Erikoisemmat keskenmenot

[Emby^]

..en tässä nyt väitä, etteikö jokainen keskenmeno olisi omanlaatuinen ja aina yhtä ikävä. On. Todellakin. Ja aina yhtä väärin ja tuntuu pahalta..

Tässä mun tarinani, jota vatvon päässäni joka ikinen päivä: :'(

Olin viikoilla 14+3, kun mun kamalat vatsakivut alkoi. Ne oli viiltäviä ja ne lähti häpyluusta, kiersi oikealta rintojen alta vasemmalle. Poltti ja vihlos, kouristi ja vaikka mitä.
Kivut tuli ja meni. Maanantaina sitten menin päivystykseen, jossa todettiin kaiken olevan kunnossa. Sydänäänet kuului, ei ollut virtsiittiä ja CRP oli normaali.
Oletin kipujen olevan suolisto vaivoja, joten rauhoittelin itteäni ja otin sallittua särkylääkettä (Panadol 500mg) max 2pv:ssä.

Torstaina tuli samanlaiset järkyttävät kivut, kuin lauantaina ja maanantaina. Menin ambulanssilla päivystykseen, jossa parin tunnin odottelun ja mahan painelun jälkeen lääkäri toteaa, että mulla on vain pieni kipukynnys. (Tähän lisättäköön, että olen kärsiny migreenistä koko pienen ikäni ja mun etuhampaat on nykyään implantit, joten EI mulla EI ole pieni kipukynnys.) Noh, siinä hämmästyneenä lähdin kotiin..

Lauantaina 26.3. kivut tuli taas. Päätin, että nyt riittää, otetan selvää mitä tää on. Olin viikolla 15+3.
Menin Mehiläiseen, josta sain lähetteen TYKSiin, epäilynä tod.näk umpisuoli.
Äitiyspolilla parin tunnin odottelun jälkeen :/ todettiin, että sikiöllä kaikki hyvin. Siellä hää vilkutteli onnellisena :heart: ,mutta siellä mun kunto sitte romahti. Oksensin ja järkyttävä heikotus/pyörrytys alko.
Mut lähetettiin päivystykseen, jossa monen tunnin odottelun, runsaan oksentamisen ja kahden pyörtymisen + kouristelun jälkeen mut vietiin tutkimus saliin.
Siellä laitettiin katetria ja jos jonkinmoista letkua muhun kiinni. Ultrattiinkin vielä kerran, löytyi maksan vierestä jotain vuotoa, mutta sikiöllä siis edelleen kaikki hyvin.
Oksensin siellä sitten vielä kerran verihyytymiä, ja siitä mut kiidätettiinkin leikkaus saliin.

Heräämössä sitte sain tietää, että olin menettänyt pienen käärön alun sekä toisen munasarjani. Olin vuotanut 5 litraa verta vatsaontelooni, koska kohtuni viereen oli kehittynyt joko tuplakohtu tai ihosarvi, jossa sikiö kasvoi. Tämä jokin, mikä lie oli räjähtänyt, koska ei todennäköisesti pystynyt enää kasvamaan siellä..

Ja miksi vatvon tätä asiaa?
Tietämättömyys. Se on kamalaa! Ja jotenkin tuntuu, että.. ei edes halua unohtaa.

..elämä jatkuu. Tostahan on jo kuukauden päivät. Kesäkuussa pitäis palata töihin, meen kyl mielelläni. Alkaa seinät kaatumaan päälle täällä kotona..

Mut kiva, jos jaksoit lukea.. Omia fiiliksiä ja kokemuksia jakamaan vaan! :hug:

 

[syysmyrsky]

Isot jaksamiset sulle ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan moista :'(

 

[Emby^]

Kiitos.
Ei todellakaan pitäis ei : /

Keskenmenot muutenki.. ne tosiaan on jonkinlainen tabu ja salaisuus, sellanen olo tässä on ainakin tullu.. Avoimesti vaan puhumaan ja jakamaan fiiliksiä!

 

[Champion]

Emby mulla ei onneksi ollut noin raju kokemus mut itse sain rv 9+3 pahan allergiareaktion (puhutaan anafylaktisesta shokista) ja jo ensiavussa maatessa totesin et nyt ei mahassa kaikki hyvin kun adrenaliinipiikin jälkeen alkoi kouristella kauheasti alavatsalla, mut siellä kaikki meinas et varmaan vaan adrenaliini tekee kepposiaan elimistössä kun se saa aika tärinän päälle. Pari viikkoa jaksoin sinnitellä lääkärineuvolaan ja kerroin siellä huoleni joita lääkäri vähätteli vielä vaikka rv 11+4 ei sydän ääniä löytynyt ja mulla kahdessa aiemmassa raskaudessa kuiteskin löytynyt jo rv 9-10 välissä. Lähdin itkien pois kun lääkäri ei mua ultraan lähettänyt vaan sanoi vaan et on odotettava rv 14 niskapoimu-ultraa. Varasin sit suoran ajan yksityiselle jossa karu totuus tuli selville - sikiö kuollut rv 9+3.

Elämä oli pitkään jossittelua sen jälkeen et JOS en olis syönyt sitä salaattia ja jos en olis unohtanut ottaa allergialääkkeitä ja jos en olis lähtenyt lenkille niin ehkä kaikki olisi hyvin ja allergiareaktio jäänyt tulematta.. Syytin pitkään adrenaliiniä asiasta mut taysissa mulle sanottiin et anafylaktinen shokki on itsessän jo mullekin niin raskas reaktio että se todennäköisesti on käynyt liikaa pikkuisen voimille ja sydän ei ole jaksanut lyödä sen vuoksi. Kyllä tuntui kaamealta kun oma kroppa oli niin pettänyt. Nyt jos onnistun raskautumaan uudelleen niin en varmaan uskalla syödä ja liikkua ollenkaan ja lääkäri määrännyt allergialääkitystä tripla-annoksen kaikin varuille.. Huoh, ei ole reilua tää elämä, ei..

Ja tietämättömyys, kyllä se on kamalaa, mun anafylaktisille reaktioille ei ole löytynyt syytä ja niitä kuitenkin ollut kaiken kaikkiaan muutaman vuoden sisällä neljä..

 

[Emby^]

Champion, voi eeeij :hug: Ja just toiki, et ei löydy siiden anafylaktiseen shokkiin syytä, ni tekee varmaan entisestään just sen, et on varuillaan ja kuuntelee enemmän omaa kehoaan, jos ja kun raskautuu uudestaan.. : / Tsemppiä sullekkin tuleviin koitoksiin!! :heart:

 

[Poikkka]

Viime kesänä viikoilla 19, nousin autosta, housut kastuivat jostain kirkkaasta. Soitettuani neuvolaan sanoivat sen olevan erittäin runsasta valkovuotoa tai virtsankarkailua. Jatkoin onnellista, potkivaa odotusta.
Viikoilla 22+4 oli kauan odotettu ultra, vihdoinkin saa tietää kumpi se on. Miehen siskokin halusi tulla mukaan katsomaan ja kuulemaan. Hoitaja otti meidät vastaan ja aloitti ultraamisen. Pyöritti ympäri vatsaa uudelleen ja uudelleen, kunnes kysyi "kuinka paljon sulla viikkoja olikaan" ja kävi parereistakin tarkistamassa. Jatkoi ultraamista mutta sanoi lähettävänsä mut lääkärille koska oli "huono näkyvyys". Lääkäri otti vastaan ja taas ultrattiin. 15minuutin hiljaisuuden jälkeen lääkäri lopetti ja pyysi istumaan. Tyttö oli elossa mutta oli kitunut jo viikkoja. Lapsivesipunktiotakaan ei voinut ottaa koska muuten olisin ollut "rutikuiva". Ultraan mennessä viikkoja oli 22+4, ultrassa tytön aivot olivat viikoilla 19, raajat viikoilla 20-21, keuhkot olivat niin pahasti kehityksestä jäljessä että "siitä ei olisi eläjäksi". Sain kaksi vaihtoehtoa, joko odottaa, että synnytys alkaisi luonnollisesti, synnyttäisin ja katselisin toisen kitumista ja kuolemista. Tai keskeyttää. Parin päivän päästä selvisi, että vesien meno oli johtunut kalvon repeämisestä joten suuren tulehdus riskin takia, keskeytys olisi "välttämätön". Paperit lähetettiin heti ja lupa tuli jo parin päivän päästä, sitten olinkin jo synnärillä koska naistentautienpolilla oli sulku. Monien verikokeiden ja 7tunnin jälkeen synnytin pienen 500-600g painavan enkelin, hennon tyttöni, elottoman tyttöni. Parin tunnin päästä mut lähetettiin kotiin ja tyttö lähetettiin Turkuun ruumiinavaukseen. Mitään syytä ei selvinnyt, oli kuulemma "erittäin huonoa tuuria". Sain 2viikkoa sairaslomaa ja jouduin hakemaan vielä yhden lisä viikon, koska en uskaltanut lähteä kotoa saatikka tavata ihmisiä muutakuin lähimmät. Kolmen viikon jälkeen olin lääkärien mielestä tarpeeksi terve palaamaan töihin. Itkin, sain paniikkikohtauksia mutta oli pakko käydä töissä, kaiken tuon lisäksi pamahti postilaatikkoon laskuja sairaalasta melkein 200e edestä.

Puolivuotta myöhemmin olin taas raskaana mutta koin taas menetyksen. Enään en uskalla, enkä tiedä haluanko edes. Vaatteet ovat vieläkin kaapissa, Tyttöni syntymäpäivä oli 12.8.2010.

 

[Emby^]

Huuh, kylmiä väreitä meni vaan, kun luin surullista tarinaasi :'( :hug:

Kyllä hiljaseksi vetää.. Mitä kamaluuksia pitää kokea ja miksi?! Oikein paljon voimia, jotta jaksaisit elämässä eteenpäin, tiedän, tuntuu epätodelliselta.. : / <3