Inhorealistille vastaisin, että samoin toivon minäkin.
Toivon myös, että mahdollisimman moni isyyttä harkitseva lukisi kirjoitukseni, ja miettisi etukäteen isän rooliaan lapseen nähden. Tuollainen tilanne on räjähdysaltis. Isästä mukava ja leppoisa, totta kai. Sitten ollaan huuli pyöreänä ihmettelemässä, miksi vaimo on niin tyytymätön, kaikkihan sujuu niin hyvin?
Lapseni isä ei YHTÄÄN AINUTTA kertaa vaihtanut lapselle vaippaa. Yhtään kertaa hän ei suostunut nousemaan yöllä ylös rauhoittamaan itkevää lasta, ei edes loma-aikanaan. Lapsen itkemisestä hän oli aina minulle vihainen, koska minun tehtäväni oli pitää lapsi hiljaisena, että hänellä olisi rauhallista ja miellyttävää. Jos en onnistunut tehtävässäni, sain kuulla kunniani.
Lapsi oli kuusivuotias, kun erosin tästä miehestä.
Joku antoi täällä hyviä neuvoja, miten miestä opettaa ko. asiassa. Yksikään niistä ei olisi tehonnut tähän mieheen. Joka ainoa kerta, kun yritin puhua hänelle asiasta, hän heitti takin niskaansa ja häipyi. Minun väsymykseni oli hänen mielestään pelkkää turhaa narinaa.
Illalla, kun olin saanut lapsen viimeinkin nukahtamaan ja olisi pitänyt olla edes jotenkin hiljakseen, miehen mielestä oli aivan normaalia laittaa radio kovalle huutamaan, jos sieltä tuli hänen mielestään hyvää musiikkia. Viis siitä, jos lapsi siihen heräsi, äidin tehtävähän oli nukuttaa lapsi uudelleen.
Ja niin edelleen. Tietysti olisi pitänyt ymmärtää asia jo ennen lapsen hankkimista. Vaan mistäpä sitä olisi niin viisas osannut olla. Olin 19-vuotias, mies 21. Ja lapsen tekemiseen mies oli innokkaampi kuin minä. Itse asiassa hän suorastaan houkutteli minut siihen, etten vain olisi lähtenyt toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, vaan oli parempi, että mennään naimisiin ja hankitaan lapsi. Sillä tavalla hän sai sidotuksi minut itseensä. No, kuudeksi vuodeksi sitten sai.