Mun vanhemmat eros ja isä meni naimisiin nuoruuden rakkautensa kanssa. Ite asuin silloin jo toisella paikkakunnalla. Mun kaks aikuista sisarusta asu viä silloin isän luona ja nekin muutti vähä ton jälkeen omilleen.
Muistan kun näin isän puolison ekan kerran ja samalla näin mun vanhimman pikkusisko puolen eka kerran. Jännitin ihan hirveesti koko tilannetta, samalla näin isän puolison äitinkin. Mutta loppupeleissä kaikki meni paremmin kuin hyvin, isän puoliso on aivan ihana ihminen ja on mulle tullu tässä vuosien varrella läheiseks ystäväks ja rakastan niitä meijän henkeviä keskusteluja, näin voidaan molemmat tutustua toisiimme aina vain paremmin. On hyväksyny mut ja mun kaks biologista sisrusta todella hyvin ja pitää meitä tärkeinä. Isän vaimo vaan sanoo, että pelkäs alussa sitä paljon, että inhotaan häntä ja haukutaan. Mutta semmosta ei ollu alun alkaenkaan. Hyväksyin tilanteen semmosena kuin oli, isä ei ollu onnellinen äitin kanssa ja oli parempikin että, ne eros koska molemmat oli mun teini iästä saakka onnettomia. Isä petti äitiä ekan kerran kun olin 15v ja meillä oli lapsuudenkodissa sillon monen vuoden ajan täys helvetti päällä. Se vaikutti meihin kaikkiin ja jokainen vaan halus päästä pois ja kukaan ei siltikään tehny asialle mitään. Tosin mä muutin pois melki heti kun täytin 18v ja muutin toiselle paikkakunnalle.
Nyt mulla on kaks pikkusiskopuolta ja itelläni on tytär. Pikkusisko puolet on mulle ihan yhtä tärkeitä kuin mun kaks biologista sisarusta. Äitipuoli on myös tärkeä ihminen ja soitellaan usein, halataan aina kun nähään jne.
Mutta, on noi uusperhekuviot hyvin paljon kiinni ihan niistä jokaisesta ihmisestä ja siitä kuinka tilanteen on käsitelly ja hyväksyny. Kuinka paljon ihmiset on valmiita näkemään vaivaa asioitten eteen. Painotan avointa keskustelua, niinkuin meillä oli alusta saakka ja tehtiin asioita yhessä porukalla, just sen takia että, päästiin paremmin tutuiks.
Sellainen henki jotenkin välittyy useista kirjoituksista.