En tiedä mitä tehdä (parisuhdeasiaa).

["Vieras"]

Olemme olleet miehen kanssa nyt n. 3 vuotta yhdessä ja meillä on pieni, maailman ihanin poika.

N. puolesta välistä raskautta alkoi ongelmat meidän välillä, eikä ole korjautunut vieläkään.
Tuntuu ettei meillä ole miehen kanssa yksinkertaisesti enään mitään yhteistä lapsen lisäksi.
Romantiikkaa on ollut herra ties millon viimeks, kaikenlainen läheisyys on kuollut lapsen syntymän jälkeen.
Mies kiukuttelee pienimmistäkin asioista ja itse kiukuttelen tietysti takaisin.
Silti hän olettaa että sitten illalla nukkumaan mentäessä pyytää läheisyyttä, sitä automaattisesti saa. En halua että mies saa kohdella minua pahasti, ja silti saa "palkaksi" seksiä.

Olen koko elämäni paininut ylipainon kanssa. Aina tuo osaa iskeä heikkoon kohtaan ja tokaista että minun pitäisi laihduttaa tai että olen lihava. Hän tietää oikein hyvin että asia on minulle hyvin rankka ja olen kyllä yrittänyt laihduttamista. Sitten ihmetellään miksi olen niin ärtynyt.

Mies ei auta lapsen kanssa yhtään, ei vaikka pyytäisin. Koti on kuin pommin jäljiltä, koska se on "luonnollisesti" mun asia hoitaa. Kaikki aika menee lapsen kanssa, ainut hetki millon oikeastaan voisi kotia laittaa on kun laps menee nukkumaan ja sillon on jo niin väsynyt että haluaa hetken hengähtää ja sitten painua nukkumaan.

Mies kerran sanoi, että tuntuu kun oltaisiin yhdessä enään vain lapsen takia.
Siltä se kyllä kieltämättä tuntuu.

En tiedä yhtään mitä tehdä, jatkaa ja katsoa paraneeko tämä tästä vielä vai lopettaa tähän, niin että kummallakin olisi mahdollisuus löytää onni muualta.

Ainut ongelma erossa oikeastaan olisi, että mies muutti minun perässä todella kauas omasta kotipaikkakunnastaan, ja olen varma että se ei tänne jäisi eron jälkeen.
Pelko siitä että lapsi joutuisi kasvamaan ilman isäänsä saa pysymään tässä suhteessa.

Kertokaa siis palstalaiset, onko teilä omia kokemuksia samanlaisesta tilanteesta tai muita vinkkejä?

Anteeksi pitkä vuodatus ja mahdollisesti sekava kirjoitus, väsymys alkaa jo painaa.

 

["mmmm"]

No ei ainakaan kannata erota,muistele miksi rakastuit häneen. Pikkulapsi aika helpottaa joskus ja löydätte ehkä toisenne.

 

["vieras"]

Unohdin listata miehen välinpitämättömyydestä. Jos joku huoli painaa ja siitä miehelle kerron vastaus on "jaa". Itseasiassa lähestulkoon kaikkeen nykyään on vastaus "jaa". Yhdessä ei enään halua tehdä mitään, en tiedä häpeääkö minua vai miksi ei. Ainakin sen tiedän että onnellinen en ole.

Mieheen rakastuin koska se oli niin turvallinen ja kohtelias, kehui aina ja tosi mukava. Kaikki nuo piirteet on yhtäkkiä kadonnut johonkin. Yhtäkään hyvää sanaa en mieheltä ole saanut varmaan viimeiseen puoleen vuoteen vaikka itse olen niitä yrittänyt pyytää.

 

["äiti"]

Itse painin samojen ongelmien kanssa. Välistä tuntuu että tulen kohta hulluksi jos jotain ratkaisevaa ei tapahdu, siis suhde muutu tai ero tule. Mutta eropäätöstä en vain pysty tekemään yksin, mies kun kommentoi asiaan aina "ihan sama" tai "miten vaan". En kertakaikkiaan pysty tuosta lukemaan onko meillä vielä mahdollisuutta vai ei.. Höllästi en tahtoisi erota lasten takia.
Anteeksi, en osaa vastata sun tilanteeseesi mitenkään muuten että et ole yksin. Laiha lohtu, tiedän. Voimia sulle!

 

["vieras"]

Äiti: Ihan kun omasta päästäni. Mies on niin mysteeritapaus että vaikka kuinka yrittää onkia vastauksia niin mitään tolkkua saa. Päähän tässä sekoaa. Kun toisesta ei edes tiedä haluaako se jatkaa enään vai täh.

 

[ap.]

Välillä kyllä mietityttää että odottaako toi äijänkäppyrä että MINÄ teen päätöksen erosta ettei ite tarvi saada sontaa niskaansa.

 

[Beep]

Millainen mies sit oli ennen lasta? Teki kotitöitä, kuunteli sun huolet? Kysy miks on lopettanut?

 

[ap.]

Sellanen justiinsa. Aina kuunteli jos oli jotakin huolia, auttoi kotitöissä. Tehtiin asioita yhdessä.
Oon yrittänyt kysellä että mitä on tapahtunut kun asiat on näin radikaalisti muuttunut, mutta en vaan yksinkertasesti saa mitään vastausta. Joko on ihan hiljaa vaan tai sitten vastaa "emmä tiiä" "jaa".
Ei se vissiin halua keskustella asioista.

 

[Beep]

Sellanen justiinsa. Aina kuunteli jos oli jotakin huolia, auttoi kotitöissä. Tehtiin asioita yhdessä.
Oon yrittänyt kysellä että mitä on tapahtunut kun asiat on näin radikaalisti muuttunut, mutta en vaan yksinkertasesti saa mitään vastausta. Joko on ihan hiljaa vaan tai sitten vastaa "emmä tiiä" "jaa".
Ei se vissiin halua keskustella asioista.

Kerro sille et kun sen kans et pysty puhua, kun se ei halua, joudut nettiin tilittää asioitanne. Jos vaikka se herättäis jotenkin?

 

["vieras"]

Kissat pöydälle ja puhumaan, menis se vaikka sitte kinaamiseksi. Sanokaa mitä, miten missä jne mitenkin haluatte, kertokaa miten paha olo tulee kun tilanne on nyt se mitä on. Ei ne ukot ymmärrä ajatuksen luvusta mitään.

 

[hra]

erotkaa. Miehesi läytää varmasti paremman tilalle, älä riistä sitä mahdollisuutta häneltä. Yhteishuoltajuus on vaan järjestelykysymys.

 

[hepokatti poikittain]

se on loukkaantunu jostain? Yleensä sitä tapahtuu molemmin puolin, mutta kun mies vetäytyy ja nainen yrittää lähestyä ja kysellä / valittaa, niin vaikutelmaksi ehkä molemmillekin muodostuu, että nainen on se jolla on valittamista.

Oletko varma, ettet ole uhkaillut erolla kerjätessäsi reaktiota? Se on yksi niistä asioista, joka jähmettää toisen kiveksi. Se on niin iso asia, että sitä ei tosissaan voi kauaa ottaa. On turruttava.

Kaikki haluavat onnellisen liiton, mutta harva tietää miten sen saa. Yleensä mieleen tulee vain kaksi strategiaa. Joko pitää hyökätä ja yrittää ottaa väkisin mitä irti saa, tai sitten tuntuu että ainoa tie eteenpäin on uhrata omat henkiset tarpeensa ja syödä hatullinen paskaa joka päivä. Onhan se selvä, että kumpikaan ei ole toimiva resepti. Suhteessa kun kuitenkin on kaksi ihmistä.

Luulen, että moni tekee noita molempia vuoron perään. Kumpikin konsti on siitä huono, että vastapuolesta muodostuu viholliskuva. Unohtuu, että se on ihminen omine reaktioineen, ja että se reagoi minuun silloinkin kun ei siltä vaikuta.

Ap ja kohtalotoveri: molemmilla teillä näin äkkilukemalla vaikuttaa olevan vaikeuksia nähdä itsenne täytenä toimijana asiassa. Etsitte mieheltä valmiita vastauksia, ikään kuin hän olisi se aikuinen ja te lapsia. Tuohon ansaan on helppo mennä, koska jos kokee joutuvansa kerjäämään asioita joiden pitäisi olla itsestään selviä (informatiiviset vastaukset, avunanto, henkinen tuki...), niin siinä jotenkin taantuu ja kokee itsensä vajaavaltaiseksi. Alkaa käyttäytyä enemmän tai vähemmän epätoivoisen lapsen tavoin.

Mutta mies on omalla tahollaan ihan yhtä hukassa ja lapsenomaisessa tilassa. Käytös todistaa asian. Mies tarvitsee apua, mutta kaksi hätääntynyttä lasta ei oikein kykene toisiaan auttamaan.

 

[toinenkin pulassa]

se on loukkaantunu jostain? Yleensä sitä tapahtuu molemmin puolin, mutta kun mies vetäytyy ja nainen yrittää lähestyä ja kysellä / valittaa, niin vaikutelmaksi ehkä molemmillekin muodostuu, että nainen on se jolla on valittamista.

Oletko varma, ettet ole uhkaillut erolla kerjätessäsi reaktiota? Se on yksi niistä asioista, joka jähmettää toisen kiveksi. Se on niin iso asia, että sitä ei tosissaan voi kauaa ottaa. On turruttava.

Kaikki haluavat onnellisen liiton, mutta harva tietää miten sen saa. Yleensä mieleen tulee vain kaksi strategiaa. Joko pitää hyökätä ja yrittää ottaa väkisin mitä irti saa, tai sitten tuntuu että ainoa tie eteenpäin on uhrata omat henkiset tarpeensa ja syödä hatullinen paskaa joka päivä. Onhan se selvä, että kumpikaan ei ole toimiva resepti. Suhteessa kun kuitenkin on kaksi ihmistä.

Luulen, että moni tekee noita molempia vuoron perään. Kumpikin konsti on siitä huono, että vastapuolesta muodostuu viholliskuva. Unohtuu, että se on ihminen omine reaktioineen, ja että se reagoi minuun silloinkin kun ei siltä vaikuta.

Ap ja kohtalotoveri: molemmilla teillä näin äkkilukemalla vaikuttaa olevan vaikeuksia nähdä itsenne täytenä toimijana asiassa. Etsitte mieheltä valmiita vastauksia, ikään kuin hän olisi se aikuinen ja te lapsia. Tuohon ansaan on helppo mennä, koska jos kokee joutuvansa kerjäämään asioita joiden pitäisi olla itsestään selviä (informatiiviset vastaukset, avunanto, henkinen tuki...), niin siinä jotenkin taantuu ja kokee itsensä vajaavaltaiseksi. Alkaa käyttäytyä enemmän tai vähemmän epätoivoisen lapsen tavoin.

Mutta mies on omalla tahollaan ihan yhtä hukassa ja lapsenomaisessa tilassa. Käytös todistaa asian. Mies tarvitsee apua, mutta kaksi hätääntynyttä lasta ei oikein kykene toisiaan auttamaan.

miten tuollaisen tilanteen sitten korjaa? minä olen vain yksinkertaisesti vetäytynyt omiin olihini ja etääntynyt miehestä kun ei siitä saa irti mitään...

 

[hepokatti poikittain]

miten tuollaisen tilanteen sitten korjaa? minä olen vain yksinkertaisesti vetäytynyt omiin olihini ja etääntynyt miehestä kun ei siitä saa irti mitään...

Alan kirjoista tulee käsitys, että mikä tahansa suhde käy läpi nämä vaiheet, jos sen annetaan jatkua. Alun symbioosi vaihtuu aika nopeasti syvään ahdistukseen kun tuntuu, että toinen kiusaa tahallaan vaikka piteleekin onneni avaimia ja voisi helposti niitä käyttää. Aletaan esittämään vaatimuksia ja pistää hanttiin. Kunnes sitten väsytään riitelemään, ja aletaan väistellä. Tehdään surutyötä.

Ja vasta kun tätä on tehty riittävästi jotta todetaan ettei näinkään voi elää, päästään seuraavaan vaiheeseen suuren nöyrtymisen kautta. Voidaan alkaa uudelleen lähentyä, kun aletaan nähdä asiat aikuisemmin, ja ymmärretään kirkkaammin oma osuus ongelmiin. Annetaan toiselle anteeksi, että hän ei olekaan täydellinen. Ja aletaan arvostaa sitä, että toinen on kuitenkin edelleen paikalla, vaikka paska olo on varmasti ollut hänelläkin. Tässä vaiheessa vasta aletaan nähdä puolin ja toisin, mikä on kohtuullista ja mikä ei.

Jos suhde katkeaa ja lähdetään yrittämään tällä kertaa sopivamman tyypin kanssa, niin samat vaiheet vain aletaan alusta. Usein nämä uudet suhteet päätyvät pakokauhuiseen eroon entistä nopeammin, koska kokemusta lähentymisvaiheesta ei ole ehtinyt kertyä. Lisäksi symbioosi jää vajaaksi, koska ollaan vielä vereslihalla edellisistä suhteista, ja lapset ja muut arjen vaatimukset estävät riittävän syvän uppoutumisen.