En TAJUA miten näin kävi :( :( :(

[Murtunut minuus]

Lyhyesti: olin kiltti, kaikkien kanssa hyvin toimeentuleva lukiolaistyttö alkoholistiperheestä, missä kiltteyttä ja ahkeruutta painotettiin. Menin naimisiin nuorena kiltin kivan kunnon ahkeran miehen kanssa. N. 30-v:na aloin olla tyhjä, yksinäinen ja onneton. Kolmen vuoden mietinnän jälkeen haimme eron. Koin ex-mieheni liian turvattomaksi ja ei-suojaavaksi suhteessa esim. isääni. Hakeuduin uuteen parisuhteeseen kiltin, ahkeran, kunnollisen, mutta tällä kertaa vahvan miehen kanssa. Reilut viisi vuotta on kulunut ja olen täysin alistetussa asemassa. Mieheni haluaa päättää milloin lapsillani on nälkä (ovat jo isoja ), miten itse työssäni toimin (minulla on vaativa, itsenäinen työ, jonka mielestäni itse osaan ) ja isot ja pienet asiat, joita perheessämme tapahtuu. Olen ahdistunut ja onneton. Olen mennyt ojasta allikkoon enkä uskalla tehdä asialle mitään. En kestä ajatustakaan uudesta erosta, en voi tehdä sitä lapsille enkä vanhemmilleni, joille jo ensimmäinen ero myös oli iso asia. Olen yrittänyt vimmatusti pitää puoleni. En ole heikko tai mitenkään älyllisesti helposti alistettava - olen taloudellisesti ja koulutuksellisesti pärjäävä, mutta en silti saa edes pieniä omia ajatuksiani läpi. Mieheni on erittäin jääräpäinen ja välillä itsekäs. Hän osallistuu kotitöihin ja pitää yllä itsestään hyvää kuvaa (tällä hämäsi minuakin tehokkaasti ), mutta asioiden on tapahduttava hänen ehdoillaan. Vaikea selittää... Väkivaltainen hän ei ole, alkoholia ei käytä, mutta erilaisissa asioissa painaa päälle niin kauan, että saa tahtonsa läpi. Nyt tuntuu kuin minua ei enää olisikaan, vaan olen vain toisen varjo . Kunpa saisi ketään loukkaamatta haihtua ilmaan, mutta sekään ei ole mahdollista lasten ja läheisten vuoksi. Olen ihan liian kiltti .

älkääkä hyvät ihmiset lyökö lyötyä, jotenkin tuntuu, etten taida kestää sitä nyt.

 

[salli]

Eipä siinä auta muu kuin pitää se oma pää asioissa eikä lopulta antaa miehelle periksi...

:hug:

 

[hm]

Tuollaisia ihmisiä on kuin miehesi. jotka huomaamatta määräävät kaiken. tekevät sen niin että kukaan ei huomaa. sama ärsyttää lapseni kaverissa. näennäisesti kaikki on sopuisaa ja leikki molemminpuolista. Mutta kun tarkemmin seuraa, toinen tekee mitä itse haluaa ja miten itselle on parasta.

esim. ollaan tietokoneella. toinen on aina ensin, ja kun tulee toisen vuoro haluaa vaihtaa johonkin toiseen tekemiseen, kun on ensin itse pelannut. tai jotekin muuten saa käännettyä että hänen vuoro jatkuu tai jos antaa toiselle vuoron se vaihtuu heti. ei hyväksy sanaa ei toiselta vaan painostaa ja painostaa...

et voi mitään kasvatuksellesi. onneksi huomaat ja näet asiat, joten toivoa on. On ihan sama mitä vanhempasi tai perheesi ajattelevat sinusta tai erostasi. eivät he ole olleet sinulle hyviä vanhempia joten miksi sinun pitäisi heitä miellyttää? sinun elämäsi.

 

[.]

Tietääkö miehes miltä sinusta tuntuu? :hug:

 

[vieras]

Olen yhtä vastaavankaltaista suhdetta seuraillut. Nainen ei ole ollut mitenkään 'heikko' vaan hyvin koulutettu, työssään arvostettu ja itsetunnoltaan vahvan tuntuinen. Mutta ei tykkää riidellä eikä vaan kestä miehen omapäisyyttä ja kontrollointia. Ulkopuolisen on helppo sanoa, että pidä sitten puolesi, mutta eipä se niin vain ole toteutettavissa. Onko sinulla ystäviä, jotka ymmärtävät ja tukevat sinua?

 

[hei!]

Tiedän täsmälleen miltä susta tuntuu!! kerran eronneena ja "ihannemiehen" kanssa uudelleen pariutuneena huomaankin nyt olevani täysin alistettu .., minä, joka olen ollut vahva ja itsenäinen ihminen en enää edes itse päätä, mitä puen päälleni...
Ulospäin meidän liitto ja elämä varmaan näyttää hyvinkin täydelliseltä, enkä mäkään sitä kuplaa halua/jaksa rikkoa...eikä meilläkään ole fyysistä väkivaltaa, ei alkoholin liikakäyttöä, mies on lapsille hyvä isä yms...

 

[niin]

kannattaa lukea ko. aiheesta ja miettiä mitä itse voisi tehdä toisin.

 

[Murtunut minuus]

Tietääkö miehes miltä sinusta tuntuu? :hug:

Kyllä tietää. Paljon olen puhunut. Kokee kuitenkin kaikenlaiset joustot vaikeina ja mustaa sitten ilmapiirin olemalla huonotuulinen, kun harvoin tehdään jotain kuten minä toivon eikä se sitten enää tunnu minustakaan sen arvoiselta. Monessa asiassa itseni on helppo joustaa. Olen mukautuva ja peruspositiivinen eikä monissa asioissa ole niin tarkkaa milloin ja miten toimitaan. Se välillä ahdistaa, kun tuntuu, että asettaa lapsillekin oudon tiukkoja linjauksia yllättävissä asioissa, vaikka pääosin (onneksi ) jättää kasvatus- ja monet muut asiat minulle. Silloin puolustan lapsiani luovimalla. Lapseni ovat hyväkäytöksisiä ja kivoja ja mieheni tulee kyllä hyvin heidän kanssaan toimeen eli heillä ei hätää sinänsä ole ja toivoisivat, että perhe pysyisi koossa (olen joskus puhunut heidän kanssaan, kun olen miettinyt, että minun voisi olla parempi olla vaikka ihan yksin ja selviäisin kaikista käytännön asioista ym. )

 

[Voimia sulle lähetän!!]

http://www.narsistienuhrientuki.info/index.php?alasivu=100&valikko=1

Tutustu tuohon sivustoon ja keskustelupalstaan, jooko?

 

[Murtunut minuus]

Olen yhtä vastaavankaltaista suhdetta seuraillut. Nainen ei ole ollut mitenkään 'heikko' vaan hyvin koulutettu, työssään arvostettu ja itsetunnoltaan vahvan tuntuinen. Mutta ei tykkää riidellä eikä vaan kestä miehen omapäisyyttä ja kontrollointia. Ulkopuolisen on helppo sanoa, että pidä sitten puolesi, mutta eipä se niin vain ole toteutettavissa. Onko sinulla ystäviä, jotka ymmärtävät ja tukevat sinua?

On onneksi hyviä ystäviä. Pääsen helposti lähelle muita ja annan ja osaan ottaa vastaan ystävyyttä. Kiitos ihanille ystävilleni! Kuulostat niin kuin kirjoittaisit minusta - koko tekstisi on niiin totta.

 

[Murtunut minuus]

Tiedän täsmälleen miltä susta tuntuu!! kerran eronneena ja "ihannemiehen" kanssa uudelleen pariutuneena huomaankin nyt olevani täysin alistettu .., minä, joka olen ollut vahva ja itsenäinen ihminen en enää edes itse päätä, mitä puen päälleni...
Ulospäin meidän liitto ja elämä varmaan näyttää hyvinkin täydelliseltä, enkä mäkään sitä kuplaa halua/jaksa rikkoa...eikä meilläkään ole fyysistä väkivaltaa, ei alkoholin liikakäyttöä, mies on lapsille hyvä isä yms...

Voi että! Voimia sinulle... Itse ainakin kärsin älyttömästi, mutta en pysty repimään tästä irti. Tuntuisi häpeälliseltä, väärältä lapsia kohtaan ja itsekkäältä lähteä TAAS "hyvästä" liitosta. Ensimmäistäkään eroa kukaan ei ymmärtänyt (isääni ja muutamaa ystävää ehkä lukuunottamatta ei tajunnut miksi erosin enkä voi heitä syyttää, kun en selittänyt enkä koskaan sanonut pahaa sanaa exästäni ). Tukea sain silti enkä voi läheisiäni moittia, kun kaikki tuli heille niin yllättäin, vaikka kolmisen vuotta olin eroa pohtinut.

 

[Murtunut minuus]

http://www.narsistienuhrientuki.info/index.php?alasivu=100&valikko=1

Tutustu tuohon sivustoon ja keskustelupalstaan, jooko?

Voin tutustua. Mieheni ei mielestäni kuitenkaan puhtaasti istu tuohon kuvaukseen, mutta siinä olet oikeassa, että samoja piirteitä toki löytyy ja oman merkityksen tärkeys korostuu sekä joustot tuntuvat narsistisilta loukkauksilta ja arvovaltatappioilta, vaikka voisivat olla normaalia ihmissuhteisiin kuuluvaa vuorottaista joustamista.