P
Puuttumalla välität, auttamalla rakastat
Vieras
Se alkoi, kun olin 2.luokalla. Se loppui, kun olin 8.luokan puolivälissä. Noihin vuosiin mahtuu lukemattomia surullisia koulupäiviä, satoja pilkkahuutoja, niin monta yksinäistä hetkeä, tynnyrillinen kyyneleitä ja kolme paikkakunnan vaihtoa.
Kiusaamisen loppumisen jälkeen meni vuosia, ennen kuin uskalsin paljastaa "kiusatun kohdan" itsessäni, eli korvat, jotka niin monen mielestä olivat isot ja rumat. Hiusten ollessa kiinni pelkäsin, että kukaan ei halua olla kaverini, koska korvani ovat rumat. Joskus vielä tässäkin iässä, lähes kolmekymppisenä, peilistä näen korvani, jotka onneksi unohdan pian, kun huomaan kaikki ne kauniit piirteet, joita Jumala on minulle luonut. Niitä piirteitä en koskaan herkässä nuoruudessani huomannut - näin vain rumat korvani. Mietin usein aikaa, jolloin kiusaaminen oli vielä tulevaisuutta. Siihen aikaan en koskaan, en ikinä ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota korviini. Mutta tottahan on, että kun jostain asiasta useaan kertaan päivässä vuosien ajan toiset itselle mainitsee, niin kyllähän sen piirteen oppii itsekin näkemään siitä huolimatta, että oikeasti se piirre ei ole mitenkään ruma tai epätavallinen, se piirre on osa minua kokonaisuutena.
Vuosia, vuosia sitten tuli eteen tilanne, jolloin minun oli pakko käsitellä tuo koko raskas lapsuusaika. Eteen tuli romahdus, joka vaadittiin siihen, että sain alkaa rakentaa läheisteni ja ystävien tukemana minuudelleni uutta perustaa, uutta kivijalkaa, jonka varaan kohosi vähän kerrallaan uusi minuus, uusi itsetunto ja uusi ihminen. Ja se ihminen on nyt vahva kuin peruskallio. Itseeni kiusaaminen oli jättänyt niin lähtemättömän jäljen, että uuden minuuden huipulle nostettiin voitonlippu vasta siinä vaiheessa, kun olin plastiikkakirurgin avulla saanut korvastani "normaalin". Toivon, ettei muiden tarvitse mennä näin pitkälle, mutta omalla kohdallani tuo oli oikea ratkaisu pitkän harkinta-ajan jälkeen. Huvittavinta asiassa on varmaan se, etteivät oikeat ystäväni leikkauksen jälkeen edes nähneet minussa mitään eroa - he kun eivät koskaan olleet kiinnittäneet tuohon piirteeseeni mitään huomiota, koska he näkivät minussa kokonaisuuden eivätkä korvani olleet heidän mielestään mitenkään erikoiset.
Miksi vanhempani eivät sitten puuttuneet asiaan kovalla kädellä? Siksi, koska minä en kertonut. Sanoin joskus ohimennen, että minua kiusataan, mutta koska olin kotona temperamenttinen jääräpää, ei kukaan olisi voinut kuvitellakaan, että olisin koulussa aivan jotain muuta - hiljainen ja ujo, helppo kohde kiusaajille. Vanhempani ottivat asian raskaasti ymmärrettyään vasta minun ollessani aikuinen, etteivät he kerta kaikkiaan olleet ymmärtäneet tai nähneet tilannettani ollessani pieni tyttönen. Isosiskoni oli turvani ja hän kävikin sanomassa kiusaajille muutaman kerran, että lopettavat minun kiusaamisen. Sen jälkeen kiusaaminen hetkeksi helpotti, mutta valitettavasti vain alkaakseen myöhemmin uudelleen. Ne opettajat, jotka näkivät, eivät puuttuneet. Syytä tähän en tiedä. Paitsi eräs opettaja. Häntä sanottiin hippiäiseksi, koska hän oli pieni ja puhui hiljaisella äänellä. Hän opetti meille yläasteella äidinkieltä. Eräällä tunnilla pelasimme Alias- peliä, ja eräälle parille (joista toinen oli yksi pahimpia kiusaajiani) tuli selitettäväksi sanaksi "Apina". Tämä poika vain osoitti minua ja toinen arvasi oikean sanan heti. Silloin murruin ensimmäistä kertaa kaikkien edessä raskaisiin kyyneliin. Opettaja otti minut ja tämän pojan heti luokan ulkopuolelle. Siellä käytiin läpi puhuttelu, jonka seuraus oli se, että kiusaaminen loppui siihen hetkeen. Koko elämäni kannan tuota opettajaa sydämessäni kalliilla paikalla <3
Silloin, kun minua kiusattiin, kuulin jostain, että poliisi oli käynyt jossain koulussa, missä kiusaaminen oli ongelma. Tuolloin, lukuisia vuosia takaperin silmieni eteen siintyi haave, joka kantoi vuosien päähän: päätin, että jonakin päivänä minulla on ylläni sininen haalari, jonka hihassa on miekka ja teen työtä koulukiusaamisen lopettamiseksi.
Tänä päivänä, 11 vuotta kiusaamisen loppumisen jälkeen työskentelen poliisina ja lapset ja nuoret ovat sydäntäni niin lähellä. Kunhan virkaura on edennyt tovin eteenpäin, suuntaudun lapsi- ja nuorisotyöhön. Haluan auttaa niitä, jotka tällä hetkellä joutuvat kokemaan sitä raskasta kokemusta, minkä itse olen käynyt läpi. Jos saisin nyt valita, antaisinko koulukiusaamisen ajan pois elämästäni, niin antaisin, ehdottomasti. Mutta toisaalta onneksi mennyttä ei voi muuttaa. Jos en itse olisi ollut niiden pilkkanuolien kohteena, en osaisi asettua niiden asemaan, jotka tällä hetkellä ovat niiden samojen nuolien tähtäimessä. Ymmärrän sen, miten iso asia kasvavalle lapselle ja nuorelle on kiusatuksi tuleminen. Osaan asettua kiusattujen asemaan, tiedän vuosien kokemuksella, miltä heistä tuntuu. Olen itse käynyt asian läpi, olen hyväksynyt sen osaksi omaa elämäntarinaani ja olen valmis kääntämään sen raskaan kokemuksen vahvuudeksi ja tärkeäksi työkaluksi!
Tässä vielä yksi tärkeä syy puuttua koulukiusaamiseen:
Rikoslaki 21 luku 5§ Pahoinpitely
Joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Yritys on rangaistava.
Pykälässä sanotaan "taikka tällaista (fyysistä) väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä.". Koulukiusaaminen (ja kiusaaminen yleensäkin huolimatta siitä, tapahtuuko se koulussa, työpaikalla, netissä, missä tahansa) on Suomen rikoslain mukaan eräs pahoinpitelyn muodoista (henkinen pahoinpitely) ja tällöin luokiteltu rikokseksi, josta on säädetty rangaistus!
Totta on, että poliisin asiakkaista suurin osa on aikuisia. Mutta lapset ja nuoret ovat vähintään yhtä tärkeä poliisin asiakaskunta kuin aikuisetkin. Olen itse saanut olla poliisin roolissa pitämässä oppitunteja eri-ikäisille lapsille ja nuorille. Olen käsitellyt heidän ikäryhmäänsä koskevia "poliisi-asioita", mutta koulukiusaaminen on ollut kuitenkin pääaihe tunneilla. Poliisi on lapsille ja nuorille auktoriteetti, jonka sanomana moni asia voi mennä paremmin perille kuin jos saman asian sanoo esimerkiksi oma tuttu opettaja. Poliisin käyttäminen apuna lasten ongelmien selvittämisessä on kaikkea muuta kuin hävettävää. Se on osa poliisin työtä - auttaa, neuvoa ja puuttua. Etenkin isommissa kaupungeissa poliisilaitoksista löytyy konstaapeli, joka on erikoistunut koulupoliisi-työhön ja yksi heidän työtehtävistään on olla opettajien ja vanhempien tukena juuri esimerkiksi koulukiusaamistilanteissa. Olkaa siis tarvittaessa rohkeita kääntymään myös tällaisissa asioissa virkavallan puoleen. Lapsen ei pidä olla kuormien kantajana, eikä lapsen tarvitse elää hetkeäkään koulukiusattuna. Minkään muunkaan rikoksen tapahtumista ei suvaita, ei siis hyväksytä myöskään koulukiusaamista.
Apua tarvitsee paitsi kiusattu, myös kiusaaja. Tasapainoinen lapsi ei kiusaa. Kiusaajalla on taustalla jotain, mitä hän purkaa väärällä tavalla ympärillään oleviin ihmisiin, ja tämä asia vaatii vähintään yhtä paljon selvittämistä kuin kiusatun auttaminen. Ymmärrän täysin, että kiusatun lapsen vanhemmat helposti toivovat kiusaajan vaihtavan koulua ja pysyvän mahdollisimman kaukana omista lapsista. Mutta silloin kiusaaminen saattaa vain siirtyä eteenpäin. Asioita tulisi yrittää ratkaista mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Kiusaaja on itse saattanut olla aikaisemmin kiusattu, joka on kääntänyt kelkkansa saadakseen itse olla rauhassa. Syitä voi olla lukemattomia, mutta yhtä kaikki - ne syyt tarvitsevat selvittämistä ja molempien osapuolien auttamista. Hyväksyttävää syytä kiusaamiselle ei ole olemassakaan!
Voimia teille vanhemmille, olkaa rohkeat puuttumaan! Keskustelkaa lastenne kanssa, kysykää heiltä asioista ja kertokaa, että olette aina heidän tukenaan kaikissa elämän hetkissä.
Kiusaamisen loppumisen jälkeen meni vuosia, ennen kuin uskalsin paljastaa "kiusatun kohdan" itsessäni, eli korvat, jotka niin monen mielestä olivat isot ja rumat. Hiusten ollessa kiinni pelkäsin, että kukaan ei halua olla kaverini, koska korvani ovat rumat. Joskus vielä tässäkin iässä, lähes kolmekymppisenä, peilistä näen korvani, jotka onneksi unohdan pian, kun huomaan kaikki ne kauniit piirteet, joita Jumala on minulle luonut. Niitä piirteitä en koskaan herkässä nuoruudessani huomannut - näin vain rumat korvani. Mietin usein aikaa, jolloin kiusaaminen oli vielä tulevaisuutta. Siihen aikaan en koskaan, en ikinä ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota korviini. Mutta tottahan on, että kun jostain asiasta useaan kertaan päivässä vuosien ajan toiset itselle mainitsee, niin kyllähän sen piirteen oppii itsekin näkemään siitä huolimatta, että oikeasti se piirre ei ole mitenkään ruma tai epätavallinen, se piirre on osa minua kokonaisuutena.
Vuosia, vuosia sitten tuli eteen tilanne, jolloin minun oli pakko käsitellä tuo koko raskas lapsuusaika. Eteen tuli romahdus, joka vaadittiin siihen, että sain alkaa rakentaa läheisteni ja ystävien tukemana minuudelleni uutta perustaa, uutta kivijalkaa, jonka varaan kohosi vähän kerrallaan uusi minuus, uusi itsetunto ja uusi ihminen. Ja se ihminen on nyt vahva kuin peruskallio. Itseeni kiusaaminen oli jättänyt niin lähtemättömän jäljen, että uuden minuuden huipulle nostettiin voitonlippu vasta siinä vaiheessa, kun olin plastiikkakirurgin avulla saanut korvastani "normaalin". Toivon, ettei muiden tarvitse mennä näin pitkälle, mutta omalla kohdallani tuo oli oikea ratkaisu pitkän harkinta-ajan jälkeen. Huvittavinta asiassa on varmaan se, etteivät oikeat ystäväni leikkauksen jälkeen edes nähneet minussa mitään eroa - he kun eivät koskaan olleet kiinnittäneet tuohon piirteeseeni mitään huomiota, koska he näkivät minussa kokonaisuuden eivätkä korvani olleet heidän mielestään mitenkään erikoiset.
Miksi vanhempani eivät sitten puuttuneet asiaan kovalla kädellä? Siksi, koska minä en kertonut. Sanoin joskus ohimennen, että minua kiusataan, mutta koska olin kotona temperamenttinen jääräpää, ei kukaan olisi voinut kuvitellakaan, että olisin koulussa aivan jotain muuta - hiljainen ja ujo, helppo kohde kiusaajille. Vanhempani ottivat asian raskaasti ymmärrettyään vasta minun ollessani aikuinen, etteivät he kerta kaikkiaan olleet ymmärtäneet tai nähneet tilannettani ollessani pieni tyttönen. Isosiskoni oli turvani ja hän kävikin sanomassa kiusaajille muutaman kerran, että lopettavat minun kiusaamisen. Sen jälkeen kiusaaminen hetkeksi helpotti, mutta valitettavasti vain alkaakseen myöhemmin uudelleen. Ne opettajat, jotka näkivät, eivät puuttuneet. Syytä tähän en tiedä. Paitsi eräs opettaja. Häntä sanottiin hippiäiseksi, koska hän oli pieni ja puhui hiljaisella äänellä. Hän opetti meille yläasteella äidinkieltä. Eräällä tunnilla pelasimme Alias- peliä, ja eräälle parille (joista toinen oli yksi pahimpia kiusaajiani) tuli selitettäväksi sanaksi "Apina". Tämä poika vain osoitti minua ja toinen arvasi oikean sanan heti. Silloin murruin ensimmäistä kertaa kaikkien edessä raskaisiin kyyneliin. Opettaja otti minut ja tämän pojan heti luokan ulkopuolelle. Siellä käytiin läpi puhuttelu, jonka seuraus oli se, että kiusaaminen loppui siihen hetkeen. Koko elämäni kannan tuota opettajaa sydämessäni kalliilla paikalla <3
Silloin, kun minua kiusattiin, kuulin jostain, että poliisi oli käynyt jossain koulussa, missä kiusaaminen oli ongelma. Tuolloin, lukuisia vuosia takaperin silmieni eteen siintyi haave, joka kantoi vuosien päähän: päätin, että jonakin päivänä minulla on ylläni sininen haalari, jonka hihassa on miekka ja teen työtä koulukiusaamisen lopettamiseksi.
Tänä päivänä, 11 vuotta kiusaamisen loppumisen jälkeen työskentelen poliisina ja lapset ja nuoret ovat sydäntäni niin lähellä. Kunhan virkaura on edennyt tovin eteenpäin, suuntaudun lapsi- ja nuorisotyöhön. Haluan auttaa niitä, jotka tällä hetkellä joutuvat kokemaan sitä raskasta kokemusta, minkä itse olen käynyt läpi. Jos saisin nyt valita, antaisinko koulukiusaamisen ajan pois elämästäni, niin antaisin, ehdottomasti. Mutta toisaalta onneksi mennyttä ei voi muuttaa. Jos en itse olisi ollut niiden pilkkanuolien kohteena, en osaisi asettua niiden asemaan, jotka tällä hetkellä ovat niiden samojen nuolien tähtäimessä. Ymmärrän sen, miten iso asia kasvavalle lapselle ja nuorelle on kiusatuksi tuleminen. Osaan asettua kiusattujen asemaan, tiedän vuosien kokemuksella, miltä heistä tuntuu. Olen itse käynyt asian läpi, olen hyväksynyt sen osaksi omaa elämäntarinaani ja olen valmis kääntämään sen raskaan kokemuksen vahvuudeksi ja tärkeäksi työkaluksi!
Tässä vielä yksi tärkeä syy puuttua koulukiusaamiseen:
Rikoslaki 21 luku 5§ Pahoinpitely
Joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Yritys on rangaistava.
Pykälässä sanotaan "taikka tällaista (fyysistä) väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä.". Koulukiusaaminen (ja kiusaaminen yleensäkin huolimatta siitä, tapahtuuko se koulussa, työpaikalla, netissä, missä tahansa) on Suomen rikoslain mukaan eräs pahoinpitelyn muodoista (henkinen pahoinpitely) ja tällöin luokiteltu rikokseksi, josta on säädetty rangaistus!
Totta on, että poliisin asiakkaista suurin osa on aikuisia. Mutta lapset ja nuoret ovat vähintään yhtä tärkeä poliisin asiakaskunta kuin aikuisetkin. Olen itse saanut olla poliisin roolissa pitämässä oppitunteja eri-ikäisille lapsille ja nuorille. Olen käsitellyt heidän ikäryhmäänsä koskevia "poliisi-asioita", mutta koulukiusaaminen on ollut kuitenkin pääaihe tunneilla. Poliisi on lapsille ja nuorille auktoriteetti, jonka sanomana moni asia voi mennä paremmin perille kuin jos saman asian sanoo esimerkiksi oma tuttu opettaja. Poliisin käyttäminen apuna lasten ongelmien selvittämisessä on kaikkea muuta kuin hävettävää. Se on osa poliisin työtä - auttaa, neuvoa ja puuttua. Etenkin isommissa kaupungeissa poliisilaitoksista löytyy konstaapeli, joka on erikoistunut koulupoliisi-työhön ja yksi heidän työtehtävistään on olla opettajien ja vanhempien tukena juuri esimerkiksi koulukiusaamistilanteissa. Olkaa siis tarvittaessa rohkeita kääntymään myös tällaisissa asioissa virkavallan puoleen. Lapsen ei pidä olla kuormien kantajana, eikä lapsen tarvitse elää hetkeäkään koulukiusattuna. Minkään muunkaan rikoksen tapahtumista ei suvaita, ei siis hyväksytä myöskään koulukiusaamista.
Apua tarvitsee paitsi kiusattu, myös kiusaaja. Tasapainoinen lapsi ei kiusaa. Kiusaajalla on taustalla jotain, mitä hän purkaa väärällä tavalla ympärillään oleviin ihmisiin, ja tämä asia vaatii vähintään yhtä paljon selvittämistä kuin kiusatun auttaminen. Ymmärrän täysin, että kiusatun lapsen vanhemmat helposti toivovat kiusaajan vaihtavan koulua ja pysyvän mahdollisimman kaukana omista lapsista. Mutta silloin kiusaaminen saattaa vain siirtyä eteenpäin. Asioita tulisi yrittää ratkaista mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Kiusaaja on itse saattanut olla aikaisemmin kiusattu, joka on kääntänyt kelkkansa saadakseen itse olla rauhassa. Syitä voi olla lukemattomia, mutta yhtä kaikki - ne syyt tarvitsevat selvittämistä ja molempien osapuolien auttamista. Hyväksyttävää syytä kiusaamiselle ei ole olemassakaan!
Voimia teille vanhemmille, olkaa rohkeat puuttumaan! Keskustelkaa lastenne kanssa, kysykää heiltä asioista ja kertokaa, että olette aina heidän tukenaan kaikissa elämän hetkissä.
