en pysty menemään minnekään kotoa,apua,ISO ongelma!

[hhh]

koitin lähteä vaunulenkille mutta ahdistuin heti melkein kun näin jonkun tuntemattoman lenkkeilijän.

mua ahdistaa jos joku katsoo minua tai edes huomaa minut. tuntuu vaikealta jopa hakea posti koska pitää kävellä naapuritalojen ohi, samoin tuntuu hankalalta vaikkapa nostaa rahaa automaatista jos olen yksin ja pitää nousta autosta ja "näyttäytyä".

samaa ongelmaa ei esiinny jos olen miehen tai hyvän ystävän kanssa. yksin en voi lähteä minnekään tai ahdistus kasvaa. en uskalla katsoa ketään päin esim. jos olen lenkillä vaan katselen muualle ja olen paniikissa.

mistä tämä voi johtua? varsinaisesti en tunne PANIIKKIA vaan enemmänkin ahdistusta, eikä ne tule kohtauksittain vaan ylipäänsä ihmisten ilmoilla liikkuminen on vaikeaa.

samoin pyöräily on kamalaa jos vieressä menee autoja.

lenkkeilen mielelläni pimeällä jne..

mistä voi johtua? mitä voi tehdä?

 

[Non compos mentis]

Mene lääkäriin. Tuo olotila haittaa arkeasi ja vaikuttaa väistämättä myös lapseesi. Hae siis apua.

 

[xx]

Kannattaa mennä lääkärille, mieluusti psykiatrille.
Vaikuttaa aika yleiseltä ahdistuneisuushäiriöltä.

On olemassa erilaisia apuja kuten terapia ja lääkitys.
Yleistä on.

 

[vieras]

Mulla on sama. Mieluiten olen kotona, tai menen ulos miehen tai kaverin kanssa. Silloin en tunne ahdistusta, mutta en mielelläni katso ihmisiin kuitenkaan. Naapureitakaan en halua nähdä tai tervehtiä. Ei nyt ihan agorafobiaa ole kun pystyn ulos talosta lähtemään, mutta inhoan ihmisiä. Miehelle selitän sen niin, että inhoan ihmisiä. Tuntuu että ihan kaikki ihmiset ovat ilkeitä, arvostelevia ihmisiä jotka ajattelevat minusta vain pahaa.

 

[Adelade]

Mulla on joskus ollu samanlaisia "tuntemuksia", etten esim. kauppaan voinu lähteä yksin. Menny ohi itestään.

 

[Ninnatar]

Tiedän henkilön, jolla samanlaiset oireet. Hänellä on mielenterveyslääkitys. Kuuluu kai taudinkuvaan, mutta oikealla lääkityksellää se kai pitäisi mennä pois. Pitäisi ehkä "treenata" ko. tilanteissa oloa. Eli tilanne pitää kohdata, eikä jäädä kodin seinien sisälle.

 

[Moonlightmom]

mul oli kans ennen samaa..mut nykyään ei,menny siis itestää ohi

 

[Uudi]

Olisko sosiaalisten tilanteiden pelko. Apua löytyy terapiasta ja lääkityksestä. Tsemppiä sinulle ja hyvää vappua !!! :hug:

 

[rakkaimpani]

kuulustaa plievältä paniikkihäiriöltä..siihen on lääkitys

 

[ap]

Lisään vielä että tavallaan tiedostan että pelkään ihmisiä, pelkään että joku ajattelee pahasti/arvostelee jne., tavallaan "inhoan" ihmisiä juuri sen takia että mulla on pohjimmiltaan ajatus että ihmiset ovat ilkeitä, arvostelevia tms... ja kun tarkemmin miettii niin äitini on tässä vielä pahempi, hän haukkuu aina kaikkia, kertoo kauhutarinoita kuinka hänet on petetty, hänellä ei ole yhtäkään ystävää eikä miestä jne... en nyt tiedä selittääkö tuo äitini tätä yhtään mutta hänellä on tavallaan samaa. äitini on myös ollut väkivaltainen minua kohtaan ja hävennyt minua, koska mulla oli äidin mielestä jo 10-vuotiaana liian iso perse jne...

No kuitenkin vielä tuosta ulos menemisestä, niin nyt on kaunis ilma ja olen kahdestaan vauvan kanssa, niin lähdin vaunuilla ja käännyin takaisin heti kun näin lenkkeilijän. alkoi ahdistaa valtavasti ja olin helpottunut kun pääsin sisälle, eikä kukaan näe minua. Taas miehen kanssa ollessa lenkillä tunnen oloni jotenkin turvalliseksi eikä niin ahdista.

voisiko lääkityksestä olla apua todella? tämä tosiaan rajoittaa elämää ja harmittaa kun aikaa kuluu tähän samaan... tilanne ollut tällainen jo pari vuotta, tuntuu että vaan pahenee. en voi ikuisesti olla vaan kotona tai miehen kanssa jossain.

 

[-]

up

 

[rakkaimpani]

Lisään vielä että tavallaan tiedostan että pelkään ihmisiä, pelkään että joku ajattelee pahasti/arvostelee jne., tavallaan "inhoan" ihmisiä juuri sen takia että mulla on pohjimmiltaan ajatus että ihmiset ovat ilkeitä, arvostelevia tms... ja kun tarkemmin miettii niin äitini on tässä vielä pahempi, hän haukkuu aina kaikkia, kertoo kauhutarinoita kuinka hänet on petetty, hänellä ei ole yhtäkään ystävää eikä miestä jne... en nyt tiedä selittääkö tuo äitini tätä yhtään mutta hänellä on tavallaan samaa. äitini on myös ollut väkivaltainen minua kohtaan ja hävennyt minua, koska mulla oli äidin mielestä jo 10-vuotiaana liian iso perse jne...

No kuitenkin vielä tuosta ulos menemisestä, niin nyt on kaunis ilma ja olen kahdestaan vauvan kanssa, niin lähdin vaunuilla ja käännyin takaisin heti kun näin lenkkeilijän. alkoi ahdistaa valtavasti ja olin helpottunut kun pääsin sisälle, eikä kukaan näe minua. Taas miehen kanssa ollessa lenkillä tunnen oloni jotenkin turvalliseksi eikä niin ahdista.

voisiko lääkityksestä olla apua todella? tämä tosiaan rajoittaa elämää ja harmittaa kun aikaa kuluu tähän samaan... tilanne ollut tällainen jo pari vuotta, tuntuu että vaan pahenee. en voi ikuisesti olla vaan kotona tai miehen kanssa jossain.

mun siskolla oli sama juttu, ja sillä on lääkitys on hänellä ainakin auttanu, hänen lääkitys tosiaan on paniikkihäiriöön joka ilmenee juuri niin että pelkää olla ihmisten ilmoilla yksin yms, häntä ei kauppaan yksin saanu, joillakin paniikkihäiriö on pahempi, joillakin lievempi..toivottavasti saat apua :hug:

 

[vieras]

On tainnu äitisi osaltaan tehdä sulle tuon, on siis ehkä suurimmaksi osaksi opittua. Eli siitä voinee oppia myös pois? Pikkuhiljaa, ja koska varmasti ymmärrät että kaikilla tuntemattomilla EI VOI olla susta pahoja ajatuksia, niin vähitellen sitä ei enää tarvitse ajatella ollenkaan. Yksin tuohon et taida kyetä, ei ole kokemusta mistään vastaavasta, eli en tiedä mistä saisi tukea ja apua ja neuvoja.

 

[vierailija]

Minä pelkään ihmisiä tosi paljon. Enkä syyttä. Ovat ilkeitä, arvostelevia, piikikkäitä, loukkaavia jne. Olen tämän saanut kokea kantapään kautta. On ollut koulukiusaamista, työpaikkakiusaamista. En halua kehua itseäni. Mutta olen aivan liian kiltti ja hienotunteinen.

 

[vierailija]

Sama tilanne itsellä ollut jo liian kauan,ainut mitä pystyy tekemään on töissä käyminen tähän asti mies on aina käynyt kaupassa mutta nyt eron tullessa pitäisi itse pystyä selviytymään kaikesta,kipeästi tarvitsisin apua..

 

[vierailija]

No mulla on ihan samanlaista. Ikääkin jo 38, mutta ei tunnu helpottavan. En oikein usko että terapia auttaisi, en vain usko siihen.

Pystyn kyllä käymään kaupassa, mutta yleisesti ottaen ihmisten ilmoille meneminen, näkyvänä oleminen on minulle ahdistavaa. Harrastuksiakaan ei ole tästä syystä juuri ollut. Tänään kävin uimassa ja yksi vanhempi mies katsoi minua, ja tuli ihan järjetön ahdistus. Olen aina hävennyt ulkonäköäni ja ahdistun, jos minuun päin edes katsotaan.

Lenkillä käyn mieluiten pimeällä kun kukaan ei näe. Lasten harrastukset hoitaa pääasiassa mies.

Ja kyllä, päällisin puolin sinänsä kaikki ok. Olen naimisissa, 2 lasta, käyn töissä. Mutta vapaa-ajalla haluan vain olla kotona piilossa, silloin on turvallisinta. Lapsuuteni oli normaali ja kannustava eli ei ongelmat ole sieltäkään lähtöisin. Olen aina ollut vähän arka ja pelokas, uudet tilanteet jännittää. Ajattelin että iän myötä helpottaisi, mutta ei se ole niin kyllä mennyt. Tullut vain lisää ahdistuksen aiheita, kun koulussa vanhempainiltoja, vanhempainvartteja ym. joihin on pakko mennä. Pahimpiin hetkiin käytän beetasalpaajaa, vähän helpottaa jännitysoireita.