Epäsopiva erityislapsen äidiksi

["väsynyt"]

Täällä yksi väsynyt erityislapsen äiti joka allekirjoittaa teidän muiden kirjoitukset, omia en jaksa kirjoittaa. Koko perhe-elämä tanssii yhden lapsen pillin mukaan. Arkena ei voida käydä missään iltaisin, viikonloppuisin ei jaksa. Palaverit silloin tällöin eri tahojen kanssa on jonninjoutavia koska ei ole mitään paikkaa josta oikeasti saisi tukea tai jossa oikeasti tiedettäisiin kokonaistilanne.

 

["Kohtalotoveri"]

Olemme puhuneet asiasta avoimesti, mutta ymmärrystä ei tunnu kuitenkaan löytyvän tarpeeksi. Tilanne on vaikea sen osalta että kunka toisaalta oisi ymmärrystä aina löytyäkään muilta sille että heidän lapsi joutuu satutetuksi vaikka tiedossa on pojan erityisyys. Koen itsekin vaikeaksi ymmärtää tilannetta ja erityisesti tuntuu että ihmisten on vaikea ymmärtää että poika ei vain aina pysty hillitsemään itseään vaikka onkin jo 6v. Lähinä kummeksuvia katseita enemmän kun " onhan poika jo 6 ja pitäisi ymmärtää että ei voi näin toimia" mutta kun tämä ei liity mitenkään lapsen ikään! Olemme tämän useaan otteeseen sanoneet mutta silti ihmisten onnvaikea ymmärtää että kuinka lapsi ei pysty leikkimään nätisti vaikka on jo "iso". Toisaalta ymmärrän ihmisiä koska tällaista lasta on vaikea ymmärtää jollei itse ole elänyt hänen kanssaan. Monesti ulkoisesti näkyvä vamma on helpompi ihmisten ymmärtää kun tällainen "näkymätön" vamma.
Monesti olen tuntenut pahaa mieltä lapseni puolesta kun kohdalle on osunut niinkin ymmärtämättömiä ihmisiä kuin eräs perhe joka totesi meille tullessaan ja lapsen läsnäollessa että voiko heidän lapsen leikkiä turvassa ettei meidän lapsi satuta. Sääli että lapsi leimaantuu herkästi joidenkin mielessä eikä lapselle anneta mahdollisuutta onnistua. Aletaan toimenpiteisiin jo ennen kuin mitän on edes sattunut. Kuljetaan niiden omien lasten perässä ja vahditaan ettei meidän lapsi tule edes lähelle. Muutamassa tapauksessa on nähnyt että kotona on puhuttu ennen meille tuloa että varokaa sitten sitä yhtä lasta että se on vaarallinen. Kyläilyn yhteydessä vieraat lapset ovat sitten hätänyneinä huutaneet vanhemmilleen että nyt se tulee tänne mun lähelle kun meidän lapsi on näisti vain yrittänyt etsiä kaveria toisesta. No nämä ystävyyssuhteet ovat kuihtununeet nopeasti omaan mahdottomuuteensa ja yhteydenpito on päättynyt.

Oi että,tää kaikki on ku kopio mun elämästä.

 

[tutkitaan]

Miten teidän parisuhteessa elävien suhde on voinut?
Meidän suhde on toisaalta vahvistunut, toisaalta kärsinyt. Silloin harvoin kun jonnekin pääsemme, ilahdun siitä että yhä löydämme juteltavaa jostain.
Kotona saamme tuskin ikinä jutella/elää normaalia perhe-elämää, lapsen ainaisen sooloilun vuoksi. Monia erokeskusteluja olemme käyneet, mutta onneksi olemme yhdessä jaksaneet.
Jollain toisella palstalla muistan lukeneeni kuinka joku äiti pohti että viikko-viikkosysteemi houkuttelisi kovasti. Muistan itsekin miettineeni sitä vaikeimpina aikoina.
Parisuhteessammehan ei juurikaan mitään isoja ongelmia ole ollut, lähinnä vain tämä arjen rasittavuus muilla lisämausteilla.

Meillä koettiin edistystä ja saimme psykologin lausunnon as-epäilystä add-piirteillä. Ette voi uskoa kuin "helpottavalta" se tuntui. Istuimme kotimatkalla autossa hipihiljaa välillä huokaillen.

 

[paskamutsi jou]

Miten teidän parisuhteessa elävien suhde on voinut?
Meidän suhde on toisaalta vahvistunut, toisaalta kärsinyt. Silloin harvoin kun jonnekin pääsemme, ilahdun siitä että yhä löydämme juteltavaa jostain.
Kotona saamme tuskin ikinä jutella/elää normaalia perhe-elämää, lapsen ainaisen sooloilun vuoksi. Monia erokeskusteluja olemme käyneet, mutta onneksi olemme yhdessä jaksaneet.
Jollain toisella palstalla muistan lukeneeni kuinka joku äiti pohti että viikko-viikkosysteemi houkuttelisi kovasti. Muistan itsekin miettineeni sitä vaikeimpina aikoina.
Parisuhteessammehan ei juurikaan mitään isoja ongelmia ole ollut, lähinnä vain tämä arjen rasittavuus muilla lisämausteilla.

Meillä koettiin edistystä ja saimme psykologin lausunnon as-epäilystä add-piirteillä. Ette voi uskoa kuin "helpottavalta" se tuntui. Istuimme kotimatkalla autossa hipihiljaa välillä huokaillen.

Aikalailla samoin meilläkin. Keskenämme meillä ei ole ongelmia, mutta kun lapsi on läsnä, molempia ärsyttää ja tulee nalkutettua/tapeltua herkemmin. Jakaudumme tämän vuoksi niin, että jompikumpi tekee lapsen kanssa jotain vuorollaan; toinen saa levätä sillä aikaa. Ja vaikka kuinka olemme yrittäneet, emme vaan osaa olla yhdessä perheenä niin että olisimme molemmat vetovastuussa samaan aikaan. Minä alan helposti stressaamaan ja mieheni vetäytyy, joka aiheuttaa taas lisästressiä: "koska toi ei osallistu, mun pitää tehdä ja olla kahden edestä". Mies taas kokee tämän älyttömänä. Jne. Joten jatkossakin vietämme aikaa lapsen kanssa vuorotellen.

Aamu alkoi täällä taas hokemisilla, riidoilta vältyttiin tänä aamuna mutta olen ihan varma että viimeistään hoidosta hakiessani lapsi on taas lyönyt muita tai raivonnut kuin sekopää. Olisipa kiva, että hän muistaisi vetää aamuisin vessan eikä yrittäisi pysyä hereillä siinä pelossa että tyyny tippuu lattialle (tämän aamuinen selitys valvomiselle, oli mustat silmänaluset)...

 

[koivukaarna]

Miten teidän parisuhteessa elävien suhde on voinut?
Meidän suhde on toisaalta vahvistunut, toisaalta kärsinyt. Silloin harvoin kun jonnekin pääsemme, ilahdun siitä että yhä löydämme juteltavaa jostain.
Kotona saamme tuskin ikinä jutella/elää normaalia perhe-elämää, lapsen ainaisen sooloilun vuoksi. Monia erokeskusteluja olemme käyneet, mutta onneksi olemme yhdessä jaksaneet.
Jollain toisella palstalla muistan lukeneeni kuinka joku äiti pohti että viikko-viikkosysteemi houkuttelisi kovasti. Muistan itsekin miettineeni sitä vaikeimpina aikoina.
Parisuhteessammehan ei juurikaan mitään isoja ongelmia ole ollut, lähinnä vain tämä arjen rasittavuus muilla lisämausteilla.

Meillä koettiin edistystä ja saimme psykologin lausunnon as-epäilystä add-piirteillä. Ette voi uskoa kuin "helpottavalta" se tuntui. Istuimme kotimatkalla autossa hipihiljaa välillä huokaillen.

Meillä parisuhde on ajoittain kovin tiukilla. Miehen työ pitää sisällään pitkiäkin ulkomaan matkoja jolloin pyöritän yksin arkea kotona. Näiden matkojen jälkeen olen entistä uupuneempi ja haluan iltaisin olla vain hiljaa. Mies ymmärtää tämän, mutta ei parisuhde ilman hoitamista pysy kasassa. Monesti istumme kyllä molemmat iltaisin hiljaa yhteisymmärryksessä ilman että tunnelma on kiusallinen. Yhteistä aikaa ei ole ja yhdessä on turha yrittää keskustella mistään lasten ollessa hereillä. kaksi nuorempaa ymmärtävät antaa hetken keskustelurauhan mutta vanhin lapi ei häiriönsä vuoksi ymmärrä antaa toisille tilaa. puhuu suuna päänä toisten päälle, argh!! kovin nopeaan innostus keskustella mistään tyrehtyy. erokeskusteluja on käyty muutaman kerran väsyneinä, mutta päätetty vielä yrittää. yhteistä aikaa ei ole laisinkaan jos iltoja ei lasketa jolloin molemmat ovat niin väsyneitä ettei jaksa toista huomioida.

minulle ei ole vielä auennut millä tavalla asia helpottuu kun lapsi saa diagnoosin? toki silloin on helpompi ehkä lasta ymmärtää kun ongelmalla on nimi. minua asia ei ole mitenkään helpottanut vaikka si-häiriö diagnosoitiin. arki on mielestäni edelleen yhtä raskasta vaikka nyt käytössä on enemmän tietoa. eniten kuitenkin tarvitsisin ylimääräisiä käsipareja ja vapaata kotioloista!

 

[koivukaarna]

Aikalailla samoin meilläkin. Keskenämme meillä ei ole ongelmia, mutta kun lapsi on läsnä, molempia ärsyttää ja tulee nalkutettua/tapeltua herkemmin. Jakaudumme tämän vuoksi niin, että jompikumpi tekee lapsen kanssa jotain vuorollaan; toinen saa levätä sillä aikaa. Ja vaikka kuinka olemme yrittäneet, emme vaan osaa olla yhdessä perheenä niin että olisimme molemmat vetovastuussa samaan aikaan. Minä alan helposti stressaamaan ja mieheni vetäytyy, joka aiheuttaa taas lisästressiä: "koska toi ei osallistu, mun pitää tehdä ja olla kahden edestä". Mies taas kokee tämän älyttömänä. Jne. Joten jatkossakin vietämme aikaa lapsen kanssa vuorotellen.

Aamu alkoi täällä taas hokemisilla, riidoilta vältyttiin tänä aamuna mutta olen ihan varma että viimeistään hoidosta hakiessani lapsi on taas lyönyt muita tai raivonnut kuin sekopää. Olisipa kiva, että hän muistaisi vetää aamuisin vessan eikä yrittäisi pysyä hereillä siinä pelossa että tyyny tippuu lattialle (tämän aamuinen selitys valvomiselle, oli mustat silmänaluset)...

"Paskamutsi": Miten teillä sujuu nukkumaanmeno, yöt yleisesti ja aamulla herätys? Meillä joskus levotonta nukkumaanmeno. lapsi mölisee ja häiritsee pikkusisaruksia vaikka jokainen nukkuu omassa huoneessa. Yhteistä huonetta ei voisi edes ajatella! Mutta kun nukahtaa, nukkuu hyvin yön. Joskus häiriköinnin vuoksi nukahtaminen venyy kaikilla ja aamulla on väsynyttä ja kuikkuista porukkaa, huoh!

 

[paskamutsi jou]

"Paskamutsi": Miten teillä sujuu nukkumaanmeno, yöt yleisesti ja aamulla herätys? Meillä joskus levotonta nukkumaanmeno. lapsi mölisee ja häiritsee pikkusisaruksia vaikka jokainen nukkuu omassa huoneessa. Yhteistä huonetta ei voisi edes ajatella! Mutta kun nukahtaa, nukkuu hyvin yön. Joskus häiriköinnin vuoksi nukahtaminen venyy kaikilla ja aamulla on väsynyttä ja kuikkuista porukkaa, huoh!

Nukkumaanmeno sujuu nyt suht ok, kun on melatoniini käytössä. Sitä ennen ja varsinkin lapsen ollessa nuorempi, touhu oli kamalaa sirkusta: ylivilkas lapsi ei pysynyt sängyssä, nousi vaan ylös ja naureskeli yliväsyneenä, jylläsi itsensä lakanan sisälle jne. Jatkuvasti piti vahtia ja viedä takaisin sänkyyn, kamalaa aikaa! Nyt menee suosiolla sänkyyn, mutta noita hiton pelkoja on paljon ja niiden vuoksi valvoo tahdonvoimalla ja heräilee usein painajaisiin. Siihen en ole mennyt mukaan, että yrittäisin eläytyä lapsen pelkoihin: hän kyllä keksisi uusia tilalle ja yrittäisi varmaan katsoa, kuinka pitkälle olisin valmis menemään. On pyytänyt että saisi nukkua kanssamme, mutta tähän minä en tahdo suostua eikä tahdo miehenikään: meidän sänkymme on vain meille kahdelle ja jos keskellämme nukkuu levoton pyöriskelijä, ainakaan itse en saa unta ollenkaan (joskus koitettu tätä). Minä en siis tavallaan pysty vastaamaan lapsen tarpeisiin tässäkään.

Ennen tuon lääkityksen saamista yöt olivat todella vaikeita senkin takia, että lapsi käveli unissaan ja sai raivareita kesken yötä.

 

[koivukaarna]

olen uupuneena myös miettinyt sitä kuinka pitkälle pitää ihmisen kestää ja uhrata oma elämä toisen puolesta vaikka kyseessä onkin oma lapsi. tulen saamaan täsätä kiviä niskaani mutta en ajatellut koskaa eläväni tällaista elämää ja onko ihmisen tosiaankin pakko elää elämänsä niin että sitä vihaa joka sekunti??[/QUOTE]

Tuntuuko teistä koskaan tältä?

 

[koivukaarna]

Nukkumaanmeno sujuu nyt suht ok, kun on melatoniini käytössä. Sitä ennen ja varsinkin lapsen ollessa nuorempi, touhu oli kamalaa sirkusta: ylivilkas lapsi ei pysynyt sängyssä, nousi vaan ylös ja naureskeli yliväsyneenä, jylläsi itsensä lakanan sisälle jne. Jatkuvasti piti vahtia ja viedä takaisin sänkyyn, kamalaa aikaa! Nyt menee suosiolla sänkyyn, mutta noita hiton pelkoja on paljon ja niiden vuoksi valvoo tahdonvoimalla ja heräilee usein painajaisiin. Siihen en ole mennyt mukaan, että yrittäisin eläytyä lapsen pelkoihin: hän kyllä keksisi uusia tilalle ja yrittäisi varmaan katsoa, kuinka pitkälle olisin valmis menemään. On pyytänyt että saisi nukkua kanssamme, mutta tähän minä en tahdo suostua eikä tahdo miehenikään: meidän sänkymme on vain meille kahdelle ja jos keskellämme nukkuu levoton pyöriskelijä, ainakaan itse en saa unta ollenkaan (joskus koitettu tätä). Minä en siis tavallaan pysty vastaamaan lapsen tarpeisiin tässäkään.

Ennen tuon lääkityksen saamista yöt olivat todella vaikeita senkin takia, että lapsi käveli unissaan ja sai raivareita kesken yötä.

Paskamutsi: Missä iässä ja millä tavalla teillä ongelmat tuli esille? Kuinka kauan odotitte tutkimuksia ja mitkä tutkimukset tehty? Kyselen sen vuoksi että teidän lapsessa kuulostaa olevan paljon samaa kun meidän vaikka omani ei ole ihan noin agressiivinen mutta lyhytpinnainen kylläkin ja tulistuva.

 

[paskamutsi jou]

olen uupuneena myös miettinyt sitä kuinka pitkälle pitää ihmisen kestää ja uhrata oma elämä toisen puolesta vaikka kyseessä onkin oma lapsi. tulen saamaan täsätä kiviä niskaani mutta en ajatellut koskaa eläväni tällaista elämää ja onko ihmisen tosiaankin pakko elää elämänsä niin että sitä vihaa joka sekunti??

Tuntuuko teistä koskaan tältä?[/QUOTE]

Kyllä tuntuu. Pitäisiköhän meidän vaihtaa sähköpostiosoitteita? Harvoin tulee vastaan noin rehellistä äitiä, uskon että meillä voisi olla paljon juteltavaa.

 

[koivukaarna]

Tuntuuko teistä koskaan tältä?

Kyllä tuntuu. Pitäisiköhän meidän vaihtaa sähköpostiosoitteita? Harvoin tulee vastaan noin rehellistä äitiä, uskon että meillä voisi olla paljon juteltavaa. [/QUOTE]

kyllä meilejä voisi vaihtaa tuntuu että meillä ajatus osuu yksiin vaikka synkkiä ajatuksia onkin. miten saataisiin vaihdettua kun en ole rekisteröitynyt tämän palstan käyttäjäksi?

Palaan ketjuun illalla, nyt täytyy rientää päivän puuhiin

 

[paskamutsi jou]

Kyllä tuntuu. Pitäisiköhän meidän vaihtaa sähköpostiosoitteita? Harvoin tulee vastaan noin rehellistä äitiä, uskon että meillä voisi olla paljon juteltavaa.

kyllä meilejä voisi vaihtaa tuntuu että meillä ajatus osuu yksiin vaikka synkkiä ajatuksia onkin. miten saataisiin vaihdettua kun en ole rekisteröitynyt tämän palstan käyttäjäksi?

Palaan ketjuun illalla, nyt täytyy rientää päivän puuhiin [/QUOTE]

Samoin täällä, palaillaan! Jaksamista sinne.

 

[tutkitaan]

Diagnoosi helpottaisi meitä monellakin tapaa, tällä hetkellä lähinnä koulunkäynti helpottaisi; opettaja oppisi ymmärtämään erilaisuutta paremmin. Puuttuisi ehkä kiusaamiseenkin.

Diagnoosi helpottaisi myös sukulaisten suhteen, hekin ymmärtäisivät pitää edes suunsa kiinni turhien neuvojen suhteen. Ja ehkä ymmärtäisivät muutenkin paremmin arkeamme..

Ja emme syyttelisi miehen kanssa itseämme, että tämä johtuisi "huonosta kasvatuksesta". Tosin emme näin ole enää pitkään aikaan uskoneet, mutta silti jonkinlainen syyllisyys on aina mukana.

Meilläkin on eskari-ikäinen alkanut pyytää takaisin sänkyymme! Olen sanonut että se ei onnistu, mutta että valot saa jättää päälle ja äiti ja isi on lähellä. Meillä kun on nuorempikin joka sänkyyn monesti kapuaa pyörimään..
On myös puhunut paljon siitä että ei halua tulla aikuiseksi, eikä muuttaa ikinä kotoa pois...

 

[koivukaarna]

kyllä meilejä voisi vaihtaa tuntuu että meillä ajatus osuu yksiin vaikka synkkiä ajatuksia onkin. miten saataisiin vaihdettua kun en ole rekisteröitynyt tämän palstan käyttäjäksi?

Palaan ketjuun illalla, nyt täytyy rientää päivän puuhiin

Samoin täällä, palaillaan! Jaksamista sinne.[/QUOTE]


Jos haluat vaihtaa ajatuksia sähköpostitse niin ohessa osoite

neliapila06(at)gmail.com

 

[koivukaarna]

Diagnoosi helpottaisi meitä monellakin tapaa, tällä hetkellä lähinnä koulunkäynti helpottaisi; opettaja oppisi ymmärtämään erilaisuutta paremmin. Puuttuisi ehkä kiusaamiseenkin.

Diagnoosi helpottaisi myös sukulaisten suhteen, hekin ymmärtäisivät pitää edes suunsa kiinni turhien neuvojen suhteen. Ja ehkä ymmärtäisivät muutenkin paremmin arkeamme..

Ja emme syyttelisi miehen kanssa itseämme, että tämä johtuisi "huonosta kasvatuksesta". Tosin emme näin ole enää pitkään aikaan uskoneet, mutta silti jonkinlainen syyllisyys on aina mukana.

Meilläkin on eskari-ikäinen alkanut pyytää takaisin sänkyymme! Olen sanonut että se ei onnistu, mutta että valot saa jättää päälle ja äiti ja isi on lähellä. Meillä kun on nuorempikin joka sänkyyn monesti kapuaa pyörimään..
On myös puhunut paljon siitä että ei halua tulla aikuiseksi, eikä muuttaa ikinä kotoa pois...

En halua murskata toiveitasi, mutta valitettavasti meillä diagnoosi ei tuonut lisää ymmärtämystä. Tai lähinnä ongelmana on ollut se, etteivät ihmiset ole sisäistäneet meidän lapsen olevan erityinen vaikka diagnoosi on. Isovanhemmat hokevat vain että on normaali vaikka kuinka olemme kertoneet diagnoosista ja ongelmista. Ohittavat täysin asian ja kieltäytyvät uskomasta. Eskarista on alkanut tulla myös huonoa palautetta eikä sielläkään ole sisäistetty pojan erityisyyttä vaikka kaikki diagnoosipaperit on sinne toimitettu. Toivon syvästi että teillä menisi asiat toisin

 

[tutkitaan]

Meillä mitä ollaan nyt sukulaisille kerrottu tilanneraporttia, on otettu aika "positiivisesti" vastaan. Enää ei kehdata niinkään valittaa kasvatuksesta ja osataan ehkä ymmärtää paremmin. Osa on jopa lukenut kirjallisuutta asiasta, vaikka en olisi uskonut! Mutta siis pikkuhiljaa.

Kouluun koen asian vaikuttaneen jollain tavalla, tai ainakin toivon niin. Mutta aika ehkä näyttää.

Diagnoosia ei siis vielä ole, mutta jo yhden ammattilaisen mielipide, joten ollaan jotain jo "uskallettu" kertoa.
Huomaan että lapsi saa vähemmän negatiivista palautetta kaikilta, jolloin hänkin kokee ehkä elämänsä helpommaksi. Hän saa käyttäytyä omalla persoonallisella tavallaan, toki käytössääntöjä kerraten.

Meillä on tässä kohta seitsemän vuoden ajalta kokemusta, on ollut monenmoisia vaiheita ja tilanteita. Olen huomannut että toivoa on pakko jaksaa ylläpitää, muuten ei jaksaisi nousta sängystä ylös

 

[koivukaarna]

Meillä mitä ollaan nyt sukulaisille kerrottu tilanneraporttia, on otettu aika "positiivisesti" vastaan. Enää ei kehdata niinkään valittaa kasvatuksesta ja osataan ehkä ymmärtää paremmin. Osa on jopa lukenut kirjallisuutta asiasta, vaikka en olisi uskonut! Mutta siis pikkuhiljaa.

Kouluun koen asian vaikuttaneen jollain tavalla, tai ainakin toivon niin. Mutta aika ehkä näyttää.

Diagnoosia ei siis vielä ole, mutta jo yhden ammattilaisen mielipide, joten ollaan jotain jo "uskallettu" kertoa.
Huomaan että lapsi saa vähemmän negatiivista palautetta kaikilta, jolloin hänkin kokee ehkä elämänsä helpommaksi. Hän saa käyttäytyä omalla persoonallisella tavallaan, toki käytössääntöjä kerraten.

Meillä on tässä kohta seitsemän vuoden ajalta kokemusta, on ollut monenmoisia vaiheita ja tilanteita. Olen huomannut että toivoa on pakko jaksaa ylläpitää, muuten ei jaksaisi nousta sängystä ylös

Voi kuinka mahtavaa, että sukulaiset ovat ottaneet tiedon hyvin vastaan ja jopa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta on luettu Meillä vielä työ kesken ja tähän suuntaan olisi pyrkimys. Ensin pitäisi selvittää miksi isovanhempien on niin vaikea hyväksyä tätä asiaa. Ovat molemmin puolin ihmistyyppejä jotka eivärt suostu keskustelemaan mistään negatioivisesta asiasta. kaikki lakaistaan maton alle ja ollaan kuin mitään ei olisi keskusteltukaan :-( Raivostuttavaa! Olen useasti joutunut meillä huomauttamaan kun moittivat lasta hänen häiriön aiheuttamista tavoista toimia. Esim koheltaessaan saattaa kaataa juomalasin ym. olen yrittänyt sanoa ettei lapsi pysty itselleen mitään näissä asioissa vaikka kuinka yrittää ja väsyneenä vahinkoa tapahtuu vielä enemmän. Moittiminen vie hänen jo valmiiksi heikkoa itsetuntoa edelleen alaspäin :-(

 

[paskamutsi jou]

Aloittaja, laitan sinulle viestiä vielä tänään.

 

[Koivukaarna]

Voi huokaus, eskarista on nyt tullut huonoa palautetta. Opettajan mukaan poika satuttaa paljon muita lapsia ja sosiaalinen kanssakäyminen on solmussa. Uhittelee aikuisille eskarissa sekä kotona. Nostanut minunkin kasvojen eteen nyrkin, mutta ei uskaltanut lyödä. Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?!? Kotona kuria ollaan entisestään tiukennettu (jos tästä vielä tiukentaisi oltaisiin jo alistamisessa) ja kahdenkeskistä aikaa aikuisen kanssa lisätty mutta silti meno on kamalaa. Huokaus! Onko kenelläkään ollut tällaista esikoulun aikana jolloin myös sanotaan lapsen käyvän läpi esimurrosiän vai pitäisikö lääkityksen aloittamista harkita uudelleen? Miten ihmeessä vahvistaisin lapsen sosiaalisia taitoja kun kaikki tilanteet menee hulinaksi? Toistaiseksi kaverilla vierailut ovat sujuneet hyvin ilman satuttamista mutta jos kaveri tulee meille, menee riehumiseksi.

 

[natasja]

Voi huokaus, eskarista on nyt tullut huonoa palautetta. Opettajan mukaan poika satuttaa paljon muita lapsia ja sosiaalinen kanssakäyminen on solmussa. Uhittelee aikuisille eskarissa sekä kotona. Nostanut minunkin kasvojen eteen nyrkin, mutta ei uskaltanut lyödä. Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?!? Kotona kuria ollaan entisestään tiukennettu (jos tästä vielä tiukentaisi oltaisiin jo alistamisessa) ja kahdenkeskistä aikaa aikuisen kanssa lisätty mutta silti meno on kamalaa. Huokaus! Onko kenelläkään ollut tällaista esikoulun aikana jolloin myös sanotaan lapsen käyvän läpi esimurrosiän vai pitäisikö lääkityksen aloittamista harkita uudelleen? Miten ihmeessä vahvistaisin lapsen sosiaalisia taitoja kun kaikki tilanteet menee hulinaksi? Toistaiseksi kaverilla vierailut ovat sujuneet hyvin ilman satuttamista mutta jos kaveri tulee meille, menee riehumiseksi.

sopisiko minullekkin kirjoitella?

minua lapsi on lyönytkin. pahin aika oli ehkä just eskari vuosi.. eskarissa olo helpottui kun päivää lyhennettiin. eli aiemman 7tunnin sijasta oli 4tuntia, sen aikaa jaksoi tsemppaa, mutta kävi sit kotona ylikierroksilla.

adhd lääkkeen kun sai(medikinet) niin helpotti aika paljon. nykyään menee concerta 27mg.