Ero sovussa, mutta silti olo luhistuu

[Syviä huokauksia]

Päätimme seurustelukumppanin kanssa erota, takana vuosi yhdessä kulkemista.

Olemme syvästi kiintyneitä toisiimme, mutta tajuamme, että ero on ainoa mahdollisuus, emme voisi koskaan elää yhdessä, koska kuitenkin olemme hyvin erilaisia. Meillä on täysin erilainen maku, erilaiset harrastukset, tavat, tottumukset... Jostain syystä silti alkuun rakastuimme, mutta vähitellet on pakko uskoa faktat: emme ole toisillemme tarkoitettu.

Silti ero repii sydämen irti rinnastani. Olemme itkeneet yhdeesä ja yksin ja kaikki näyttää nyt surkean synkältä. Älytön tilanne! Kun ei voi olla yhdessä ,mutta erokin koskee pahoin.

Onni kai sentään erota ystävinä ilman riitoja, ja ystävinä tulemme takuulla pysymään. Ehkä löydämme joskus ne itsellemme sopivat kumppanit.

 

[Tuore ero]

Itse erosin vastaavassa tilanteessa 4 kk sitten. Olimme olleet yhdessä 5 vuotta. Kyllä suru kuuluu eroon aina, olipa se yhteinen päätös tai ei. Mutta voin vannoa että olosi helpottuu ajan myötä. Pää pystyyn ja ulos ystäviä tapaamaan niin elämä lähtee taas rullaamaan.

 

[Kohtalotoveri]

Voi ei, sympatiat sulle. Pahinta on eri jos ei oikeasti edes halua erota mutta on pakko... Jos olet varma ettei teidän jutusta tule mitään niin silloin se on, sydän valehtelee harvoin. Aika parantaa tässäkin, tsemppiä!

 

[Alkup .]

Kiitos kannustuksestanne!

Sitä vaan mietin, että onko se järkevää jatkaa yhteydenpitoa ja jatkaa ystävälinjalla vai olisiko helpompi sittenkin panna välit kokonaan poikki? Olisi mukavaa välillä soitella ja tavatakin vaikka kahvikupin äärellä, mutta toisaalta tuntuu,että sitten kaipaus ja haikeus nousevat vähän väliä pintaan. Millaisia kokemuksia teillä muilla on?

Luulen, että minulle kuitenkin käy paremmin se, että vähitellen vähennetään kuulumisten vaihtoa. Täysi repäisy erilleen tuntuu liian pahalta. Kun todellakaan mitään vihaa ei välillämme ole, vain ymmärrys siitä, että yhdessä eläminen ei erilaisuutemme vuoksi tulisi onnistumaan.

 

[no]

Kiitos kannustuksestanne!

Sitä vaan mietin, että onko se järkevää jatkaa yhteydenpitoa ja jatkaa ystävälinjalla vai olisiko helpompi sittenkin panna välit kokonaan poikki? Olisi mukavaa välillä soitella ja tavatakin vaikka kahvikupin äärellä, mutta toisaalta tuntuu,että sitten kaipaus ja haikeus nousevat vähän väliä pintaan. Millaisia kokemuksia teillä muilla on?

Luulen, että minulle kuitenkin käy paremmin se, että vähitellen vähennetään kuulumisten vaihtoa. Täysi repäisy erilleen tuntuu liian pahalta. Kun todellakaan mitään vihaa ei välillämme ole, vain ymmärrys siitä, että yhdessä eläminen ei erilaisuutemme vuoksi tulisi onnistumaan.

Tuli vain mieleen, jos pari pystyy tekemään vaikean päätöksen erosta, niin miksi pari ei pysty tekemään päätöstä, että emme tapaile kahvien merkeissä ja emme soittele? Ei pysty kohtaamaan itseään, jos säännöllisesti kohtaa ex:nsä. On siitä ollut juttua, miten niitä entisiä on sitten mukana, kun on uudessa suhteessa ja sitten selitellään, kun hän on niin mukava ex ja meillä oli niin paljon yhteistä (ei lapsia). Sitäkään en tiedä onko sellainen ex ihan aito ystävä, jos hänen kanssaan on ollut suhde. Minusta suhde ex:ään voi olla painolasti sitten tulevaisuudessa.

 

[goodbye.]

Suosittelen, että heti ette ala kahvittelu- ja kaverilinjalle. Annatte pölyn laskeutua ja aikaa omille ajatuksille ja elämän järjestelylle. Ehkä kuukausien kuluttua voi ottaa yhteyttä ja kysellä toisen kuulumisia, mutta jos heti parin viikon päästä alkaa tekstailemaan ja pyytelemään kahville, se tuntuu vain pahalta ja saa vanhat asiat nousemaan pintaan.

Joskus on parempi katkaista ne välit heti ja kunnolla, eikä sovita mitään että tavataan kahvin merkeissä jne. Ennemmin niin, että ollaan joskus yhteyksissä, ja se joskus saattaa olla vaikka puolen vuoden kuluttua.

 

[alkup .]

Voi voi, useimmat tuntuvat kehottavan ottavan kunnon etäisyyttä kuukausiksi... En pysty siihen. Meillä on vielä yhteisiä hoitamattomia asioita, tavaroita toistemme luona, ajat sitten etukäteen sovittuja juttuja jne, jotka olisi pakko saada hoidettua sivistyneesti. Toistemme ystäviin ja sukulaisiin tuntuu kurjalta myöskin ottaa ero aivan äkkinäisesti. Kuukausiksi ei voi kaikkea jättää roikkumaan. Nyt eron alkuvaiheessa emme ole pystyneet pätkääkään miettimään noita konkreettisia asioita.

Haluaisin pysyä tämän miehen ystävänä. Haluan kuulla hänen kuulumisiaan, vaikkei hän itse enää "kuulu" minulle. Yksinäisyys nakertaa, eikä ole juuri intoa niin sanotusti jatkaa reippaasti eteenpäin, tavata kavereita tms. Kaikkein vähiten kiinnostavat uudet miehet, uh-huh. Yhtään kenenkään seura ei nyt korvaa tuota tuttua ihmistä.
Harmittaa niin hirvittävästi, ettemme saaneet suhdetta toimimaan! Pettymys on valtava. Ystävyys pysyy, vaikka suuri rakkaus himmeni.

Miksei eksä voisi olla hyvä ystävä ainakin siihen saakka, kun jommalle kummalle tulee uusi seuralainen kuvioihin? Hänenkin eksänsä on pitänyt häneen yhteyttä koko ajan, eikä se minua erityisen pahasti häirinnyt, vähän vain nyppi.

 

[ei kannata.]

"Miksei eksä voisi olla hyvä ystävä ainakin siihen saakka, kun jommalle kummalle tulee uusi seuralainen kuvioihin? Hänenkin eksänsä on pitänyt häneen yhteyttä koko ajan, eikä se minua erityisen pahasti häirinnyt, vähän vain nyppi."

Siksi, koska tällainen eksän mukana roikottaminen on vain merkki siitä, että koittaa kynsin hampain pitää siitä toisesta kiinni. Tuntuuko sitten mukavalta, kun se uusi seuralainen tulee kuvioihin? Kun sinä et olekaan enää se ykkös-ystävä tai muuten etusijalla?

Ei täällä turhaan neuvota sinua ottamaan kunnolla sitä etäisyyttä. Ei se vain toimi niin, että erotaan ja heti ollaan parhaat ystävät. Siinä on niin paljon asioita välissä. Ja kaikki nuo mitä sanoit, että tavaroita on toisten luona, ja hoitamattomia juttuja ja sovittuja asioita. Ne ovat vain selittelyjä, että saisi roikkua vielä siinä toisessa kiinni.

Valitettavasti tuntuu siltä, että loppujen lopuksi et haluakaan erota, kun noin innokas olet pitämään siitä miehestä kiinni. Kokemuksesta voin sanoa, että vaikka tällä hetkellä tuntuu, että tahdot olla hyvä ystävä, mutta kun ero on oikeasti ohi ja selvitetty, niin tuntuukin että parempi on kun ette tapaakaan ja kahvittele jatkuvasti.
Ja miksi tällä hetkellä pitäisi uudet miehet kiinnostaa, kun ette ole vielä periaatteessa edes eronneet? Ei kai hyvänen aika kukaan joka eroaa ala heti uutta katselemaan, vaan haluaa rauhassa aikaa toipua siitä edellisestä suhteesta.

Itse erosin eksästäni viime toukokuun lopulla, ja uuden kumppanin löysin elokuussa. No tämän eksäni kanssa se suhde oli muutenkin ihan kiero, mies pompotteli minua miten sattui ja käyttäytyi tosi törkeästi. Aikani itkin hänen peräänsä ja halusin olla kaveri. Nykyään koko jätkä ei vois vähempää kiinnostaa, enkä tahdo minkäänlaista ystävyyttä.

 

[Tsemppiä]

Itse olin aikoinani kanssa tuossa tilanteessa, että hyvä suhde loppui, kun ei siitä vaan parisuhteeksi ollut. Meidän kohdalla yhteydenpito oli rajoittunutta ihan maantieteellisten asioiden vuoksi, mutta kyllä minuakin helpotti se, että sai vaihtaa ajatuksia ihmisen kanssa, jonka tiesi tietävän mitä tarkoitan (siis ajatuksia ihan musiikista, uutisaiheista tms, mistä muutenkin oltiin aina juteltu). Ja tietyssä mielessä toi itsevarmuutta, että en ole kuitenkaan ihan kauhea ihminen, vaikka tämän suhteen rakentamisessa epäonnistuinkin.

Kasvokkain tapaamiset ovat olleet mielestäni hankalampia, joskin niitä onkin ollut vain muutama. Tuovat jotenkin konkreettisemmin mieleen eroamispäätöksen (inhoan kaikenlaisia jäähyväisiä yli kaiken) ja samaten sen epäonnistumisen tunteen. Ei silti, onhan se mukava joskus nähdäkin, kun ehtii jutella paljon enemmän kuin mitä sähköpostin välityksellä.

Mutta siis, omista lähtökohdistani katsoen sanoisin, että jos tilanteenne on yhtään meidän kaltainen, niin yhteydenpito sinänsä tuntuu hyvältä ja onnistuu, mutta tapaamisia kannattaa miettiä, ettei ala surettaa vain kahta kauheammin. (Kun ei se yhdessä sureminenkaan tilannetta siitä mihinkään muuta.)

Voimia sinulle!

 

[Tsemppiä]

Niin ja jatkaisin vielä, että meilläkin noita tavaroita on vielä oikeille omistajilleen kuskaamatta. Aikanaan todella toivat lohdutusta, kun koko kämppä ei muuttunut kerralla ja nyt ovat täällä ihan sopimuksesta, koska exän kämppään ei todellakaan mahdu eli vie sitten, kun elämäntilanteensa aikanaan muuttuu.

Minä siis jo onnellisesti uudessa suhteessa. (Ja ei, en todellakaan tapaa exää nykyisen mieheni selän takana. Tulevat hyvin toimeen.)

 

[ainokainen]

Ja tietyssä mielessä toi itsevarmuutta, että en ole kuitenkaan ihan kauhea ihminen, vaikka tämän suhteen rakentamisessa epäonnistuinkin.

Tämä lause summaa aika hyvin sen, mistä tuollaisessa roikkumisessa käsittääkseni on kyse: On vaikea hyväksyä sitä, että ei olekaan enää niin ihana sen toisen silmissä.

Valitettavasti eroon liittyy myös sen hyväksyminen, että sillä hetkellä on kusipää sen toisen silmissä. Narsisminsa vuoksi monet eivät pysty tätä hyväksymään ja tämä johtaa juuri näihin "ollaan parhaita ystäviä" ja "olet ihana ja tärkeä ihminen" ja lässynlää -"eroihin".

Mutta niin kauan kuin roikkuminen jatkuu, uusi suhde ei ole mahdollinen. Tunnetasolla on kiinni entisessä. Tämä on nähty NIIIIIN monet kerrat... Yhteen aikaan oli oikein muotia erota ystävinä. Hyh.

 

[Alkup .]

Valitettavasti eroon liittyy myös sen hyväksyminen, että sillä hetkellä on kusipää sen toisen silmissä. Narsisminsa vuoksi monet eivät pysty tätä hyväksymään ja tämä johtaa juuri näihin "ollaan parhaita ystäviä" ja "olet ihana ja tärkeä ihminen" ja lässynlää -"eroihin".

Me emme kumpikaan pidä toinen toistamme kusipäinä. Jos pitäisimme, ero olisikin paljon helpompi. Jompi kumpi olisi voinut lähteä ovet paukkuen ja toinen heittää vielä lautasen perään! Mutta kun ei. Kyse on vain siitä, että tapamme, harrastuksemme ja arvomaailmamme ovat niin erilaiset, että alkoi tuntua siltä, ettei ole oikein kunnolla juteltavaa. Toinen tahtoi tehdä yhtä, toinen toista. Kinastelua syntyi, muutei pahoja riitoja. Henkinen yhteytemme ei ollutkaan niin hyvä, kuin alkuhuumassa luulimme.

Minkähän takia on epäsopivaa pitää eksästään? Miksi todellakin pitäisi erota vihoissa tai vähintäänkin tunteettomasti ja katkaista kaikki yhteydet? Eikö maailmassa ole vihaa jo muutenkin...

 

[ei väkisin.]

Ap, täällä ei tunnu olevan ainoatakaan sinua tyydyttävää vastausta kun jankkaat edelleen että miksi ja miksi.

No ei tarvitse vihoissa erota ja tunteettomasti MUTTA kun et tunnu tajuavan sitä, että erosta pääsee helpoiten yli niin, että se toinen ihminen ei kuulu niin tiiviisti enää elämääsi, ei tapailuja, ei soittoja, ei tekstailuja vähään aikaan eron jälkeen.

Mutta tee ihan miten tykkäät, kun ei sinua tunnu kiinnostavan sellaisten neuvot, joilla asiasta on omakohtaista kokemusta, vaan odotat vain että joku sanoo sinulle, että olkaa parhaat kaverit ja kahvitelkaa vaikka maailman tappiin asti.

Ei se elämä pyöri vain niin.

 

[Sarppana]

Ja tietyssä mielessä toi itsevarmuutta, että en ole kuitenkaan ihan kauhea ihminen, vaikka tämän suhteen rakentamisessa epäonnistuinkin.

Tämä lause summaa aika hyvin sen, mistä tuollaisessa roikkumisessa käsittääkseni on kyse: On vaikea hyväksyä sitä, että ei olekaan enää niin ihana sen toisen silmissä.

Valitettavasti eroon liittyy myös sen hyväksyminen, että sillä hetkellä on kusipää sen toisen silmissä. Narsisminsa vuoksi monet eivät pysty tätä hyväksymään ja tämä johtaa juuri näihin "ollaan parhaita ystäviä" ja "olet ihana ja tärkeä ihminen" ja lässynlää -"eroihin".

Mutta niin kauan kuin roikkuminen jatkuu, uusi suhde ei ole mahdollinen. Tunnetasolla on kiinni entisessä. Tämä on nähty NIIIIIN monet kerrat... Yhteen aikaan oli oikein muotia erota ystävinä. Hyh.

Ei todellakaan tarvitse erotessa olla sitä mieltä, että toinen on kusipää... Jos ero on yhdessä työstetty ja kertakaikkiaan jatkamisen mahdollisuutta ei ole, ei kumpikaan ole kusipää. Itsekin ajattelen entisen miehen olevan upea ihminen ja hieno mies, mutta ei sopiva minulle. Kummallisia eroja sulla...

 

[Tippa-nen]

Kyllä kai on normaalia, että eron jälkeen (oli se millainen tahansa) on pitkään vähän sekava, tunteet heittelehtivät ja ehkä jopa kaipailee sitä toista, vaikka suhde ois ollut huono. Herkässä tilassa kaipaa tukea omille ajatuksilleen, vaikka ne olisivat tavallaan vääriä. Sitä ajattelee että eikö niin, niinhän, jookohan? Jos joku teilaa hirveän kylmästi, herkässä tilassa ei ole vastaanottavainen vaan ryhtyy hyökkäykseen tai peräti murtuu.

 

[riskit tiedossa]

Jos pidät tiiviisti yhteyttä eksääsi, niin siinä on se huono puoli, että haavat eivät pääse paranemaan, vaan ylläpidät huomaamattasi suhdetta häneen. Toinen huono puoli on siinä, että ikävä, kaipuu ja käsittelemättömät tunteet aiheuttavat helposti sen, että yhteinen kahvittelu päätyykin seksiin ihan vain siksi, ettei ole ketään muutakaan. Kolmas huono puoli on siinä, että et ole avoin uusille suhteille, kun olet kääntynyt exään päin.

Usko pois, että tiedän kokemuksesta, kuinka vaikeaa erosta toipuminen on. Erityisesti jos et ole oikein koskaan kunnolla ollut sinkkuna, niin on ihan äärettömän vaikeaa tottua siihen ajatukseen, että juuri nyt ei ole miestä eikä myöskään ole mitään uutta ihastusta menossa. Silloin tajuaa, että on ihan yksin. Monelle (varsinkin läheisriippuvuudesta kärsivälle) on ihan kauheaa tajuta, että ratkaisu ei ole seksiseuran tai seurustelusuhteen hankkiminen mahdollisimman nopeasti, vaan se, että toipuu erosta rauhassa, opettelee nauttimaan yksinolosta ja miettii myös sitä omaa osuutta siinä, miksi suhde päättyi eroon. Ehkä itsekin voi seuraavassa suhteessa tehdä asioita toisella tavalla...?

 

[Ihan normaali]

suruaika tässä on menossa. Se on hankalampi sopuerossa, kuin riitaisassa, jossa vihan tunteet helpottavat prosessia.
Aika hoitaa, aika hoitaa.

JOs saisitte aikaiseksi oikein kunnon kähinän, prosessi nopeutuisi.

 

[nykyaikaa]

Valitettavasti eroon liittyy myös sen hyväksyminen, että sillä hetkellä on kusipää sen toisen silmissä. Narsisminsa vuoksi monet eivät pysty tätä hyväksymään ja tämä johtaa juuri näihin "ollaan parhaita ystäviä" ja "olet ihana ja tärkeä ihminen" ja lässynlää -"eroihin".

Mutta niin kauan kuin roikkuminen jatkuu, uusi suhde ei ole mahdollinen. Tunnetasolla on kiinni entisessä. Tämä on nähty NIIIIIN monet kerrat... Yhteen aikaan oli oikein muotia erota ystävinä. Hyh.

Hassua musta että nykyään EI voi erota ystävinä. Mun mielestä se kertoo suhteesta paljon, jos se on pakko jättää taakseen kokonaan ja yhtäkkiä. Sama se on missä tahansa ihmissuhteessa. Jotkut ajattelee et on helpompi suuttua toiselle ja toivotella toinen h**vettiin, niinku itteä ei siten sattuis niin paljon, vähän ku syyttäis toista ja vois unohtaa oman osuutensa koko suhteessa.

Me emme kumpikaan pidä toinen toistamme kusipäinä. Jos pitäisimme, ero olisikin paljon helpompi. Jompi kumpi olisi voinut lähteä ovet paukkuen ja toinen heittää vielä lautasen perään! Mutta kun ei. Kyse on vain siitä, että tapamme, harrastuksemme ja arvomaailmamme ovat niin erilaiset, että alkoi tuntua siltä, ettei ole oikein kunnolla juteltavaa. Toinen tahtoi tehdä yhtä, toinen toista. Kinastelua syntyi, muutei pahoja riitoja. Henkinen yhteytemme ei ollutkaan niin hyvä, kuin alkuhuumassa luulimme.

Minkähän takia on epäsopivaa pitää eksästään? Miksi todellakin pitäisi erota vihoissa tai vähintäänkin tunteettomasti ja katkaista kaikki yhteydet? Eikö maailmassa ole vihaa jo muutenkin...

Mulla on kaks exää, toisen kanssa olin todella hyvä ystävä jo ennen suhdetta ja ollaan aina haluttu toiselle rehellisesti pelkkää hyvää. Mutta, todettiin jossain vaiheessa ettei suhde ole meitä varten, ollaan erilaisia, halutaan eri asioita jne. Ollaan yhä ystäviä, mut välissä oli kyllä hiljainen aika, eikä olla kasvotusten tavattu montaakaan kertaa. Ollaan sujut menneen kanssa, enkä usko et satunnainen mitäs kuuluu haittaa kummankaan nykyisiä. Kiva vaan ettei jääny ihmistä jota ois tarve vältellä eikä pystyis ajattelemaan muutenku pahalla. No toinen exä oliki vaikeempi juttu, mut en viitti meiänkää välejä pilata sillä et kantaisin kaunaa. Ei nähdä hänenkään kanssa, harvakseltaan ollaan yhteydessä ja suurinpiirtein tiedetään toistemme kuulumiset. En näe siinä mitään pahaa. Nykyisessäki suhteessa helpottaa ku toinen tietää exät ja millaset mietteet ja suhteet jäi.. Ja kun tosiaan ei kasvotusten juuri nähdä. Kerron nyksälle mitä heidän kanssa juttelen, ne on mun tuttuja, suhtaudutaan molemmat sillai. Ja toki molemmilla jäi muitaki kontakteja mun ajalta, perheeseen ja sillai.

Eli tsemppiä alkuperäiselle, voit hyvin säilyttää hyvät välit vaikka parisuhde "epäonnistuikin". Aina ei heti erota milloin toinen on vain hyvä ystävä, ja kenet on tarkoitettu jakamaan elämä kanssasi. Asioiden ajatteleminen itsekseen alkuun on ihan viisasta, jottet kantaisi kaunaa itsellesi tai toiselle. Myöhemmin selviää onko yhteydenpito luonnollisen tuntuista vai sattuuko asia vielä. Anna ajan kulua.. eikä tosiaan ole pakko heti rientää ulos ystävien kanssa, teet niinkuin parhaalta tuntuu.

Ja vihaa ON tarpeeksi maailmassa.

 

[Lillukka-]

Jos sinulle itsellesi, eikä exälle jää entistä pahempi mieli tapaamisen jälkeen, niin miksi ei voisi nähdä? Kuulostele itseäsi, ahdistaako puheluiden tai tapaamisten jälkeen entistä enemmän? Olen itsekin jkoskus kokenut pehmeän eron, eli pikkuhiljaa liu´uttanut itseni eroon miehestä. Jälkikäteen näen eroajan surullisena, mutten ylivoimaisen ahdistavana. Edelleen, vuosien jälkeen, arvostan häntä ja hän minua. Joihinkin ja joillekin sopii ero kertarykäisyllä, toisiin eroihin ja toisille taasen vähitellen eroon kasvaminen.

 

[ihmettelen kyllä]

Asiasta kolmanteen, mut musta on käsittämätöntä, miten kevyesti vaan aletaan olla tuntematta toista oikeasti edes sen vertaa, että olisi juteltavaa .
Miten voi olla mahdollista, että vuosikin sen jälkeen ylipäätään pystytyään olemaan ja miten on alunperinkään pystytty alkamaan, jos ei kerran edes puhumista ole ja toisen kanssa ollaan niin erilaisia. Pakko kysyä, että miten kevyesti sinä oikein aloit koko jutun? JA pakko kysyä, että mitä sinä kuvittelit sen olevan ja mitä hänessä näit, kun ei sitä toinen silti muutu?

Toivottavasti seuraavan kerran molemmat tajuaa, ettei ihan lapsina ala vaan siks, että se vois olla kivaa. Sitä saa sit harmitella just noin jälkeenpäin, kun ei edes tosissaan olla ajateltu, mitä sitä tehdään. JA vasta vuoden päästä tajuttu, ettei tästä ole mihinkään? Ei voi kuin ihmetellä.

 

[Alkup .]

"Asiasta kolmanteen, mut musta on käsittämätöntä, miten kevyesti vaan aletaan olla tuntematta toista oikeasti edes sen vertaa, että olisi juteltavaa . "

Sitä tutustumistahan se suhteen alkupuoli on pitkän aikaa. Emmekä ole asuneet yhdessä, jos sitä ajattelet. Seurustelua se "vain " oli, vaikkakin tapailimme tiheään tahtiin.

Ei se nyt sitä ole, etteikö olisi yhtään mitään juteltavaa, vaan että tuntui, että pitemmänkään ajan kuluessa ei päästy tarpeeksi syvällisiin juttuihin. Ja kun oli erilaiset kiinnostuksen kohteet, niistäkään ei tullut riittävästi juttua. Ihan perusasioista ja maailmanmenosta tietenkin puhuimme, emme sentään suu supussa ole istuneet. Jotenkin vain tuntui, ettei kommunikaatiota ollut riittävästi, ja näkemykset olivat kovin erilaisia. Ja sehän on yksilöllistä, mitä kukin riittävänä pitää. Esimerkiksi vanhempani pärjäävät varmaan viidellä lauseella koko päivän keskenään ja sekin on riidan haastamista... ja aviota takana kai 50v.

"Toivottavasti seuraavan kerran molemmat tajuaa, ettei ihan lapsina ala vaan siks, että se vois olla kivaa."

No joo, olemme jo nelissäkymmenissä ja elämää takana molemmilla, että emme olleet toistemme ensimmäisiä koeyksilöitä. Tämä vaan meni nyt vaikeammaksi, kuin uskalsin kuvitella. Kun ihastuu, rakastuu, alkaa haaveilla tulevaisuudesta ja sitten vähitellen tajuaa ja myöntää itselleen, että ei tämä onnistukaan, sattuu ankarasti.

Nuorena sydänsuruista pääsi melkoisen äkkiä yli, mutta tässä vaiheessa se on rankempaa. Tulevaisuutta ei ole enää niin paljoa jäljellä kuin parikymppisellä.

 

[asperger kenties?]

Vielä omituisempaa, että nelikymppiset alkaa suhteeseen, jossa ei ole puhuttavaa, eikö intuitio tai järki edes sano jo viimeistään tuossa iässä, ettei kaikkien kanssa vaan synkkaa? Itselleni on käsittämätöntä, että vaikka tutustuu, niin tutustuuhan sitä samalla tavoin KAIKKIEN ihmisten kanssa. Miten ei voi ensin tutustua ja sitten vasta sanoa onko suhteesta mihinkään? Tutustutko ihmisiin ensin niin, että ensin suhde, sitten katsotaan, että tuliko tästä mitään? Vai menikö suhde pelkäksi seksiksi ja sitten vasta huomattiin, kun se ei luistanut, että ei tässä ole muutakaan.

Eihän kummallakaan ole aspergerin syndroomaa, edes lievänä tai epäiltynä? Se voi vaikeuttaa ihmissuhteiden tajua.

Miten voi likemmäs keski-ikäiset ihmiset olla niin toiveikkaita ja sinisilmäisiä, ettei tosiaan ymmärrä tilannetta tai ihmistuntemus ei ole senkään vertainen, että vasta vuoden päästä tajuaa, ettei tämä ole se juttu? Tuossa iässähän pitäisi olla jo epätoivonkin tuolla puolen ja minun käsittääkseni ymmärtää, että elämäähän on muutakin, joten ei siinä voi enää edes epätoivosta alkaa suhteeseen, varmasti on jo sen verran itsekkyyttäkin, ettei viitsisi edes vaivautua ihmisen kanssa, josta luulisi tuntevan, ettei homma toimi.

Nelikymppisenä sitäpaitsi varmaan jo sydänsurutkin käytännössä pitäisi olla helpompia, on elämänkokemusta, suhteita ja varsinkin suhteellisuudentajua. Ja ymmärrys siitä, että antaisi itselle ja toiselle mahdollisuuden sitten etsiä se oikea ihminen, eikä kitkuttelisi väärän kanssa noinkaan kauan.

 

[Alkup .]

Eihän kummallakaan ole aspergerin syndroomaa, edes lievänä tai epäiltynä? Se voi vaikeuttaa ihmissuhteiden tajua.

Tämä on kyllä ensimmäinen kerta, kun minua epäillään vammaiseksi... Parempi nyt kietaista suru ihan omaan puseroon, eikä koettaa jakaa sitä kenenkään kanssa, eikä ainakaan selittää mitään, sillä liian moni tuntuu käsittävän sanomani kovin väärin. Pikkuhiljaa eteenpäin.

 

[Ap:lle]

Ei sinun tarvitse yhteydenpitoa exään kokonaan lopettaa. Voitte hyvin pitää yhteyttä sen verran kuin hyvältä tuntuu. Todennäköisesti se ero tuntuu sinusta noiden tapaamisten jälkeen vaikeammalta, joten vähennät vaistomaisesti joksikin aikaa exän näkemistä. Kun haavat sitten vähän umpeutuvat niin voitte lähteä kasvattamaan sitä ystävyyttä uudelta pohjalta.

Tiedän että monet täällä sanovat että välit exään kuuluu katkasta kokonaan. Veikkaan kuitenkin että aika monella heistä on oma lehmä ojassa eli eivät kestäisi jos kumppani pitäisi yhteyttä exäänsä kun eivät voi ymmärtää, että ennen seurustelleiden välilläkin voi olla pelkkää ystävyyttä.

 

[Kohtalotoveri]

Kokemuksen syvällä rintaäänellä suosittelen, että et ap eropäätöksen tehtyäsi pidä exään yhteyttä "sopivaan aikaan". Käytännön hommat voi toki hoitaa mutta niissäkään ei pitäisi kovin paljon kasvokkain oloa olla. Muita ihmisiä, kuten sukulaisia jne ei tässä tilanteessa tarvitse ajatella, asia ei kuulu heille eikä heidän mielipiteitään tarvitse todellakaan huomioida. Suosittelen tätä siksi, että sinä itse selviäisit erostasi helpommin ja voisit jatkaa elämääsi, jos kerran olet sitä mieltä ettei teistä voi lopullista paria tulla. Rakkaus ja välittäminen ei lopu kuin seinään eron jälkeen, se saattaa jatkua jollakin tasolla loppuelämän, mutta oman itsesi kannalta on parasta että pääset rakentamaan omaa elämääsi. Usko minua että tämä on oikeasti se omalta kannaltasi paras ratkaisu, vaikka se ei tällä hetkellä siltä tunnu ja haluaisit pitää kiinni exästäsi ja yhteydestänne. Tietyn ajan kuluttua voi olla ok, että voitte kahvitella jne. mutta vasta silloin kun pahimmat arvet ovat parantuneet. Yhteydenpito loppuu yleensä kuitenkin viimeistään sitten kun jompi kumpi löytää uuden kumppanin, näin se vaan menee vaikka kuinka ollaan luvattu että pidetään yhteyttä ja pysytään yhteydessä...

Itse olen silloin tällöin tavannut entistä avomiestäni kahvittelun merkeissä mutta ensimmäinen tapaaminen eron jälkeen taisi olla noin 6kk eron jälkeen. Silloin ei enää tuntunut pahalta ja oli aidosti mukavaa kuulla mitä exälle kuului. Edelleen 7v eron jälkeen ex soittelee silloin tällöin, viimeksi noin 6kk sitten kun halusi kertoa minulle tulleensa isäksi Ja aina tulee viesti syntymäpäivänä pariltakin exältä, se tuntuu hyvältä että tietyllä tavalla entiset ja menneet rakkauteni ajattelevat minua edelleen lämmöllä Ex-avomiestäni en enää voi tavata oikeastaan koskaan, koska asun nykyään noin 400km päässä. Kutsui kyllä kotiinsa katsomaan vauvaa, mutta enpä ole mennyt ihan sitä nykyistä puolisoakin ajatellen, joku raja sentään