Nimimerkki ""minä ymmärrän""!
Et voisi enempää olla väärässä teorioidesi kanssa!
Minun ensimmäinen aviomieheni oli juuri tällainen tasainen, rauhallinen mies, ns. isämateriaali. Ei harrastanut mitään aikaa vieviä harrastuksia, ei juonut, ei hurvitellut kapakoissa. Ihan tavallisen näköinen, mahakas suomalainen mies. Hän oli innokas perustamaan perhettä, olihan koulut käyty ja työpaikka tiedossa. Sukulaislasten kanssa tuli toimeen mainiosti, olipa heitä usein hoitanutkin. Myös minun sisareni lasta hoiti todella hyvin. Olin aivan varma, että nyt on osunut kohdalle todellinen löytö.
Mutta annas olla, kun omat pienokaiset syntyivät. Tästä loistoisukista kuoriutui kärjistetysti sanoen yhdessä yössä sellainen laiskamato, ettei kuunaan ole nähty. Jos lapsella oli vaippa märkä, niin yhtään kertaa ei tullut oma-aloitteisesti mieleen vaihtaa sitä, jokainen kerta piti erikseen pyytää. Jos ruoka-aika lähestyi lapsella, niin eipä isukille käynyt mielessäkään, että keittäisimpä perunoita jo ennen kuin lapsi karjuu nälissään. Isukin piti aina saada nukkua vähintään 8 tunnin yöunet, myös vapaapäivinä, vaikka minä nukuin joka yö neljän kuukauden ajan 2-3 tunnin unia (nekin unet ½ tunnin pätkissä).
Ulkona ei voinut olla lasten kanssa kun eivät viihtyneet (ts. isä ei vain saanut istua autossa kuuntelemassa musiikkia), aamulla äiti ei saanut yhtenäkään viikonloppuna nukkua pidempää, kun eiväthän ne muksut taaskaan viihtyneet, vaan väkisinkin halusivat äidin luo (ei varmaankaan viihtyneet tuijottamassa tekstiteeveetä isän kanssa sohvalla)
Kaikki oma-aloitteisuus ja aktiivisuus katosi miehestä täysin lasten synnyttyä.
Täysin samankaltaisia tapauksia tiedän lähipiiristäni 4 kpl. Enkä edelleenkään osaa sanoa, mikä näille miehille tuli lapsen teon jälkeen. Minun exäni jäi 7 vuoden liiton jälkeen ihmettelemään, mikä minulle tuli kun pakkasin kamppeeni ja lähdin. Ja asioista olin yrittänyt puhua, niin hyvällä kuin pahalla, mutta mikään ei auttanut. Lähtöni aikaan olisi mieskin alkanut puhumaan ja muuttamaan asioita, minun kannaltani oli vain ihan helvetin liian myöhäistä.
Nykyinen aviomieheni on taas entinen vakipoikamies, aktiivinen harrastelija, komea ja miellyttävä. Hänellä ei ole minkäänlaista kokemusta lapsista ja oli ajatellut, ettei varmaan lapsia tule ikinä tekemäänkään. Naimisiin mentyämme hän alkoi kuitenkin toivomaan omaakin lasta ja minä pitkään epäröityäni (edellisen avioliiton traumoja pohdiskellen) myönnyin lapsen tekoon. Tosin varauduin pahimpaan, eli siihen, että minä hoidan lapsen taas yksin. Yllätyksekseni mies on isistä parhain, todellinen superisä, joka aivan aidosti viihtyy ja nauttii lapsen kanssa puuhastelusta. Täysin oma-aloitteisesti ja epäitsekkäästi toimii aina lapsen edun mukaisesti. Yhtään ainoata kertaa ei ole tarvinnut lapsen tai kodinhoidosta riidellä, vaan mies ihan automaattisesti olettaa niiden tehtävien kuuluvan myös hänelle. Hän on myös aivan mainio ja tasapuolinen isäpuoli minun lapsilleni. En varmasti osaa niin paljon ylistää häntä aviomiehenä ja isänä kuin hän ansaitsisi. Hän vain on yksinkertaisesti AIKUINEN FIKSU MIES, joka kunnioittaa toista ihmistä ja ymmärtää oman osuutensa yhteiseen hiileen puhallettaessa.
On todella sääli, ettei hänen kaltaisiaan miehiä ole enemmän.
