kuin tyhjän päälle.

Monella (myös meillä oli) on käsitys, että se suhde muuttuu jotenkin kun menee naimisiin. Tätä ei varmaankaan itse tietoisesti ajattele, mutta silti moni lankeaa siihen, että se "papin aamen" ei saanutkaan tuota toista muuttumaan. (tekemään kunnolla kotitöitä, tuomaan ruusuja joka päivä, yms. mitä voi olla jotenkin tiedostamatta odottanut.)

Ero ei nyt ole ratkaisu. Ja mieti itsekin: haluatko olla se nainen, joka meni kauhealla tohinalla naimisiin ja erosi sitten 3kk:n kuluttua? Et varmasti halua. Eikä miehesikään sitä halua.

Te pystytte selviämään tästä läpi yhdessä. Ensiksi tilanne vaatii keskustelua ja molempien oman, sisäisen päätöksen "en suostu enää tappelemaan mistään". Asioista on voitava keskustella. Aikaa se vie, mutta kyllä te selviätte.

Ja tosiaan, ulkopuolinenkaan apu ei ole pahitteeksi. Mutta muistakaa, TEIDÄN täytyy selvittää tämä. Kukaan ulkopuolinen ei sitä voi puolestanne tehdä. Ja toisen syyllistäminen ei auta. Pitää mennä itseensä. Ja kun puhutte, ottakaa alkuun vaikka selkeät puheenvuorot, eli toisen päälle ei puhuta. Ja kaikki lauseet alkaa: "Minusta tuntuu.." ei "Sä et koskaan..".

Oikein paljon tsemppiä teille! Ja mulle voi laittaa vaikka yv:n, jos haluat enemmän juttuseuraa aiheesta. :hug:

 

[Mahoton mirri]

Meillä tulee aina välillä sellaisia kausia et menee sukset ihan täysin ristiin. Ja me vain puhutaan paljon silloin. Päätetään et tämän yli me kahlataan kun ollaan muitakin esteitä kahlattu. Sillä on pärjätty ja yli kymmenen vuotta yhteiseloa. Houkutuksia sun muita tulee mut kun on päättänyt pysyä toisen kanssa ja on tahto olla juuri tuon ihmisen kanssa yhdessä niin ero ei silloin tule ainakaan meillä kysymykseen.

 

[juuei]

Minä tunnen itseni surkeaksi vaimoksi välillä.
Mutta se johtuu vallan selkeästi siitä, että lapset on pieniä ja mulal on järjetön univelka, se tyhmistää ihmistä kamalasti.

Mutta ajattelen niin, että tää on tämä vaihe kun lapset on pieniä, kohta se helpottaa (ja kohta niillä on uudet metkut). Ja ollaan puhutta tästä miehen kanssa.

Oisko niin, että voi helposti tulla semmonen olo, että jos tää on tämmöstä lopun elämää, niin en tahdo/jaksa/halua... Se ei ole tosi, on ihan erilaista kun on vauva tai koululaisia. (JO se, että lapsi ei tarvii 2 tunin päikkäreitä minuutilleen joka päivä, helpottaa ihan tajuttomasti kaiken hauskan tekemistä.)

 

[heidiS23]

Meillä jos elämä rupee menee liian rauhallista rataa niin isäntä alkaa suunnitteleen huoneiden järjestämistä ja välillä ne vaihtuu joka kuukausi,mulla taas on liian monta projektia menossa aina.

 

[näinkö se menee]

meidän häistä on noin puolisen vuotta. mä itse olen kuvitellut olevani hyväkin osapuoli, olen yrittänyt keskustella ja avautua mutta jotenkin mies ole yhtään vastaanottavainen. vastaus on aina niin, ymn, joo...tai sitten enkö mä kelpaa, tämmönen minä oon ja en muuksi muutu, eti sitte joku parempi mies, ei ne parisuhteet oo mitään ruusuilla tanssimista..no ei oo ei mutta mitä tuohon nyt enää voi sanoa.....

 

[Kyy]

Sano sille miehelle, että ei tuo ole kunnon vastaus. Älä siis hyväksy sitä. Sano, että nyt pitää senkin oikeasti miettiä mitä haluaa. Ja toista pitää kunnioittaa. Vastaus: "Tällänen mä oon, eti uus jos ei kelpaa." ei ole toista osapuolta kunnioittava. Kyllä sen miehenkin pitää miettiä, mitä sä haluat teidän parisuhteelta ja panostaa siihen. Se mikä riittää itselle, ei välttämättä tee toista onnelliseksi. Eli panostusta molemmin puolin tarvitsee jokainen parisuhde.

Ja jos se mies vielä yrittää tyrkyttää tota "tällänen oon" vastaukseksi, sano sille, että "SINÄ itse olet tälläinen ja käske miehen miettiä haluaako sut vai jonkun muun". Eli kova kovaa vastaan.

 

[Mrs Shillelagh]

Erota kannattaa silloin kun haluaa erota. Ei siinä sen kummempaa.

 

[poitsuli]

mä oon miettiny tässä, kun täälläkin on keskustelua iaheesta ja itsellä ajankohtainen asia elämässä, että kun ollaan eroamassa ja sanotaan että tapellaan vaan ja menee huonosti, niin mikä on se raja teidän mielestä millon oikeesti menee niin huonosti että täytyy erota?

mulla itellä on tilanne että menimme vähän aikaa sitten naimisiin, ollaan óltu yhdessä kuitenkin jo vuosia, nyt tuntuu että kaikki on kadonnu, me ei puhuta mistään, ei keskusteluja, olemme kumpikin väsyneitä, riidellään useasti, kaikki keskustelut päätyvät riitaan, emme osaa pyytää toisilta anteeksi, kumpikin on aina oikeassa, meillä ei ole mitään yhteisiä juttujua, tulevaisuus on epäselvä kun kumpikin tahtoo eri asioita......mä en tiedä mitä pitäis tehdä, yrittääkö vain että kyllä se joskus taas hyvin menee kuhan vaan pysytään yhdessä...

meil o just samanmoista ja erottuki(mukamas)ollaa jo satoja kertoja,mut tääl me vaa perheenä elellää ja taidetaa elää loppu elämä =)