Epäonnistunut elämässä, äitinä ja kaikessa muussa

Olen epäonnistunut elämässä ylipäänsä.
Ala-asteella olin se syrjitty tyyppi, jota ei haluttu mukaan ja joka välitunti hengailin yksin. Yläasteella edelleen olin se porukasta ulkopuolelle jäänyt hiljainen ja arka tyyppi. Työelämässäkään en suhteita työkavereihin ole onnistunut luomaan ja varmaan seläntakana puhutaan (näin olen kuullut ettei minusta pidetä). Kavereita ei ole, ei yhtään. Ainoat läheiset ihmiset ovat lapseni, vanhemmat ja sisarukset. Ne siis joiden on vähän pakko sietää mua sukulaisuuden vuoksi.
Nyt lasten kasvaessa saan kuulla sitä viikottain kuinka paska äiti olen. Viimeksi tänään. Nyt ottaa jotenkin niin lujaa sisimpään ja mietin että mitä tää tälläinen elämä oikeastaan on. Ekaa kertaa kunnolla mietin itsemurhaa, mutta samalla tiedän ettei musta ole sellaiseen. Luuseri kun olen.

 

Olen epäonnistunut elämässä ylipäänsä.
Ala-asteella olin se syrjitty tyyppi, jota ei haluttu mukaan ja joka välitunti hengailin yksin. Yläasteella edelleen olin se porukasta ulkopuolelle jäänyt hiljainen ja arka tyyppi. Työelämässäkään en suhteita työkavereihin ole onnistunut luomaan ja varmaan seläntakana puhutaan (näin olen kuullut ettei minusta pidetä). Kavereita ei ole, ei yhtään. Ainoat läheiset ihmiset ovat lapseni, vanhemmat ja sisarukset. Ne siis joiden on vähän pakko sietää mua sukulaisuuden vuoksi.
Nyt lasten kasvaessa saan kuulla sitä viikottain kuinka paska äiti olen. Viimeksi tänään. Nyt ottaa jotenkin niin lujaa sisimpään ja mietin että mitä tää tälläinen elämä oikeastaan on. Ekaa kertaa kunnolla mietin itsemurhaa, mutta samalla tiedän ettei musta ole sellaiseen. Luuseri kun olen.

Lapset nyt puhuvat mitä tahansa kiihdyksissään, mutta ne rakastavat äitiään todellisuudessa nyt ja aina. Ehkä kannattaisi käydä terapeutilla juttelemassa, tai edes työterveyslääkärillä.

 

Lapset nyt puhuvat mitä tahansa kiihdyksissään, mutta ne rakastavat äitiään todellisuudessa nyt ja aina. Ehkä kannattaisi käydä terapeutilla juttelemassa, tai edes työterveyslääkärillä.

vrt

Aivokirurgi Juha Hernesniemi on leikannut yli 16 000 ihmistä – Yhdysvalloissa hän koki todellisen kulttuurishokin

Maineikas neurokirurgi Juha Hernesniemi on operoinut ympäri maailmaa.

www.iltalehti.fi

 

KalaMies sen sanoi ( #2 ).

Isosti voimia sinulle.

 

Onko jotenkin useinkin sanottu, että sinusta kauheasti puhuttaisi ja ei pidettäisi? Meinaan… ettei huono itsetunto nyt puhuisi tai sitten erittäin karmea työyhteisö ja ongelmat jossain muualla..? Eristäydytkö itse muista, koska ajattelet ettei sinusta pidetä kuitenkaan, koska joku ehkä joskus sanoi niin? Jos et nyt ole ihan poikkeuksellisen ilkeä perseenreikä työkavereillesi, niin oikeasti ihmiset eivät ole sinusta tai kenestäkään kollegasta niin kiinnostuneita, että jaksaisivat kauheasti ajatella aktiivisesti, kuinka he eivät sinusta pitäisi.
Kakardien mielestä olet tietysti ”ihan paska äiti”, koska sellasia ne kakardit usein tietyssä iässä ovat.

 

Olen epäonnistunut elämässä ylipäänsä.
Ala-asteella olin se syrjitty tyyppi, jota ei haluttu mukaan ja joka välitunti hengailin yksin. Yläasteella edelleen olin se porukasta ulkopuolelle jäänyt hiljainen ja arka tyyppi. Työelämässäkään en suhteita työkavereihin ole onnistunut luomaan ja varmaan seläntakana puhutaan (näin olen kuullut ettei minusta pidetä). Kavereita ei ole, ei yhtään. Ainoat läheiset ihmiset ovat lapseni, vanhemmat ja sisarukset. Ne siis joiden on vähän pakko sietää mua sukulaisuuden vuoksi.
Nyt lasten kasvaessa saan kuulla sitä viikottain kuinka paska äiti olen. Viimeksi tänään. Nyt ottaa jotenkin niin lujaa sisimpään ja mietin että mitä tää tälläinen elämä oikeastaan on. Ekaa kertaa kunnolla mietin itsemurhaa, mutta samalla tiedän ettei musta ole sellaiseen. Luuseri kun olen.

Usein, jos on lapsia ja työ, ihminen ei koe olevansa epäonnistunut elämässä. Jos susta ei sun mielestä pidetä, niin olisko kyse, et et ole onnistunu ihmissuhteissa? Se on ihan luvallista, ettei ole suosittu. En pyri vähättelemään tunteitasi, ei toi kivaa tietenkään ole. Sä tarvitset paljon sisäistä voimaa.
Sun lapsille opettaisin kyl, ettei äidille saa sanoa mitä tahansa, niinkuin ei kellekään muullekaan, muutenhan niistä tulee työpaikalla noita, jotka dissaa 'sua', eli sitä seuraavaa sua.
Työoaikallahan sä voisit vaiks tervehtiä ihmisiä mukavasti, hymyillä niille, mennä yhtäaikaa kahville ja myötäillä juttuja. Ei se muuta tarvitse normaalissa työyhteisössä. Ei se tee susta suosittua, mut sit et ole epämukava. Ja sekin on jo jotain.
Etsi asioita, jotka tuottaa sulle sisäistä valoa ja iloa, se heijastuu sit susta jossain vaiheessa.

 

Nyt lasten kasvaessa saan kuulla sitä viikottain kuinka paska äiti olen. Viimeksi tänään.

Muuhun en osaa ottaa kantaa, mutta sen sanoisin kokemuksesta, ettei lapsiltaankaan tarvitse kuunnella vittuiluja.
Lopetat sen sylkykuppina olemisen hyvällä tai pahalla ja laitat ne lapsesi ruotuun arvostamaan sitä työtä minkä teet lasten kasvattajana.
Jos jatkat samalla linjalla kuin tähänkin saakka, saat kuunnella suunsoittoa siihen saakka kunnes lapsesi muuttavat pois lapsuudenkodistaan.

 

Lapset nyt puhuvat mitä tahansa kiihdyksissään, mutta ne rakastavat äitiään todellisuudessa nyt ja aina. Ehkä kannattaisi käydä terapeutilla juttelemassa, tai edes työterveyslääkärillä.

Samaa mieltä.

 

Olen epäonnistunut elämässä ylipäänsä.
Ala-asteella olin se syrjitty tyyppi, jota ei haluttu mukaan ja joka välitunti hengailin yksin. Yläasteella edelleen olin se porukasta ulkopuolelle jäänyt hiljainen ja arka tyyppi. Työelämässäkään en suhteita työkavereihin ole onnistunut luomaan ja varmaan seläntakana puhutaan (näin olen kuullut ettei minusta pidetä). Kavereita ei ole, ei yhtään. Ainoat läheiset ihmiset ovat lapseni, vanhemmat ja sisarukset. Ne siis joiden on vähän pakko sietää mua sukulaisuuden vuoksi.
Nyt lasten kasvaessa saan kuulla sitä viikottain kuinka paska äiti olen. Viimeksi tänään. Nyt ottaa jotenkin niin lujaa sisimpään ja mietin että mitä tää tälläinen elämä oikeastaan on. Ekaa kertaa kunnolla mietin itsemurhaa, mutta samalla tiedän ettei musta ole sellaiseen. Luuseri kun olen.

Lääkkeet maistuvat karvailta suussa, mutta ne parantavat taudin.
Näin totesi vanha kiinalainen sananlasku.
Vain se, joka sieltä peilistä sinuun katsoo, voi parantaa, luvalla sanoen hiukan viistoon mennyttä, elämääsi.
Olet taas yksi niitä, jotka eivät, syystä tai toisesta, pysty ottamaan vastuuta elämänsä suunnasta, päämäärästä nyt puhumattakaan.
Nuo listaamasi "vaikeudet" ovat sitä elämän perussettiä, mkä jokaisen on selätettävä pysyäkseen oman elämänsä hallitsijana.
Sillä, miten muut sinuun suhtautuvat, ei ole merkitystä sen suhteen, miten itse itseesi suhtaudut. Eikä toisaalta kannata huolestua siitäkään, mitä olet tehnyt, mahdollisesti vieläpä "väärin".
Hyödyllisempää olisi miettiä sitä kaikkea, mitä et ole asioiden hyväksi tehnyt.
Se, että suorastaan huudat ympäristöösi, että olen nolla, minua saa kohdellakin sen mukaisesti, ei vie asioita toivomaasi suuntaan.
Olen elämäni varrella törmännyt moneen kaltaiseesi lähimmäiseen, kaikki he ovat rakentaneet ympärilleen tuon samaisen surkeuden muurin, mitä heidän mielestään ei mikään eikä kukaan voi läpäistä.
Kaikilla heillä on lisäksi ollut se ominaisuus, että mielikuvituksella ei ole mitään rajoja, kun on esitettävä tekosyitä, miksi mikään korjausliike ei ole hyödyllinen, tai edes mahdollinen.
Mitkään terapeutit eivät auta, ellet ensin itse päätä ottaa vastuuta elämästäsi ja hyvinvoinnistasi.

 

Yhdyn Kalamiehen sanoihin. Kodin ilmapiiri on turvallinen, kun lapsi voi niitä kuohuja päästää ulos ja sanoa rumastikin, vaikka se ei itsestä kivalta tuntuisi! Mulla on kaksi teiniä, joten tiedän, mistä puhun.

Lasten maailma romahtaisi, jos aloittaja tekisit sellaista, mitä sanoit. Ymmärrän hyvin toisaalta, itselläkin on ollut sellaisia ajatuksia, mutta tiedän ja tunnen myös ihmisiä, joilla vanhempi on tehnyt itsemurhan. Se on suuri tragedia.

Hae apua, sitä on kyllä saatavilla, ja yritä alkaa ajatella niitä elämän positiivisia asioita. Et ole epäonnistunut. Ne ihmiset, jotka eivät sinua ottaneet mukaansa, eivät ole sinun arvoisiasi.

 

Yhdyn Kalamiehen sanoihin. Kodin ilmapiiri on turvallinen, kun lapsi voi niitä kuohuja päästää ulos ja sanoa rumastikin, vaikka se ei itsestä kivalta tuntuisi! Mulla on kaksi teiniä, joten tiedän, mistä puhun.

Lasten maailma romahtaisi, jos aloittaja tekisit sellaista, mitä sanoit. Ymmärrän hyvin toisaalta, itselläkin on ollut sellaisia ajatuksia, mutta tiedän ja tunnen myös ihmisiä, joilla vanhempi on tehnyt itsemurhan. Se on suuri tragedia.

Hae apua, sitä on kyllä saatavilla, ja yritä alkaa ajatella niitä elämän positiivisia asioita. Et ole epäonnistunut. Ne ihmiset, jotka eivät sinua ottaneet mukaansa, eivät ole sinun arvoisiasi.

Ja lisään vielä, että itse aikanaan kävin ryhmäterapiassa. En olisi ikinä sellaiseen lähtenyt ilman lääkärin suositusta. Minä, joka olin myös koulussa se hiljainen ja annoin mieluiten muiden puhua. Se terapia kannatti kuitenkin ja siinä ryhmässä oli hyvä olla.

 

Olen epäonnistunut elämässä ylipäänsä.
Ala-asteella olin se syrjitty tyyppi, jota ei haluttu mukaan ja joka välitunti hengailin yksin. Yläasteella edelleen olin se porukasta ulkopuolelle jäänyt hiljainen ja arka tyyppi. Työelämässäkään en suhteita työkavereihin ole onnistunut luomaan ja varmaan seläntakana puhutaan (näin olen kuullut ettei minusta pidetä). Kavereita ei ole, ei yhtään. Ainoat läheiset ihmiset ovat lapseni, vanhemmat ja sisarukset. Ne siis joiden on vähän pakko sietää mua sukulaisuuden vuoksi.
Nyt lasten kasvaessa saan kuulla sitä viikottain kuinka paska äiti olen. Viimeksi tänään. Nyt ottaa jotenkin niin lujaa sisimpään ja mietin että mitä tää tälläinen elämä oikeastaan on. Ekaa kertaa kunnolla mietin itsemurhaa, mutta samalla tiedän ettei musta ole sellaiseen. Luuseri kun olen.

Kuulehan sinä siellä ihana nainen ja äitise on tyhjyys sinun sisällä en usko että olet huono missään meitä on moneen junaan.uskon että olet herkkä ja vaan hyvä ihminen.itse samoja tunteita kun sulla ei tunnu kivalta tiedän.koita uskoa itseesi sinä olet sinä etkä vaan sinäkaikissa on kaunista ja meidänlaisissa varsinkin.

 

Olet kuitenkin jossain vaiheessa elämää onnistunut miehen kanssa jonkinlaisessa suhteessa olemaan jos lapsia on tullut. Joten kyllä susta joku tykkää tai on ainakin jossain vaiheessa tykännyt.