Meillä mitä ollaan nyt sukulaisille kerrottu tilanneraporttia, on otettu aika "positiivisesti" vastaan. Enää ei kehdata niinkään valittaa kasvatuksesta ja osataan ehkä ymmärtää paremmin. Osa on jopa lukenut kirjallisuutta asiasta, vaikka en olisi uskonut! Mutta siis pikkuhiljaa.
Kouluun koen asian vaikuttaneen jollain tavalla, tai ainakin toivon niin. Mutta aika ehkä näyttää.
Diagnoosia ei siis vielä ole, mutta jo yhden ammattilaisen mielipide, joten ollaan jotain jo "uskallettu" kertoa.
Huomaan että lapsi saa vähemmän negatiivista palautetta kaikilta, jolloin hänkin kokee ehkä elämänsä helpommaksi. Hän saa käyttäytyä omalla persoonallisella tavallaan, toki käytössääntöjä kerraten.
Meillä on tässä kohta seitsemän vuoden ajalta kokemusta, on ollut monenmoisia vaiheita ja tilanteita. Olen huomannut että toivoa on pakko jaksaa ylläpitää, muuten ei jaksaisi nousta sängystä ylös