En tunne tätä vauvaa kohtaan mitään, nyt sen myönnän

Loppuraskaus meneillään enkä tunne mitään kiintymystä vauvaani.
Olen koko raskauden hirveästi yrittänyt puhua kaikille vauvasta ja silitellyt jotenkin ylipaljon vatsaa, yrittänyt jopa miehen kautta rakastua tähän, mutta tuntuu pelkältä möykyltä vatsassani.
Välillä mietin haluanko edes sitä. Tuntuu ihan kamalalta myöntää tämä eikä kukaan varmaan uskoisi.
Tuntuu että tämä tulee minun ja esikoisen väliin ja miten edes voin rakastua tähän, koska esikoinen on niin rakas.
Vielä pahemmalta tuntuu se, että esikoisen odotusajan rakastin vatsassani kasvavaa vauvaa aivan valtavasti ja tunsin kiintyväni häneen jo silloin, nyt ei tunnu miltään.

Raskaus on ollut paljon hankalampi kuin esikoisen ihana odotus, joten voi ehkä vaikuttaa osittain asiaan. Eilen sain kauhean raivokohtauksen yhtäkkiä ja menin tönimäänkin ja tuuppimaan miestä vihaisena lapsen edessä josta tunnen valtavaa häpeää ja huonoa omatuntoa, se loppui itkuun kun myönsin etten edes välitä tästä vauvasta.

Mikä mulla on? Ennen raskautta ja puoliväliin asti olin onnellinen ja iloinen, rasaus ei alkanut ihan helpolla ja pitäisi olla asiasta paljon kiitollisempi. Tunnen itseni aivan kamalaksi ihmiseksi kun en osaa olla edes kiitollinen, moni kun ei tule koskaan raskaaksi.

Ainoa kerta kun tästä lapsesta olen välittänyt, on hetki kun neuvolassa ilmeni jotain huolestuttavaa, sillon itkin ja tunsin huolta hetken. Kaikki tunteet katosivat kun lapsella olikin kaikki hyvin.

Voiko raskaus tehdä tämän näin kärjistyneesti!!? En ole normaalisti mikään masentuneen oloinen ja etäinen, eikä ole edes mitään syytä olla onneton, kaikki on paremmin kuin hyvin.

Hävettää.

 

Lupasin itselleni ettei esikoinen enää koskaan joudu näkemään mitään tönimistä ja pelkäämään kuten minä jouduin lapsena harva se päivä. Tiedän miltä se tuntuu ja kuinka pelottavaa se on, sen takia asia tuntuu vielä hirveämmältä ja ehdottomasti todella todella asia jonka pitää olla tasan viimeinen kerta. Silti en pääse siitä yli, että ajoin omaa kiukkuani ja itsekkyyttäni esikoisen näkemään tuollaisen tilanteen. Saa haukkua.

 

Minulla ei ihan tuollainen olo ollut, mutta mietin toista odottaessani että miten uusi vauva voi päästä läheskään samalle viivalle esikoiseni kanssa, voiko sitä muka rakastaa yhtä paljon jne. Ei tarvinnut enää miettiä kun vauva syntyi, rakkaus syttyi sillä hetkellä! Ja aivan yhtä rakkaita ovat nyt molemmat! Uskoisin että aika normaaleja ovat siis ajatuksesi ja huolesi, mutta varmasti helpottaa kun vauva syntyy.

 

Minulla ei ihan tuollainen olo ollut, mutta mietin toista odottaessani että miten uusi vauva voi päästä läheskään samalle viivalle esikoiseni kanssa, voiko sitä muka rakastaa yhtä paljon jne. Ei tarvinnut enää miettiä kun vauva syntyi, rakkaus syttyi sillä hetkellä! Ja aivan yhtä rakkaita ovat nyt molemmat! Uskoisin että aika normaaleja ovat siis ajatuksesi ja huolesi, mutta varmasti helpottaa kun vauva syntyy.

Toivon tätä todella. Jos asia vain häviäisi kun saan vauvan syliin.

 

En mä ainakaan kummassakaan raskaudessa rakastanut tulevaa vauvaa. En vaan osannut ajatella, että lapsi on oikea ennenkuin se syntyy. Enkä silti rakastunut kumpaankaan lapseeni heti heidän synnyttyään. Esikoinen oli jo puolivuotias, kun aloin rakastaa häntä. Kuopusta ehkä hieman aikaisemmin. Enkä koskaan ole ajatellut, että tässä olisi jotain outoa.

 

[QUOTE="vieras";28135932]En mä ainakaan kummassakaan raskaudessa rakastanut tulevaa vauvaa. En vaan osannut ajatella, että lapsi on oikea ennenkuin se syntyy. Enkä silti rakastunut kumpaankaan lapseeni heti heidän synnyttyään. Esikoinen oli jo puolivuotias, kun aloin rakastaa häntä. Kuopusta ehkä hieman aikaisemmin. Enkä koskaan ole ajatellut, että tässä olisi jotain outoa.[/QUOTE]

Ehkä paha oloni asiasta tulee siitä, kun näiden kahden välillä on niin suuri kontrasti, eli esikoista rakastin valtavasto jo vatsassani, mutta tätä kohtaan en tunne mitään vaikka odotin sen tunteen tulevan. "Hyvä" jos en ole ainoa, koska en tunne itseäni ihan hirviöksi.

 

Nyt sä stressaat ihan turhaan! Anna ton asian nyt vaan olla ja keskity muuhun. Rakkautta riittää kyllä joka lapselle. Se ei ole mikään puolet ja puolet vaan joka lapselle on ihan oma sydän.

 

Minulla on joka raskaudessa ollut loppuun asti sellainen epätodellisuuden tunne, en vain ole osannut ajatella sitä valtavaa vatsaa ja kaikkia niitä vaivoja vauvana, vaan ihan rehellisesti olen kironnut koko raskaanaolon alimpaan helvettiin ja kaikki vauvaan liittyvät ajatukset ovat olleet käytännön pohdintoja siitä onko nyt kaikki valmiina ja puklurättejä tarpeeksi... Varmasti olen monien silmissä vaikuttanut kamalan kylmältä enkä lainkaan "tulevalta äidiltä", mutta jotenkin vain sellainen vaaleanpunainen vauvahöttö-ajattelu on jäänyt täysin puuttumaan omalla kohdallani vaikka lapset ovatkin haluttuja olleet, mutta tämä kaikki muuttui kun lapset syntyivät. Lapsi muuttui todelliseksi ja konkreettiseksi vasta kun hänet syliini sain, enkä mitään voisi rakastaa enempää kuin omia marakattejani Nyt kolmatta loppusuoralla odottaessani keskityn edelleen käytännön juttuihin ja tulejopihalle!-kiroiluun, mutta tiedän asian (tälläkin) kertaa muuttuvan jahka tuon käärön syliini saan

 

En ole kummassakaan raskaudessa rakastanut mahavauvaa enkä vielä edes sitä vastasyntynyttä, vaan rakkaus on tullut pikkuhiljaa. Minäkin toisen kohdalla surin sitä, että toinen vauva tulee ja kuinka ikinä pystyn rakastamaan sitä yhtä paljon, kun esikoista rakastin niin kauheasti.. Ja toisen lapsen odotus meni siinä sivussa, suurimman osan aikaa en edes muistanut olevani raskaana ja viimeisenä kuukautena tuntui niin epätodelliselta ajatella, että kohta mulla on vauva. No sieltähän se vauva sitten tuli, ja kiinnyin ajan kanssa. Eikä se rakkaus mihinkään jakaannu, vaan se tuplaantuu.

 

Enpä osaa muuta sanoa kuin että relaa eihän se ole edes syntynyt vielä. Mulla meni syntymästäkin vielä pari vuorokautta että edes ylipäätään tajusin että vauva on todellinen, joillain äideillä menee rakkauden tunteiden syntymiseen parikin viikkoa.

 

Kiva kuulla muiden kokemuksia, mulla kans samantapasia tunteita, et rakastanko tätä vauvaa ym. Esikoisen odotusaika oli jotenkin onnellisempaa, nyt vaan voin pahoin (varmaan koko raskausajan) ja on kipuja ym. Se tekee varmaan fiilikset myös vähän alakuloisiksi.

 

Mulla nyt vasta kolmatta odottaessa tunne että rakastan jo tätä lasta. Normaalia on. Kyl se kiintymys suhde syntyy ajan kans!

 

Minulla on joka raskaudessa ollut loppuun asti sellainen epätodellisuuden tunne, en vain ole osannut ajatella sitä valtavaa vatsaa ja kaikkia niitä vaivoja vauvana, vaan ihan rehellisesti olen kironnut koko raskaanaolon alimpaan helvettiin ja kaikki vauvaan liittyvät ajatukset ovat olleet käytännön pohdintoja siitä onko nyt kaikki valmiina ja puklurättejä tarpeeksi... Varmasti olen monien silmissä vaikuttanut kamalan kylmältä enkä lainkaan "tulevalta äidiltä", mutta jotenkin vain sellainen vaaleanpunainen vauvahöttö-ajattelu on jäänyt täysin puuttumaan omalla kohdallani vaikka lapset ovatkin haluttuja olleet, mutta tämä kaikki muuttui kun lapset syntyivät. Lapsi muuttui todelliseksi ja konkreettiseksi vasta kun hänet syliini sain, enkä mitään voisi rakastaa enempää kuin omia marakattejani Nyt kolmatta loppusuoralla odottaessani keskityn edelleen käytännön juttuihin ja tulejopihalle!-kiroiluun, mutta tiedän asian (tälläkin) kertaa muuttuvan jahka tuon käärön syliini saan

Melkeinpä juuri näin. Olkoonkin, että esikoista odottaessa mä kyllä olin ihan rakastunut vauvaan jo tämän sikiöaikoina, vaikka raskaanaoloa vihasinkin, mutta kakkosta odottaessa ei oikein jaksanut innostua vauvalle jutustelusta tai muusta. Toki huomaamattaan silitteli vatsaa ja jutteli tulevasta muiden ihmisten kanssa, joten kai siinä samalla teki huomaamatta töitä sen kiintymyksen luomisen eteen, mutta sellaisia ylitsepursuavia rakkaudentunteita en kyllä raskausaikana tuntenut.

Mutta kun vauvan sain syliini, niin se ylitsepursuava rakkauskin purskahti ilmoille <3

Ja nyt tämän kolmosen odotuksessa on vähän sama meininki. Vauvakuumetta mulla ei ole missään vaiheessa ollut, paitsi nyt on alkanut tuntua (pian on 34 viikkoa täynnä), että on se oikestaan ihan kivaa, kun tulee vauva. Lapsikuume mulla kyllä oli jo ennen raskautta ja olin sellaisilla fiiliksillä, että pakkohan se raskaus on läpikäydä, samoinkuin se vauva-aikakin, jotta saan ihanan lapsen. En pidä raskaanaolosta lainkaan.

Enivei, mä en ole lainkaan huolissani, ettenkö rakastuisi lapseen. Puhumme paljon esikoisen ja kuopuksen kanssa tulevasta pikkusisaruksesta, mietimme, millaista elämä on, millainen vauva on, miten se kehittyy ja niin edelleen. Samalla mä itsekin luon suhdetta vauvaan. Ja huomaan toki toisinaan silitteleväni vatsaa ja rauhoittelevani sikiötä, kun tämä on levoton. Ei mulla sellaisia tunteita vielä ole, kuin esikoista ja kuopusta kohtaan, mutta en mä myöskään täysin tunnekylmä ole tätä tulokasta kohtaan. Pakkohan senkin on olla ihana, kun kerran nuo kaksi edeltävääkin ovat noin upeita <3

Varsinkin kakkosta odottaessa pelkäsin kovasti, että mitä jos en pysty rakastamaan tulokasta yhtä paljon kuin esikoista, olenko pilannut kaiken kun olen mennyt sekoittamaan tasaista ja turvallista elämää jollakin uudella vauvalla ja vielä enemmän pelkäsin, että mitä jos ihana armas esikoiseni jää jotenkin paitsioon vauvan takia.

Pelot olivat lopulta aiheettomia, sillä rakkautta ja huomiota on riittänyt molemmille eikä toisen rakastaminen ole toiselta pois. Siksi olen nyt kolmosen odotuksen kohdalla rento, koska luotan, että niin käy nytkin Vaikka tunteet tulokasta kohtaan ovatkin vielä enemmän asialliset, kuin höttöiset ja hattaraiset, mä tiedän, että ne hattarafiiliksetkin syntyvät, kun pieni silkinpehmeä vauva on ensi kertaa sylissä. Onhan niin käynyt jo kahdesti aiemminkin <3

 

odotin kolmatta ja raskaus ei tuntunut missään, paitsi oli kivulias. en muista raskaudesta niinkään mitään, en inhonnut sitä, oli ihan normaalia. odotin lapsen näkemistä todella paljon mutta kun sain lapsen se oli aivan oudon näköinen, ja vieras. lapseen tutustuminen oli hankalampaa kuin ennen. en hylkinyt lasta mutta oloni ei ollut sellainen kuin toivoin. mutta ei mennyt kuin pari viikkoa aloin ihailla lapseni ulkonäköä ja tänäkin päivänä lapsen ollessa 4 vuotta, välimme on aivan erityinen. rakastan vanhempiakin lapsiani toki, mutta tämän tytön kanssa olemme kuin samoja. en tiedä johtuuko siitä että olemme aivan samanlaisia, tuntuu kuin tyttö tietäisi mitä ajattelen. hullua. no kuitenkin, ei ole aina sanottu mitä tuntee esim raskausaikana, suhde siihen lapseen on aivan eri kuin möykkyyn siinä vatsassa.

 

Tuli huomattavasti parempi olo nyt, kiitos äidit!

 

Ihan normaalia on ap, itse olen tuon kokenut myös kahdesti!! Ja erityisesti kuopusta odottaessani surin, mitä olen mennyt tekemään esikoiselle.

Niin, "tein" hänen elämäänsä uskomattoman suuren rakkauden, onnen, ystävän ja riitapukarin.

 

niin ja jos toista odottaa niin kauhein pelko on koko ajan että miten pystyy jakamaan rakkautta.

 

Minulle kävi niin, että toisen lapsen synnyttyä rakas esikoinen tuntui vieraalta ja kömpelöltä. Olisin halunnut vain elää vauvahuuruista elämää ilman häiriöitä. Ensimmäinen kuukausi oli minulle todella vaikea. Onneksi mieheni ja isovanhemmat antoivat silloin enemmän huomiota esikoiselle.


Nyt esikoinen on ihan yhtä rakas, kuin ennenkin.

 

Hei! Itse olen rv:lla 20+ ja tuntemukseni ovat likimain samoja..
Oletan näiden tuntemusten olevan täysin normaalia.
Esikoistyttöäni odotin pitkän yrityksen jälkeen, kaikki oli uutta ja jotenkin taitanomaista kaikkien aiempien pettymysten ja itkujen jälkeen. Rakastin pientä sikiötä, tein hankintoja niin että huonekin oli likimain valmis tässä kohtaa odotusta....mutta siinä odotuksessa olin myös loppujenlopuksi yksin.
Päätin keskittää elämäni uuteen keskipisteeseeni, olla Äiti...sellainen Äiti, joka olin aina halunnut olla lapselleni.

Nyt meillä on uudella kokoonpanolla Perhe. On mies joka palvoo pientä tytärtäni (tytärtämme, hän sanoisi) ja sama mies palvoo vatsaana. Yhtäkkiä minulla onkin joku jakamassa rakkauttani ja vastuutani lapseen, niin esikoiseeni kuin tulokkaaseenkin ja toisinaan sekin jopa pelottaa.
Osaan kasvattaa yksin, olla vanhempi yksin, antaa kaiken yksin..
On hämmentävää kuinka toinen paijailee mahaa, pörisee ja juttelee kun liikkeet hennosti tuntuvat jo ulospäinkin. Minäkin juttelen ja paijaa, salaa yön hämärässä kun kukaan ei ole kuulemassa ja siinä samassa itken isoja kyyneleitä... "Mitä menin tekemään esikoiselleni?".
Minulla onneksi on ympärillä ihmisiä joille olen puhunut tuntemuksistani raskauden alusta asti.. kun välitän tulevasta vauvasta ja tahdon hänellä olevan kaiken hyvin mutta pelkään rakkauteni olevan pois esikoiseltani.


Usko pois, kun saamme pienemme syliimme, ovat he varmasti samanlainen rakkaudentäyttymys kuin esikoisemmekin :heart:

:hug:

 

nepparipoks: saanko kysyä huomasiko esikoisesi tai reagoiko hän tilanteeseen mitenkään?
Tunnistin jotenkin itseäni tuosta sinun tekstistäsi myös ja pelottaa käyvän niin...
(mikä minua ei toisen odotuksessa pelottaisi )
Aina välillä katsoessani niin suloista leikki-ikäistä mietin miten osaan nauttia tuosta ikäkaudestakin,
näsäviisaisesta ja sanavalmiista prinsessaisesta sitten, kun on myös vauva.

 

nepparipoks: saanko kysyä huomasiko esikoisesi tai reagoiko hän tilanteeseen mitenkään?
Tunnistin jotenkin itseäni tuosta sinun tekstistäsi myös ja pelottaa käyvän niin...
(mikä minua ei toisen odotuksessa pelottaisi )
Aina välillä katsoessani niin suloista leikki-ikäistä mietin miten osaan nauttia tuosta ikäkaudestakin,
näsäviisaisesta ja sanavalmiista prinsessaisesta sitten, kun on myös vauva.

Esikoisella oli silloin kova uhma meneillään muutenkin ja siihen vielä vauva lisäksi.
Olihan siinä kovasti huomion hakua ja äidin sekä vauvan läpsimistä, kiukuttelua yms. Yritin itse peitellä tuntemuksiani, mutta ei hän saanut aluksi minulta tarpeeksi huomiota ja hellyyttä. Onneksi mieheni antoi paljon aikaa esikoiselle ja sai itse palkinnoksi kiinteämmät välit tyttäreensä.

Esikoinen näyttikin erilaiselta silmissäni. Hänestä tuli iso ja rujo. Vauva taas oli pieni ja pehmeä ja ihana ja aivan ihana.

Tunsin syyllisyyttä ja pelkäsin tunteiden jäävän sellaisiksi. Luulen väsymyksenkin vaikuttaneen asiaan.

Onneksi tilanteet muuttuvat ja vauvahöyryt haihtuvat.

 

odotan myöskin toista (nyt rv 39+2) ja samanlaisia juttuja on pyörinyt mielessä kun teillä muillakin tässä ketjussa. Ihana kuulla ettei olekkaan yksin tälläisten mietteiden kanssa!

Esikoisen sain yksin ja elin hänen kanssaan yksin. Tuntuu että oon ihan kamala ja itsekäs häntä kohtaan kun päätin tehdä toisen. Tai en edes päättänyt, miehen ei pitänyt koskaan pystyä saamaan lapsia, vaan kuinkas kävikään (on siltikin hyvin toivottu lapsi, oltiin vaan asennoiduttu että tuskinpa saadaan, ilman hoitoja ainakaan)

Mutta selvästikin sitä rakkautta sitten riittää molemmille lapsille <3 ...ja vissiinkin tolle miehellekkin

 

Ei sun kannata ottaa tästä asiasta kauheata stressiä. Johan tuokin että stressaat asian suhteen kertoo siitä että välität. Tuossa voi olla kokonaisuuden huolehtimista, uusi lapsi teidän ns. täydelliseen kokonaisuuteen. Sulla on onneksi mennyt niin että ihastuit esikoiseesi ensisilmäyksellä, mulla meni toisinpäin. Meni aikaa ulkoisten paineiden vuoksi paljonkin ennenkuin pystyin tuntemaan häntä kohtaan kunnolla mitään. Syytin itseäni tästä, mutta oletan että olin hieman masentunut kaikesta mitä ympärilläkin tapahtui. Nuorimmainen kun syntyi tilanne oli aivan eri. Rakastuin lapseen ensisilmäyksellä ja avot kokonaisuus oli täydellinen.
Uskoisin että sulla on nyt jotenkin paineita paljonkin kaikkien asioiden suhteen ja se saa näitä ajatuksia esille. Mielestäni kannattaisi vaan antaa tunteiden tulla esille ilman huonoa omaa tuntoa. Kyllä ne asiat selviää ja ihan varmasti rakastat nuorimmaistakin yhtä paljon kuin esikoistasikin!! Olen siitä melko varma! Muista että nää naisten hormonitkin tekee kummallisia temppuja... mielelle! Tsemppiä ja onnea perheelle!! =)