Ero, koska mies ei halua lasta.

Vertaistukea kai etsin... Emme todennäköisesti ole ensimmäinen emmekä viimeinen pari, joka eroaa tämän vuoksi. Mutta on tämä helvetillistä Mies jankuttaa, että en rakasta häntä (ja että en ole koskaan rakastanutkaan) mikäli ei suostu tekemään lasta. Hänellä on jo lapsia edellisestä liitosta, minulla ei.

Aiheesta on "väännetty" suhteessamme aikaisemminkin, eli mieheni mielipide on ollut tavallaan vaihtelevasti ehdoton. Tykätään toisistamme valtavasti, ja se on ollut luonnollisesti syynä siihen, että olemme vieläkin yhdessä.

Eihän tästä mitään tule Kun tämä seinä on aina vastassa. Eikä täältä löydy vastauksia elämää suurempiin kysymyksiin. Tällä hetkellä mielessä on jopa lapsen hankkiminen ypöyksin. Rakastan kuitenkin miestäni niin paljon, että en usko - ainakaan tällä hetkellä - pystyväni jättämään häntä. Se on kuulemma minun tehtävä, mikäli niin päätän.

Tai kertokaa, että ei niitä lapsia kannata/tarvitse välttämättä hankkia. Tuntuu siltä, että tekee miten päin tahansa, niin väärin menee. Luulin aina, että jos rakastaa tarpeeksi, se riittää. Mutta ei.

 

meillä oli aiemmin sama pattitilanne, paitsi että miehellä ei ollut lapsia ollenkaan. Tein kuitenkin "sisäistä tutkiskelua" sen verran että huomasin olevani sitä mieltä, että kukaan mies ei ole minulle niin tärkeä että uhraisin mahdollisuuden olla äiti. En kuitenkaan koskaan kiristänyt asialla, olin vain tehnyt hiljaisen päätöksen että jos mies ei tiettyyn aikaan mennessä halua alkaa lasta yrittää, niin sitten on parasta erota. Sitten kävi niin onnellisesti että mies olikin yhtäkkiä halukas lapsentekoon ja nyt meillä on 8 kk vanha tyttö! :heart:

ja lapsi on miehelle kaikki kaikessa, ja on yllättänyt mut olemalla tosi ihana iskä.Nyt kuitenkin erimielisyyttä taas toisen lapsen yrittämisestä...

 

Sinuna koittaisin miettiä, onko mahdollista, että miehen mieli muuttuu?
Vai toivotko vain turhaan niin, koska välität hänestä niin paljon?
Vaikea tilanne :hug:

 

Sinuna koittaisin miettiä, onko mahdollista, että miehen mieli muuttuu?
Vai toivotko vain turhaan niin, koska välität hänestä niin paljon?
Vaikea tilanne :hug:

Ainahan se on mahdollista, että mieli muuttuu... on muuttunut aikaisemminkin. Ollaan tosiaan jo kerran aikaisemminkin meinattu erota ihan tosissamme tämän asian takia. Sitten jatkettiin koska ei pystytty olemaan toisistamme erossa, ja mies totesikin, että mikäli lapsen hankinta on hintana tästä suhteesta, niin sitten se joskus tehdään...

Nyt vaan on aivan epätoivoinen olo. En halua menettää rakasta ihmistä tämän takia. Tuntuu väärältä jatkaa vaikka tietenkin haluaisin. Mies vaan odottaa, että sanon maagiset sanat ja päätän suhteen. Eipä joudu itse olemaan jättäjä. Molemmat sitten ryvetään itsesäälissä ja ajatellaan, että eipä tainnut tuokaan minua rakastaa oikeasti...

 

Mulla on yksi ystävä, joka on melkein samassa tilanteessa kuin sinä. Nyt hän epäröi onko järkeä katkaista hyvää rakkausuhdetta lapsen takia, jota hän ei edes halua tässä ja nyt vaan joskus myöhemmin. Olen sanonut hänelle vain yhden asian: jos sinä luovut optiosta omaan lapseen, et tiedä mistä luovut.

Minun mielestäni uhraus on liian suuri. Ei ole olemassa mitään suurempaa kuin äidin (tai isän) rakkaus lastaan kohtaan. Minä en luopuisi mahdollisuudesta saada oma lapsi. Sinuna miettisin nyt kahta asiaa:

Jos jätät miehesi ja saat lapsen (vaikka sitten yksin), niin tuletko katumaan asiaa? Toivotko joskus että kunpa olisin jäänyt mieheni luokse, enkä saanut lasta?

Jos pysyt miehesi kanssa etkä omaa lasta koskaan saa, katkeroitutko? Kaivertaako se sinua loppuelämäsi?



Lisäys: Minusta on järjetöntä että kyseenalaistatte rakkauden puolen ja toisin. Eihän tässä ole lainkaan siitä kyse.

:hug:

 

Lisäys: Minusta on järjetöntä että kyseenalaistatte rakkauden puolen ja toisin. Eihän tässä ole lainkaan siitä kyse.

:hug:

Kiitos vastauksista ja haleista.

Tämä rakastamisen kyseenalaistaminen on mielestäni kamalinta koko sopassa. Kummallista. Tässähän jo kyseenalaistaa oman mielenterveytensä. Tiedän, että vauvakuume ja hormonit voivat aiheuttaa yllättävää käytöstä, mutta mutta... Eihän kumpaakaan meistä voi tavallaan syyttää yhtään mistään. Kyllähän minä miestäni ymmärrän - ja hän ymmärtää minua.

Voikohan tästä selvitä vihaamatta toista? Että ryhtyisin nyt aktiivisesti vihaamaan miestä, jota niin kovasti rakastan. En toisaalta taitaisi olla kovin uskottava, mikäli ryhtyisin vakuuttelemaan, että vauvakuumeeni on laantunut... :/

 

Lisään vielä että tosiaan rakkaudesta/rakkaudettomuudesta ei tässä asiassa ole kyse, vaan siitä mitä toivoo elämältä! Ja kuten aiemmin totesin että itse mietin kovasti kumpi tärkeämpää, juuri tämä rakastamani mies vai mahdollisuus tulla äidiksi. Kuukausien kuluessa tulin varmaksi että äidiksi tuleminen on ollut mun haave aina, ja jos luopuisin siitä tämän miehen vuoksi, tulisin aikaa myöten hyvin katkeraksi ja suhde myrkyttyisi ja rakkaus kuolisi pois. Eli ihan yhdessä illassa ei tuo asia ratkennut minullekaan, ja pitkään olet ilmeisesti sinäkin asiaa miettinyt.
Ja rakkautta ei voi kiristää, eli et voi kiristää toista tekemään lasta kanssasi ja toinen ei voi kiristää sinua sillä että et rakasta tarpeeksi jos äidiksi tuleminen on sinulle se elämän suurin asia. Jos toista rakastaa niin haluaa sen olevan onnellinen, vaikka se tarkoittaisi sitä että täytyy erota...
Mutta tsemppiä sulle, tiedän miltä susta tuntuu! :hug:

 

Mä olen taistellut saman aiheen kanssa nyt pari kuukautta: seurustelin itseäni 10 vuotta nuoremman miehen kanssa (itse oon nelikymppinen) ja ensimmäistä kertaa olin täysin varma, että hän on se oikea. Tunne oli (ja on) molemminpuolinen... vaan tuohon lapsiasiaan se sitten kaatui... hänellä uran rakentaminen kesken ja lapsi ei mahdu kuvioon vielä 5-10 vuoteen kuulemma :-( Mulle sitten jo liian myöhäistä! Mä olisin valinnut miehen, mutta hän valitsi mahdollisuuden saada lapsi sitten joskus... tuska on raastavaa.. minkäs teet kun mieltä tai ikää ei voi muuttaa väkisin.. Mä olen ihan varma, että vastaavaa yhteyttä ja rakkautta en tule löytämään. Tulen aina jatkossa vertaamaan muita miehiä tuohon elämäni rakkauteen... meillä mätsäsi kaikilla alueilla täydellisesti paitsi lapsensaannin ajoitus oli se probleemi. Apuva!

Haleja ja lämpimiä ajatuksia!

 

Olin aiemmin suhteessa jossa mies ei enää halunnut lapsia ja minulle taas oli selvää että halusin vielä äidiksi kypsällä iällä. Lopuksi jätin miehen 3,5 vuoden jälkeen koska tilanne oli minulle niin raastava, tosin mies ei oikein halunnut muutenkaan sitoutua. Sitten hän itki perääni mutta minä olin jo henkisesti aivan muualla enkä haikaillut hänen peräänsä. Myöhemmin tapasin nykyisen aviomieheni ja kaikki oli selvää alusta alkaen, halusimme yhteisiä lapsia enkä ole koskaan katunut, paitsi että tuhlasin 3,5 vuotta elämästäni...

Tarina ei ole yhteinen sinun kanssasi mutta minulla kaipuu äidiksi voitti, ja olisin todella uhrannut paljon jos olisin jäänyt suhteeseen jossa en ollut täysin onnellinen. Mieluummin olin sitten yksin mutta onneksi se elämäni mies saapuikin... :heart:

 

Minäkin etsin vertaistukea tai edes jotain..
Minulla on sama tilanne, eli mies ei halua lasta ja minä haluan.

Rakastan tuota miestä ja hän on ollut minulle suuri tuki kaikkien vaikeuksien keskellä. En kuitenkaan voi olla onnellinen, jos en voi edes yrittää saada lasta. Mieheni ei voi kieltää minua tulemasta äidiksi enkä minä voi pakottaa miestäni isäksi. Pattitilanne joka näyttää ratkeavan vain eroamalla.

Kertokaa miten erosta selviää?
Kuinka kauan kannattaa odottaa muuttaisiko toinen sittenkin mieltään?

 

Täällä yksi samassa tilanteessa oleva. Jos haluat, voit laittaa yksityisviestiä. Ero täällä kylläkin jo käynnissä (kai)..

 

Mellinen miehesi ei halua kokea vastaavaa keskenmeno tilannetta enää koskaan.. siksi hän on kallistunut "ei ikinä" puolelle. Miehille tulee itsesuojelumekanismi päälle, jos he kokevat jonkin menetyksen. Oon oppinut miehistä nyt viimeisen 5 vuoden aikana niin paljon ja oma mieheni on auttanut oppimisessa huomattavasti. Hän oli myös suhteemme alussa sitä mieltä että ehkä sitten joskus 50vuotiaina naimisiin ja lapsia. Kun olimme olleet 2 vuotta yhdessä, hän sanoi että haluaa kanssani vielä lapsia ja elää yhdessä avioliitossa mutta ei ole varma koska sen haluaisi tapahtuvan. Meille tuli 20.10. neljä vuotta täyteen ja samana päivänä avioiduimme. Lapsentekoa tulee tammikuussa täyteen 2vuotta, tuloksetta. Mutta haluamme niitä, kummatkin. Pointtini on se, että kun jaksaa antaa ajan kulua, miehen mieli voikin muuttua. (kuten naisen). Mutta sinun tilanteessasikaan en pysty menemään takuuseen mikä olisi oikea ratkaisu. Sinun tarvitsee miettiä mitä sinä oikeasti haluat. Ja tehdä päätös sen mukaan.

Soul Sister Miestäsi ymmärtää. Mutta hänen pitäisi ymmärtää myös sinua. Hänellä on joo yksi lapsi jo, mutta sinulla ei. Jos te haluatte jatkaa yhdessä, niin molempien on saatava se mitä haluaa. Ystävälläni oli vastaavanlainen tilanne aikoinaan. Miehellä oli jo kaksi ja hän oli ystävääni 14vuotta vanhempi. Sanoi ettei kyllä jaksa enää sitä vaipanvaihtoa. Kuitenkin he alkoivat yrittämään yhteistä lasta, koska ystäväni sanoi hänelle, että "sinulla on lapsia, jotka eivät ole minun lapsia. Rakastan sinua, mutta tahdon omia lapsia." ..Mies suostui. He yrittivät 8 vuotta kunnes pikkumies ilmestyi. Nyt pikkumies on 2,5v ja heille syntyi hetki sitten pieni tyttö. Ja he menivät kesällä naimisiin. Että näinkin voi käydä. Voimia ja oikeiden päätösten hahmottelua sisimmässä. :hug: :heart:

 

Mulla on aika ehdoton mielipide, mutta jos kumpainenkin ei halua samaa asiaa tulevaisuudelta, niin parisuhteella ei ole tulevaisuutta. Koski se häitä, lapsia tai mitä tahansa. Oon ite aina tehny jo alussa selväksi, mitä itse elämältä haluan.

Tämä riippuu tietysti iästä, mutta varsinkin mitä vanhempia ollaan, sen todennäköisempää on että mielipiteet eivät muutu.

Toivotaan, että pattitilanne ratkeaa -tavalla tai toisella.

 

itse oon metsätähtösen kanssa samoilla linjoilla, ettei pidä toisen takia luopua unelmistaan tai sellaisista asioista, jotka täydentävät oman onnen. onko kenelläkään ihmisellä oikeutta seistä toisen unelmien esteenä? ja onko kukaan ihminen niin tärkeä? ehkä siinä vaiheessa kannattaakin miettiä, kumpi on tärkeämpää: oma lapsi ja perhe vai mies? olen itse myös tehnyt kantani miehelleni selväksi, ja onneksi olemme samoilla linjoilla. mutta vaikka emme olisikaan, uskon, että olisin löytänyt jonkun sellaisen, kenen kanssa ajatukset kohtaavat... vaikeita päätöksiä toki, ja helppohan meidän on sanoa kantamme tilanteeseen, jota emme aivan tarkkaan edes tunne. mutta kannattaa pohtia tarkkaan asioiden molemmat puolet.

Tsemppiä!! :heart:

 

Antakaa niille miehillenne aikaraja, johon asti voi miettiä ja sopeutua. Mää annoin mun miehelle vuoden (on takuulla tarpeeksi, ehkä liikaakin) ja se tepsi. Oli tullut toisiin aatoksiin =) . Onneksi, sillä mää en olis pystyny oleen sen kanssa, jos se ei olis myöntyny. Ero olis tullut. Sitä voi olla vaikee jonkun käsittää, mutta se ahdistuksen määrä oli vaan niin valtava ja syy siihen makas siinä sängyssä vierellä . No, nyt on yritystä takana kaksi vuotta (3 keskenmenoa). Ehkei meille ole sitä lasta tarkoitettu, mutta enää se ei ole mun miehen syy ja on paljon helpompi kestää.

 

Mellinen, kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Toivotaan, että mieskin vaihtaisi mieltään vielä.

Mulla on tuttavapiirissä erottu juuri saman asian tähden, löydetty uusi (vieläpä parempi) kumppani ja lapsia saatu sitten heidän kanssaan. Että kyllä se rohkeus kannattaa, jos ei haluta samoja asioita elämältä. Sitten on kans niitä, jotka ovat muuttaneet mieltänsä ja yhteiselo on jatkunut.

 

Soul sister :hug:
Mun mies ei ole sanonut, että "ei koskaan" lapsia, mutta käydään yhä jatkuvasti vääntöä.. Lopetin elokuun alussa pillerien syönnin, mutta ... Tuntuu, että seksiä on välillä tosi vähän.. en tiedä johtuuko tästä. Mies on sanonut, että jos sattuu "vahinko" niin sitten vauva otetaan. Itse tietenkin olisin halunnut enemmän yritystä, mutta oletetun ovulaation aikaan meillä on vähääkään seksiä. Nyt edellisten kuukautisten aikaan tein itselleni selväksi, että en minä voi yksiksen yrittää ja toivoa ja vähän manipuloidakin.. Rakastan miestäni eikä ole reilua koko ajan painostaa ja vihjailla. En aio aloittaa enää pillereitä - ehkä koskaan - ainakaan jos en tule raskaaksi. En myöskään juoni enää ukkoa sänkyyn vain sen vuoksi, että olisi otollinen aika. Tottakai haluaisin äidiksi, ja onhan meillä aina pieni mahdollisuus raskauteen, kun ei kuitenkaan käytetä ehkäisyä (keskeytettyjä yhdyntöjä kyllä välillä), mutta jos mies ei koskaan kypsy haluun yrittää oikeasti lasta, niin kai minä sitten tyydyn tähän? Meidän parisuhde on kuitenkin niin hieno ja ainutlaatuinen, etten kyllä koskaan haluaisi tätä menettää! En tiedä tuleeko minulle joku paniikki, kun lähestyn neljääkymppiä. Elättelen toiveita, että se vahinko sattuisi ja myös sitä, että mieskin lämpenisi lasten saannille.

 

Huomasin kirjoittaneeni tänne syksyllä 2009. Tuon kirjoitukseni jälkeen tilanne paheni lopulta sietämättömäksi, seksiä ei enää ollut ja muutenkin suhteemme tuntui viilenevän. Olimme tuolloin olleet noin kolme vuotta yhdessä ja vajaan vuoden naimisissa. Aloitin uudestaan pillerit, koska en halunnut tuhota sitä hyvää, mitä meillä oli ollut enkä myöskään avioliittoamme. Jäin toivomaan, että tilanne korjaantuisi ja mieheni mieli muuttuisi. Pillerien aloittamisen jälkeen pystyimme aluksi keskustelemaan asiasta kohtalaisen asiallisesti, ja olin hyvin toiveikas, että lapsitoiveeni muuttuisi vielä yhteiseksi ihanaksi toiveeksemme. Jossain vaiheessa miehelläni kuitenkin katkesi pinna asiasta puhumisen suhteen. Ymmärrys toivettani kohtaan muuttui välillä jopa raivoksi. Varmasti olisin itsekin voinut yrittää olla puolueettomampi - puheeni kätki varmasti sisäänsä omia epäuskon, pahan mielen ja syyttelynkin siemeniä. Joka tapauksessa keskusteluyritykset kärjistyivät kerta toisensa jälkeen siihen, että minua syytettiin suhteemme ja hyvien hetkien pilaamisesta, rakkauden puutteesta miestäni kohtaan. Sain kuulla myös todellisia ilkeyksiä minua kohtaan. Tottakai tällainen satutti. Olin epätoivoinen ja raivokohtauksien ja riitojen jälkeen anelin anteeksiantoa, vaikka se oli minulta sinänsä tyhmää - enhän ollut tehnyt mitään pahaa. Vähitellen (viikkojen kuluessa) normalisoitui. Kunnes uusi myrsky taas puhkesi. Aloin pelätä keskustelun esille tuomista.

Vajaa vuosi sitten (6.12.) keskustelimme (so. riitelimme) lasten hankinnasta viime kerran. Mies sanoi tuolloin mm. että minun lapsitoiveeni loukkaa häntä. Kun itkin, sekin loukkasi häntä. Ja hän sanoi, että meillä ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin ero. Muutaman päivän jälkeen puhuimme asiasta vähän rauhallisemmin, koska asia jäi tietenkin kalvamaan kumpaakin ja paha mieli ahdisti kumpaakin. Mies pysyi kannassaan, että ei lasta halua, mutta myöntyi kysymykseeni, että saanko elätellä toivetta asiasta. Nyt olen noudattanut täydellisen hiljaisuuden taktiikkaa asian suhteen. En ole asiasta puhunut sanaakaan. En vaikka mietin ja kaipaan äitiyttä ja omaa lasta joka ikinen päivä, joka ikinen hetki. Toivon yhä, että mieheni muuttaisi mielensä.

Tänään useiden kuukausien pelontunteeni voitettuani ja sopivaa hetkeä odottaessani, viimein sain kysyttyä, onko mieheni muuttanut mieltään asiassa. Ei ole. Hän ei raivostunut, vaikka osittain pelon lauettua ja osittain hänen vastauksesta johtuva paha mieli sai kyyneleet taas silmiini. Olemme olleet nyt yhdessä yli kuusi vuotta. Olemme hitsautuneet muilta osin tiiviisti toisiimme. Tunnemme toisemme ja rakastamme toisiamme. Meillä on sellainen koti, josta en olisi voinut koskaan edes haaveilla. Se on niin ihana. Mutta tässä asiassa emme ymmärrä toisiamme. Tiedän, että tyytyisin lapsettomuuteen, jos se johtuisi jostain muusta kuin mieheni haluttomuudesta. Haluaisin silti antaa lapselle mahdollisuuden. Ero ei tunnu vaihtoehdolta. En haluaisi elää ilman miestäni, mutta mikäli yhteisymmärrystä lapsitoiveissa ei löydy enkä saa edes mahdollisuutta yrittää, katkeroidun todennäköisesti. Kadun koko ikäni. Mutta mikä on toinen vaihtoehto? Se, että eroamme ja elän lopulta sekä ilman miestä että lasta? Onko olemassa mitään valoa tilanteeseeni? Ketään kohtalontoveria?

 

Hei, höyrypää

Olin 30-vuotias, kun 6 vuotta sitten erosin miehestä juurikin kyseisen asian takia. Siinä vaiheessa suhdetta oli takana yhteensä 4 vuotta, joista 3 olimme asuneet yhdessä. Itse tulin siihen tulokseen, että en voi elää miehen kanssa, joka ei halua lapsia. Otin huikean riskin ja erosin silläkin uhalla, että joudun elämään yksin. Ajattelin kuitenkin, että elän mielummin yksin kuin suhteessa, jossa joudun uhraamaan niin paljon, yhden elämän upeimmista ja ihanimmista asioista - mahdollisuuden äitiyteen.

Joten lähdin. Ja itkin katkerat kyyneleet, koska olin rakastanut ja unelmoinut niin paljon... Luovuin kaikista unelmistani saada lapsi(a) ja keskityin uraani. Kunnes sitten... Puolitoista vuotta sitten törmäsin maailman upeimpaan mieheen, joka myös halusi ja haluaa lapsia! En voi vieläkään käsittää, että suhde voi olla tällainen, vaikka tätä aina halusinkin.

Nyt ainakin voimme yrittää. Eri asia tietysti on, onnistummeko, mutta olemme päättäneet että tavalla tai toisella hankimme perheen. Se on molempien unelma. Ja jos emme saa lapsia, se ei ainakaan ole siitä kiinni, etteivätkö molemmat olisi sitä halunneet. Joten katkera ei tarvitse olla koskaan.

Enkä ikinä kadu sitä, että lähdin tälle tielle.

Vain sinä tiedät, mikä on oikea ratkaisu sinulle. Kukaan muu ei sitä voi päättää puolestasi, ei edes miehesi.

Voimia! :hug:

 

höyrypää: Mieti oletko valmis uhraamaan omat unelmasi miehen takia. Mielestäni jokaisella on oikeus kokea äitiys jos niin haluaa. En ymmärrä mitä miehesi päässä liikkuu. Nainen kun ei ole hedelmällinen koko ikäänsä, ja biologinen kello tikittää.
En voisi itse hyväksyä sitä, että mies ei antaisi minun kokea äitiyttä jostain typeristä omahyväisistä syistä joita hän ei voi edes kunnolla perustella.

Jos miehesi ei halua lasta, on mielestäni vakavasti syytä miettiä sitä eroa. En tiedä kuinka vanha olet, mutta vielä on todennäköisesti aikaa löytää kumppani joka niitä lapsia haluaa, ja rakastaa sinua lapsineen kaikkineen.

 

Kiitos Milk@ ja miss_piggy, vastauksistanne. Olen 32, joten aikaa lasten saantiin siinä mielessä vielä on. Eri asia tosiaan on se, että onnistuisiko raskaaksi tulo. Kysymys onkin juuri mahdollisuuden antamisesta, ja siitä, että tämä lienee ainut, mutta valitettavasti se kipein mahdollinen ristiriita, joka suhteessamme on. En pysty ymmärtämään mieheni mielipidettä asiassa. Seurustelun alkuaikana ja vielä avioliiton alussakin olimme samaa mieltä, että haluamme lapsen (lapsia). Mieheni siis muutti totaalisesti mielensä jossain kohtaa, kun asia alkoi olla ajankohtainen. Koska emme pysty asiasta juurikaan puhumaan, en edes tiedä hänen syitään ehdottomalla ei:lle. Mielestäni hän olisi sen velkaa minulle? Hän vain kuittaa syiden tiedustelun toteamalla, että ei hänkään pysty ymmärtämään, miksi minä puolestaan lasta haluaisin...

Olen tilanteestamme puhunut neljälle ihmiselle. Yksi heistä kannustaa minua kärsivällisyyteen ja pysymään yhdessä mieheni kanssa, yksi ei oikein sano mitään mielipidettä. Loput kaksi ovat sanoneet, että koska olen mennyt naimisiin siinä käsityksessä, että lapsi(a)kin saa jossain kohtaa tulla, voisin heidän mielestään jättää pillerit pois. Jos "vahinko" sitten sattuisi eikä mieheni pääsisi siitä yli, voisin jäädä yksinhuoltajaksi. Jälkimmäinen ehdotus ei tietenkään ole kovin aikuismainen eikä varmasti ainakaan vankistaisi suhdettamme. Vaikka olen samaa mieltä, että minulla olisi oikeus lapseen, sillä minähän en ole se, joka mieltään on muuttanut, mutta silti... Suhteemme perustuu luottamukseen, ja kaikesta huolimatta kokisin ehdottomasti pettäväni mieheni luottamuksen puuhailemalla hänen selkänsä takana. Tietenkin voisin ilmoittaa hänelle lopettavani pillerit ja ehkäisy jäisi hänen kontolleen. Se todennäköisesti johtaisi taas seksin loppumiseen kokonaan... En tiedä.

Nuorempana epäilin, tulenko koskaan löytämään ketään, kuka haluaisi naimisiin kanssani ja kenen kanssa itse haluaisin naimisiin. Ajattelin, että jos en löydä miestä, haluaisin kuitenkin saada lapsen... Tavattuani mieheni kuvittelin kaiken olevan uskomattoman hyvin. Hän kertoi aivan suhteemme alussa haaveistaan, ja niihin sisältyi myös toive omasta lapsesta. Muut hänen haaveensa, ja minunkin haaveeni, ovat toteutuneet; mm. unelmien koti. Mutta lasta hän ei enää haluakaan.

Meillä on muuten kaikki niin hyvin... Rakastan miestäni liikaa edes kyetäkseni pohtimaan yksikseni muita vaihtoehtoja. Mutta olen niin rikki, kun on tämä YKSI, valtava asia, jossa emme pysty ymmärtämään toisiamme. Ehkä minun pitäisi puhua tilanteestamme omalle äidilleni ja/tai isosiskolleni, joka on neljän jo ison lapsen äiti... En ole heillekään puhunut, mutta kolme vuotta olen nyt vuoroin yrittänyt antaa ajan kulua ja rukoillut mielessäni, että mieheni tulisi asiassa vastaan, vuoroin ahdistus on niin painavaa, että en tiedä mitä mieltä tässä kaikessa on. Annan meille, itselleni ja miehelleni varmaan vielä lisää aikaa. Jos mahdollista keskustelen asioista sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät ja jaksavat kuunnella minua, ja jotka uskaltavat sanoa omat mielipiteensä sekä lopulta osaavat saada minut tekemään päätöksiäkin?

Kiitokset vielä kerran vastauksistanne :heart:. Tuntuu hyvältä tietää, että joku ymmärtää minua, vaikkakin täällä virtuaalimaailmassa!

 

pippis: Sinulla on hyviä ajatuksia, jotka jaan täysin! Ajan myötä suhde melko varmasti katkeroituu, jos molemmat joutuvat elämään ikään kuin "kiristyksen" alaisina ja odottavat suhteilta eri asioita. Vaikka molemmat olisivat myöntyneet kohtaloonsa, saattaa asia hiertää silti suhdetta ja ero voi tulla eteen ennemmin tai myöhemmin - silloin lapsen saaminen saattaa olla naiselle jo liian myöhäistä.

Ja itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että ehkäisyn lopettaminen mieheltä salaa on yksi suurimmista petoksista, mitä ihminen voi toiselle tehdä. Kyse on kuitenkin lapsesta, joka on molempien yhteinen koko loppuelämän ajan.

cherrybomb: Nyt en oikein ymmärrä, mitä haittaa lapsensaamisesta olisi miehen urakehitykselle? Tiedän itse paljon työelämässä menestyneitä miehiä, joiden uraa isäksi tuleminen ja isänä oleminen ei ole haitannut yhtään. Nainenhan se jää äitiyslomalle ja yleensä viettää lapsen kanssa kotona ensimmäiset vuodet. Tietysti lapsi saattaa valvottaa molempia ja luoda paineita työelämälle, mutta yleensä sellaisetkin mahdolliset haasteet on mahdollista ratkaista, mikäli sellaisia eteen edes tulee.

Itse tuhlasin aikaani ihan väärän miehen kanssa 7,5 vuotta. Ongelma oli siinä, että tiesin, ettei miehestä ollut isäksi, sillä hän ei pystynyt huolehtimaan kunnolla edes omista asioistaan: vuosien aikana oli kaikenlaisia ongelmia laidasta laitaan, pitkäaikaistyöttömyyttä, päihde- ja peliriippuvuutta ja lopulta mielenterveysongelmia. Rakastin sitä miestä ja olisin halunnut lapsia, mutta tiesin, että kaivaisin vain itselleni ja tuleville lapsille suuren sudenkuopan, jos ryhtyisin tekemään lapsia sen miehen kanssa. Mies suhtautui lapsiin "ihan sama"-periaatteella - ja se on mielestäni se periaate, joka ei tue lasten kasvua ja kehitystä. Sillä asenteella kasvatettuja lapsia on tässä maailmassa ihan tarpeeksi, sen olen nähnyt omassa ammatissani. Joten suhde päättyi eroon, koska en voinut kuvitella tekeväni lapsia sen miehen kanssa ja tiesin itse haluavani lapsia tulevaisuudessa.

Sitten tapasin miehen, sellaisen, joka vastaa täysin kuvaa ihanneisästä. Hän oli kiinnostunut lapsista ja hänellä on selkeitä kasvatustavoitteita - mikään ei ole "ihan sama" Tästäkin huolimatta jos mies olisi saanut päättää, hän tekisi lapsia "sitten joskus" ja pitkään keskustelimme siitä, milloin on oikea aika ja välillä tilanne näytti jo hieman huolestuttavalta. Mietin, tuleeko sitä aikaa koskaan, kun mies halusi vaan jarrutella. Yritin sanoa, ettei lasta välttämättä heti tule, vaan että voitaisiin aloittaa yrittäminen ja katsoa, miten asiat sujuvat. Minä pehmittelin ja mies mietti reilut puoli vuotta alkaen pehmetä ajatukselle hiljalleen ja ehdotti itse sitten lopulta, jos aloitettaisiinkin yrittäminen. Tässä sitä nyt ollaan, tuosta ehdotuksesta on pian reilu kuukausi ja vielä ei ole esikoisesta kuulunut.

 

Haluan kertoa oman tarinani. Olen aina tiennyt haluavani lapsia. Rakastuin kuitenkin mieheen, jonka kanta lapsiin vaihteli "ehkä joskus-ei koskaan" välillä, yleensä lähempänä sitä "ei koskaan". Monta vuotta tappelimme asiasta. Minä painostin ja itkin, annoin asian hautua ja anelin taas uudelleen. Kärsin sisälläni niin kovin, ettei sitä tunnetta käsitä kukaan muu, kuin ihminen, joka kokee saman. Painostamiseni sai miehen tietenkin kääntymään aina vain enemmän ja enemmän "ei koskaan"-kannalle. Minä syyllistin häntä ja hän tietysti minua. Lopulta tulimme pisteeseen, jossa ero oli ainut mahdollinen ratkaisu ja pakokeino siitä helvetistä, jossa elimme.

Pienen hengähdystauon jälkeen huomasimme, ettei se elämä vain ole samaa ilman toista... Palasimme yhteen. Nyt kuitenkin ehdolla, ettei lapsista enää puhuta, mutta tietyn ajan jälkeen annamme niille tilaisuuden tulla, jos on tullakseen. Ja se sopimus piti, molemmin puolin. Nyt meillä on pikkuinen taapero ja toinen tuloillaan. Mieheni on maailman paras isä lapsellemme ja ihana aviomies minulle. En ikinä uskonut kokevani tälläistä onnea!

Nyt jälkikäteen on helppo sanoa, että kumpa en olisi painostanut.. Kumpa olisin antanut asioiden mennä omalla painollaan. Olisiko se onnistunut, jos mies olisi kyennyt lupaamaan "joskus myöhemmin"? Ehkä, ehkä ei... "Joskus myöhemmin" on kuitenkin jotain mitä odottaa. Se on parempi, kuin "ei ikinä". Minä olin kuitenkin nuori, joten aikaa olisi tavallaan ollut odottaa. Tavallaan... Nuo vuodet olivat henkisesti niin raskaita, meille kummallekkin, etten vieläkään tajua, miten niistä selvisimme.

Missään nimessä en olisi voinut miestä huijata hankkimaan lapsia!!! Jos toinen ei ole valmis, niin hän ei ole. Tottakai hän olisi lastaan rakastanut, mutta epäilempä, että minua ei enää moisen jälkeen. Meillä toimi se, että mies sai itse huolehtia ehkäisystä. Sama homma toimi myös uuden tulokkaan kohdalla... Tällä kertaa asiasta ei tarvinnut edes keskustella, mies teki päätöksen, ennen kuin kunnon vauvakuume ehti edes itselleni iskeä.

Mun tarina sai sen onnellisen lopun. Valitettavasti uskon, että moni vastaava tarina päättyy toisin... Mun neuvo on se, että päätä mielessäsi jokin määräaika. Voit kertoa sen miehelle, jos haluat. Loputtomiin et voi jäädä suhteeseen, jossa sinulta evätään mahdollisuus äitiyteen. Itsestäni olisi ainakin tullut vanha katkeroitunut ämmä, joka olisi loppuelämänsä syyttänyt miestä siitä, että ei koskaan saanut lapsia... Eli toisen sanoen, ero olisi jossain vaiheessa ollut väistämätön.

 

höyrypää, varmasti olisi hyvä idea keskustella aiheesta oman perheesi kanssa. He tuntevat sinut parhaiten, ja perhe yleensä on rehellinen mielipiteissään.

Voimia ja enkeleitä, kaikki järjestyy ihan varmasti parhain päin, tavalla tai toisella. Ja täällähän me kaikki ollaan, jos välillä tarttee päästää höyryjä.

 

Tämäpä oli mielenkiintoinen pino, joten piti alkaa itsekin kirjoittamaan.

Nämä lapsiasiat ovat vaikeita, jopa parisuhdetta koettelevia yllättävän monelle. Kirjoitan kuitenkin omat ajatukset lyhyesti, koska kirjoitan puhelimen kautta.

Meillä itsellämme on uusperhe; miehellä kaksi lasta entisestä liitostaan ja yksi yhteinen. Olen aina haaveillut kahdesta tai jopa kolmesta lapsesta, mutta mies oli vuosia sit mieltä, että kolme on riittävästi hänelle. Poikamme on nyt hieman yli 4v ja olen antanut ajan kulua, ikäänkuin ohimennen maininnut haaveestani. Mies piti kantansa ja se ajan kuluessa alkoi ahdistamaan. Sitten, kesällä, alkoi oma ahdistukseni saada liikaa valtaa omissa ajatuksissani. Juttelimme mieheni kanssa asiasta pitkään ja mies ei voinut ymmärtää, miksi olisin valmis heittämään rakkautemme ja perhe-elämämme romukoppaan. Sanoinkin, etten tiedä haluanko, mutta olen miettinyt sitä. Niinpä, mies jäi asiaa miettimään ja alle kk noista keskusteluista, mies suostui vielä yhteen lapseen. Jätin pillerit pois ja nyt on kolmas yrityskierto menossa..

Tarinani tarkoitus on sanoa, että pitää pystyä puhumaan rakentavasti, syyttelemättä tai syyllistämättä ketään. Ei se silti helppoa ole, etenkin jos on ehtinyt katkeroitua. Minä olen sitä mieltä, että yksikään parisuhde ei voi tuoda sitä tunnetta mitä oma lapsi tuo - tällöin on mietittävä, mitä itse todella haluaa.. Sen lapsettoman parisuhteen jossa rakkautta on höystettynä katkeruudella ja kaipauksella vai sen, että antaa uuden mahdollisuuden uudelle parisuhteelle, jossa toisellakin on samat haaveet. Jokainen meistä elää täällä vain kerran..

Viestini saattoi olla sekava, ajatuksiani on vaikea saada sanoiksi. Toivon kuitenkin jokaiselle tässä tilanteessa oleville hurjasti voimia ja rohkeutta puhua, tuoda ajatukset miehelle julki ja myös tehdä päätöksiä. Ne eivät ole välttämättä helppoja..