Sarah Sad
Kirjoitan tätä viestiä surullisissa tunnelmissa. Minusta tuntuu, että olen jo nyt äitinä pahasti epäonnistunut.
Vauvani on seitsemän kuukautta, täyttää pian kahdeksan kuukautta. Muut äititoverit hihkuvat riemuissaan kuika vauvat ovat äidin perään ja vain äiti saa heidät rauhoittumaan. Omalla kohdallani asia ei ole näin.
Vauva oli kovasti odotettu ja toivottu. Jo alku hänen kanssaan oli shokki. Sairaalassa alkoi kova ilta-ja yöitku. Kukaan ei uskonut kun epäilin jo ensimmäisenä yönä koliikkia. Koliikki kesti kolmisen kuukautta. Vauva rauhoittui ainoastaan isän sylissä. Minä masennuin. Hankin lääkityksen ja pikkuhiljaa toivuin.
Vauva on edelleen melkoinen temperamentiltaan. Hän kiukuttelee usein, etenkin minulle. Vaikka vaippa on kuiva, vauvan masu on täynnä ja kaiken pitäisi olla hyvin, hän saattaa yhtäkkiä hermostua.
Hän ei oikein viihdy sylissäni, edelleenkään. Parhaiten vauva viihtyy kun saa touhuta omia juttujaan ja leikkiä leluilla. Hän nauraa ja hymyilee kovin harvoin. On enimmäkseen täysin totinen tai sitten itkee ja raivoaa. Itku tuntuu nimenomaan ärtyneeltä ja kiukkuiselta.
Minulla on aina ollut heikko itsetunto ja ehkä juuri siksi syytän itseäni vauvan pahantuulisuudesta.
Ehkä olen vain pettynyt. Tuntuu, ettei meillä ole oikein normaalia kiintymyssuhdetta. Minä olisin niin ollut valmis rakastamaan pikkuista sydämeni pohjasta, mutta tuntuu että vauva jotenkin karsastaa minua. Onkohan tämä pelkkää kuvittelua? Onko ketään, josta olisi äitiyden alkutaipaleella tuntunut tältä? Pettyneeltä, epäonnistuneelta?
Vauvani on seitsemän kuukautta, täyttää pian kahdeksan kuukautta. Muut äititoverit hihkuvat riemuissaan kuika vauvat ovat äidin perään ja vain äiti saa heidät rauhoittumaan. Omalla kohdallani asia ei ole näin.
Vauva oli kovasti odotettu ja toivottu. Jo alku hänen kanssaan oli shokki. Sairaalassa alkoi kova ilta-ja yöitku. Kukaan ei uskonut kun epäilin jo ensimmäisenä yönä koliikkia. Koliikki kesti kolmisen kuukautta. Vauva rauhoittui ainoastaan isän sylissä. Minä masennuin. Hankin lääkityksen ja pikkuhiljaa toivuin.
Vauva on edelleen melkoinen temperamentiltaan. Hän kiukuttelee usein, etenkin minulle. Vaikka vaippa on kuiva, vauvan masu on täynnä ja kaiken pitäisi olla hyvin, hän saattaa yhtäkkiä hermostua.
Hän ei oikein viihdy sylissäni, edelleenkään. Parhaiten vauva viihtyy kun saa touhuta omia juttujaan ja leikkiä leluilla. Hän nauraa ja hymyilee kovin harvoin. On enimmäkseen täysin totinen tai sitten itkee ja raivoaa. Itku tuntuu nimenomaan ärtyneeltä ja kiukkuiselta.
Minulla on aina ollut heikko itsetunto ja ehkä juuri siksi syytän itseäni vauvan pahantuulisuudesta.
Ehkä olen vain pettynyt. Tuntuu, ettei meillä ole oikein normaalia kiintymyssuhdetta. Minä olisin niin ollut valmis rakastamaan pikkuista sydämeni pohjasta, mutta tuntuu että vauva jotenkin karsastaa minua. Onkohan tämä pelkkää kuvittelua? Onko ketään, josta olisi äitiyden alkutaipaleella tuntunut tältä? Pettyneeltä, epäonnistuneelta?