Hieman menee nyt ap:n aiheesta, koska olen aikuinen adhd ja keskustelut äitini kanssa hänen jaksamisestaan kanssani ovat olleet mielenkiintoisia. Aikana, jolloin adhd ei ollut edes olemassa ja käytös- ja kehityshäiriöt ohitettiin leimaamalla lapsi hankalaksi.
Äitini oivalsi kasvatustyössä olevana ihmisenä, etten ole kuin muut lapset ja sisarukseni. Koetti hakea apua ja neuvoa, mutta koska oireyhtymääni ei tunnistettu olivat sen aikaisten asiantuntijoiden mielipiteet ristiriitaisia. Ja häntä väsytti ja kyllästytti hyvin usein. Niin kuin äiti nyt kertoo hän olisi voinut kuristaa minut mennen tullen.
Hyvää oli kuitenkin se, että isoäitini oli päivät kotona ja seisoi kädet puuskassa vahtimassa läksyjen tekemistä. Se on vaatinut häneltä melkoista voimaa jaksaa katsella raivareita saavaa lasta, joka heittelee kirjoja seinille, mutta toisaalta saan olla kiitolinen luovista sukulaisista, jotka myös huijasivat minut innostumaan erilaisista asioista. Olin lopulta kirjahullu ja luin niitä ahmimalla. Rakastuin kirjoittamiseen ja teen sitä yhä. Siis kaikkea sellaista, jota en suostunut opettelemaan.
Myös naapureista oli hyötyä. Minua ohjattiin ja kiellettiin ihan ronskisti ja äitini kävi jopa kiittämässä heitä, että olen pysynyt hengissä heidän viitsiessään vaivautua katsomaan toilailujeni perään.
Yhtä lailla koulussa opettajat olivat enemmän mieltä asioista ja mitä enemmän joku ope voitti luottamukseni sen helpompaa oli käydä koulua. Minusta tuntuu, että se luottamus tuli äitini aktiivisuudesta. Hän ei vaatinut, vaan kuunteli mitä opettajilla oli asiaa ja kävimme koulun sääntöjä kotona uudellaan läpi. Siis tietysti virheitä tapahtui, mutta koin aika monet opettajat ihan mukaviksi. Kiitos äidin, että todellakin viitsi tehdä yhteistyötä.
Voisin jatkaa tarinaani vaikka kuinka pitkälle, mutta olen kyllä kovin kiitollinen äidilleni ja hänen kasvatustavoilleen. Hän ehkä ymmärsi vilkasta lasta paremmin kuin normaali ihminen, minkä vuoksi minua ohjattiin ja neuvottiin aika viisaasti ja selkokielellä. Meillä käytiin riidat reilusti läpi ja äitini suorasukaisuus oli helposti ymmärrettävää. Hän on myös hyvä ilmaisemaan asiansa,minkä vuoksi en ehkä tehnyt niin paljon hölmöyksiä kuin kaltaiseni. Ja aika lailal leimattiin huuumorilla. Jos olisin tukehtumassa pastilliin löytyi siihen aina äidiltä jokin hulvaton heitto, joka kolahti enemmän kuin pelkkä kielto. Tällä en tarkoita, että kaikkien niin pitäisi tehdä, mutta terveiset erityislasten vanhemmille että voisiko sen erityislapsen antaa vaan koheltaa aika ajoin? Minä olen aina ollut hyvä oppimaan kantapään kautta
Ja jaksamista. Äitini nimittäin pitää minua nyt aikuisena hyvänä lapsena, koska enerigisyyteni riittää pitämään hänen enemmän yhteyksiä kuin muut sisarukseni. Kiitos levottomuuden en makaile sohvalla
Pitäisi vaan pinnan venyä, mutta kun se ei aina veny. Äsken pelailtiin tuossa lautapeliä perheen kesken, poika vaihteli jatkuvasti asentoa ja käsi eksyi ties minne...siitä sai sanoa usein. Meinasi ottaa nopat toisen heittovuorolla jatkuvasti, osaa lukea mutta ei malta niin tehdä vaan arvaa sanoja joten siitäkin tuli vähän ongelmia...yhden kerran malttoi istua (eikä kärkkyä kyykyssä) ja sen ajan hieroi reisiään voimakkaasti eestaas kamalalla vauhdilla. Sitten totesikin, että ei jaksa enää pelata. 
