On ihan normaalia, että rakkaus herää viiveellä. Kuuluu täydellisen äidin myyttiin rakastua lapseen heti, kun testiin tulee plussa, jos kohta osa ihmisistä tietysti pystyy tähänkin. Esikoisen kanssa mullakaan ei rakkaus syttynyt heti, mutta päätin, että hän ansaitsee silti parhaan mahdollisen hoidon ja hyvin hänet hoidinkin. Pidin kontaktia yllä ja kujertelin vauvalle, vaikka se tuntui alkuun tosi hölmöltä.
En muista, missä vaiheessa huomasin, miten tärkeä ja rakas vauva oikeasti olikin. Ehkä se oli silloin, kun lähdin kaupungille ja vauva jäi ensimmäistä kertaa mummolle pariksi tunniksi. Oli kauhea kiire takaisin. Vai tapahtuiko se silloin, kun vauva puklasi ollessaan vaunuissa selällään ja meinasi tukehtua? Vauvan menettämisen ajatus oli niin hirveä, että itkin, vaikka selvisimme säikähdyksellä.
Joskus mua harmittaa, että pidän lapsia niin "tavallisena" osana arkipäivää, että suurimmat tunteet tulevat pintaan vasta, jos joudun pelkäämään, että menetän jommankumman.
Älä ap stressaa, äläkä hitossa usko noita haukkujia, joihin olet törmännyt.