on lapsuudenkoti mihin palata. Minulla on neliraajahalvaantunut "isä" (joka on tehnyt eläessään, sillon kun oli "terve" paljon pahaa hyvin hyvin monelle ihmiselle, useimmiten lapsille...muillekin kuin omillensa. Tästä johtuen hän ei edes tiedä lapsenlapsiensa olemassaolosta, lasten turvallisuuden vuoksi). Äitini taas...Hän sössi raha-asiansa loppupeleissä niin pahasti että on ollut koditon jo monen vuoden ajan. Ei ole lapsuudenkotia mihin mennä lasten kanssa, lapsilla ei ole kuin yksi mummola, miehen puolelta. Siellä viihdymmekin erittäin hyvin kun siellä ei ole muistoja jotka lukittaisi/taannuttaisi mielen menneisyyteen. Äitiini minulla on menneisyyden vuoksi hyvin viileät välit, aikuismaiset välit mutta muttä mitään äiti/tytär-välejä ei ole aikoihin ollutkaan.
Ehkä ap:n olisi hyvä miettiä omalla tahollaan että onko yökyläilyt tarpeellisia ja välttämättömiä vai olisiko parempi rajoittaa kyläilyt päivän mittaisiksi, max 2-4h/pv. Ethän ap halua että lapsesi saavat samanlaisia kokemuksia vanhempiesi kodista kuin sinulla on, pelkkää ahdistusta/pelkoa yms. Minä alkaisin miettiä lasten edun kannalta kyläilyjä ja tutkisin myös omaa henkistä vointiani, miettisin että minunko takiani riidat syntyy vähäpätösimmistäkin syistä koska en kykene antamaan menneiden olla (antaa olla kuin antaa anteeksi on eri asia). Joskus vanhempienkin tekemät virheet voi antaa olla vaikka ei anteeksi pystyisikään antamaan, menneisyyttä ei tarvitse vetää jokapäiväiseen elämään mukaan. Minä näkisin tämän suhtautumistavan käyttämisen ja oppimisen askeleena aikuisuuteen.
ikävä hirvittävä