Heips!
Eli olen siis esikoistani odottava, ja viimeisen reilun viikon olen joutunut pohtimaan käynnistystä. Olen 36. viikolla, ja oirelistani alkaa olla turhankin mittava. Tässä tulee.
1. Olen kärsinyt viikkotolkulla aamuisin oksentelusta. Alussa ei ollut pahoinvointia, vaan tämä alkoi joskus marraskuun tienoilla. Aamuisin en voi syödä, vaan minun on oltava jalkeilla jonkin aikaa ennen syöntiä, muuten tulee kaikki ylös. Neuvolalääkärille valitin asiaa, koska se jatkuva oksentelu vei tosiaan voimat. Lääkärin vastaus oli, että ei se ole vauvan vika. Ihan kuin olisin syyttänyt lasta siitä, tai olisin tekemässä vaaville jotain pahaa. Tähän mennessä syytä ei ole löytynyt, neuvolassa kukaan ei osaa sanoa asiasta mitään muuta, kuin että syöminen täytyy aikatauluttaa. Jes.
2. Kroppani on aivan hajalla. Kärsin iskiaksesta, ja alaselän iskiashermo on ollut jumissa kolmisen kuukautta. Kaikenlainen kumartelu, tavaroiden nostelu, imurointi jne. on täysin poissuljettua. En siis käytännössä voi tehdä juuri mitään ilman raastavia kipuja selässä. Fysioterapeutille sain lähetteen, mutta siellä käyntejä olikin vain yksi, sain lainata tukivyötä, joka ei tosin enää minulle edes mahdu.
3. En nuku enää juuri ollenkaan. Osittain selän takia, oikean asennon löytäminen on mahdotonta ja kyljen kääntäminen tuskallista. En myöskään yksinkertaisesti saa unta. Voin päivällä olla vaikka kuinka väsynyt, mutta en halua ottaa päikkäreitä, koska silloin ei iltaunista ole sitä pientäkään toivoa. Olen ennen raskauttani nukkunut hyvin ja riittävästi, osittain lääkityksen avulla, jota en kuitenkaan nyt voi käyttää. Muutenkaan en lääkkeitä halua raskauden aikana käyttää. Tiedän että minun tulisi levätä mahdollisimman paljon, mutta sepä on niin hemmetin helposti sanottu..
4. Vauvalla oli aiemmin selkeä unirytmi. Tiesin suunnilleen kellontarkasti, milloin voin alkaa odotella liikkeitä, milloin vaavi on hereillä viimeisen kerran ennen yöunia jne.. Se kaikki sitten loppuikin kuin seinään. Reilun viikon verran vauva on ollut liikkeellä yötäpäivää. Siis ihan kokoajan!! Eikä siinä muuten mitään, mutta liikehdintä on TODELLA kivuliasta! Lapsella on jalat oikeaa kylkeä vasten, joten se potkii kylkiluihin. Peppu on ylävatsaani vasten, joten se venyttää kohtua aivan ihme asentoihin, joka tietysti vihloo myös alavatsaan. Peppu on myös niin korkealla, että se runnoo vatsalaukkuani, josta seurauksena on jatkuva närästys. Närästystä minulla on ollut koko raskauden ajan, sekin kivuliaana, mutta nyt vatsahapot ovat jatkuvasti kurkussa ja ruokatorvessa. Lääkärin määräämät happosalpaajat ovat yhtä tyhjän kanssa, Gavisconista on jonkin verran lievitystä, Rennietä joudun napsimaan melkein kuin karkkia.
Tämä hurja heilunta on siis jatkuvaa, mitään poikkeavuuksia ei neuvolassa kuitenkaan ole löytynyt. Sydänäänet ovat normaalit ja kuuluvat, itselläni arvot priimoja. Mutta jos nuo selkäkivut eivät olleet tarpeeksi, niin tämä on lisännyt kivut aivan uusiin sfääreihin. Hengittäminen on pinnallista, istuminen mahdotonta jos selkäni on yhtään kumarassa. Pienikin paino (esim.kämmen) vatsan päällä tekee todella kipeää. Ja itse niin mieluusti silittelisin masua, mutta enpä siis voi tehdä sitäkään. Viime yönä tunsin rajua vihlovaa kipua alavatsalla, en tiedä mistä lie sekin johtui, mutta ensimmäinen mielikuva oli lapsesta raapimassa kynsillä kohdunseinämää. Kynnethän pienellä jo on. Kaikki tämä venkoilu ja heiluminen on selkeästi nähtävissä uloskinpäin.
Kaikki tämä, etenkin viimeisenä mainittu on aiheuttanut sen, että olen aivan lopussa. Itken pienimmästäkin asiasta, koska olen niin väsynyt. En voi nauttia raskaudestani pätkääkään, koska olen ruumista ja mielenperukoita myöten poikki.
Tiedän että synnytyksen käynnistys tehdään yleensä aivan muista syistä etukäteen, mutta onko kenelläkään kokemusta/mielipidettä samansortin tilanteesta.
Töissä en ole voinut olla tuon oksentelun alkamisen jälkeen, ainoa kunnon fyysinen liikunta mitä saan, on koiranulkoilutus ja sekin alkaa olla yksin aika mahdoton tehtävä. Onneksi mieheni lähtee mukaan aina tilaisuuden tullen, jotta voin rauhassa taaperrella perässä omaan tahtiin.
Mieheni on syystäkin aivan hämillään, kun ei voi minua mitenkään auttaa, ja sitten vielä kiukuttelen päälle väsyneisyyttäni..
Pelkään että kun la ja synnytys viimein koittavat, en voi ajatella positiivisesti että "jes, kohta saan pikkuiseni syliin" vaan ajattelen vain että "luojan kiitos se piina on ohi", enkä osaa nauttia lapsestani..
Seuraava lääkärikäyntini on vasta ensi viikon lopussa, pakko saada jotain infoa ennen sitä!!
Apuja kaipaillen,
Tapsuliini, 35+1
Eli olen siis esikoistani odottava, ja viimeisen reilun viikon olen joutunut pohtimaan käynnistystä. Olen 36. viikolla, ja oirelistani alkaa olla turhankin mittava. Tässä tulee.
1. Olen kärsinyt viikkotolkulla aamuisin oksentelusta. Alussa ei ollut pahoinvointia, vaan tämä alkoi joskus marraskuun tienoilla. Aamuisin en voi syödä, vaan minun on oltava jalkeilla jonkin aikaa ennen syöntiä, muuten tulee kaikki ylös. Neuvolalääkärille valitin asiaa, koska se jatkuva oksentelu vei tosiaan voimat. Lääkärin vastaus oli, että ei se ole vauvan vika. Ihan kuin olisin syyttänyt lasta siitä, tai olisin tekemässä vaaville jotain pahaa. Tähän mennessä syytä ei ole löytynyt, neuvolassa kukaan ei osaa sanoa asiasta mitään muuta, kuin että syöminen täytyy aikatauluttaa. Jes.
2. Kroppani on aivan hajalla. Kärsin iskiaksesta, ja alaselän iskiashermo on ollut jumissa kolmisen kuukautta. Kaikenlainen kumartelu, tavaroiden nostelu, imurointi jne. on täysin poissuljettua. En siis käytännössä voi tehdä juuri mitään ilman raastavia kipuja selässä. Fysioterapeutille sain lähetteen, mutta siellä käyntejä olikin vain yksi, sain lainata tukivyötä, joka ei tosin enää minulle edes mahdu.
3. En nuku enää juuri ollenkaan. Osittain selän takia, oikean asennon löytäminen on mahdotonta ja kyljen kääntäminen tuskallista. En myöskään yksinkertaisesti saa unta. Voin päivällä olla vaikka kuinka väsynyt, mutta en halua ottaa päikkäreitä, koska silloin ei iltaunista ole sitä pientäkään toivoa. Olen ennen raskauttani nukkunut hyvin ja riittävästi, osittain lääkityksen avulla, jota en kuitenkaan nyt voi käyttää. Muutenkaan en lääkkeitä halua raskauden aikana käyttää. Tiedän että minun tulisi levätä mahdollisimman paljon, mutta sepä on niin hemmetin helposti sanottu..
4. Vauvalla oli aiemmin selkeä unirytmi. Tiesin suunnilleen kellontarkasti, milloin voin alkaa odotella liikkeitä, milloin vaavi on hereillä viimeisen kerran ennen yöunia jne.. Se kaikki sitten loppuikin kuin seinään. Reilun viikon verran vauva on ollut liikkeellä yötäpäivää. Siis ihan kokoajan!! Eikä siinä muuten mitään, mutta liikehdintä on TODELLA kivuliasta! Lapsella on jalat oikeaa kylkeä vasten, joten se potkii kylkiluihin. Peppu on ylävatsaani vasten, joten se venyttää kohtua aivan ihme asentoihin, joka tietysti vihloo myös alavatsaan. Peppu on myös niin korkealla, että se runnoo vatsalaukkuani, josta seurauksena on jatkuva närästys. Närästystä minulla on ollut koko raskauden ajan, sekin kivuliaana, mutta nyt vatsahapot ovat jatkuvasti kurkussa ja ruokatorvessa. Lääkärin määräämät happosalpaajat ovat yhtä tyhjän kanssa, Gavisconista on jonkin verran lievitystä, Rennietä joudun napsimaan melkein kuin karkkia.
Tämä hurja heilunta on siis jatkuvaa, mitään poikkeavuuksia ei neuvolassa kuitenkaan ole löytynyt. Sydänäänet ovat normaalit ja kuuluvat, itselläni arvot priimoja. Mutta jos nuo selkäkivut eivät olleet tarpeeksi, niin tämä on lisännyt kivut aivan uusiin sfääreihin. Hengittäminen on pinnallista, istuminen mahdotonta jos selkäni on yhtään kumarassa. Pienikin paino (esim.kämmen) vatsan päällä tekee todella kipeää. Ja itse niin mieluusti silittelisin masua, mutta enpä siis voi tehdä sitäkään. Viime yönä tunsin rajua vihlovaa kipua alavatsalla, en tiedä mistä lie sekin johtui, mutta ensimmäinen mielikuva oli lapsesta raapimassa kynsillä kohdunseinämää. Kynnethän pienellä jo on. Kaikki tämä venkoilu ja heiluminen on selkeästi nähtävissä uloskinpäin.
Kaikki tämä, etenkin viimeisenä mainittu on aiheuttanut sen, että olen aivan lopussa. Itken pienimmästäkin asiasta, koska olen niin väsynyt. En voi nauttia raskaudestani pätkääkään, koska olen ruumista ja mielenperukoita myöten poikki.
Tiedän että synnytyksen käynnistys tehdään yleensä aivan muista syistä etukäteen, mutta onko kenelläkään kokemusta/mielipidettä samansortin tilanteesta.
Töissä en ole voinut olla tuon oksentelun alkamisen jälkeen, ainoa kunnon fyysinen liikunta mitä saan, on koiranulkoilutus ja sekin alkaa olla yksin aika mahdoton tehtävä. Onneksi mieheni lähtee mukaan aina tilaisuuden tullen, jotta voin rauhassa taaperrella perässä omaan tahtiin.
Mieheni on syystäkin aivan hämillään, kun ei voi minua mitenkään auttaa, ja sitten vielä kiukuttelen päälle väsyneisyyttäni..
Pelkään että kun la ja synnytys viimein koittavat, en voi ajatella positiivisesti että "jes, kohta saan pikkuiseni syliin" vaan ajattelen vain että "luojan kiitos se piina on ohi", enkä osaa nauttia lapsestani..
Seuraava lääkärikäyntini on vasta ensi viikon lopussa, pakko saada jotain infoa ennen sitä!!
Apuja kaipaillen,
Tapsuliini, 35+1
esikoisesta oli myös kaikkea tota . saa kyllä olla tositositosi huonossa hapessa että ne käynnistää,ja noilla viikoilla ne ei sitä ainakaan tee.. :/