Kyllähän meillä iän puolesta aikaa olis joitakin vuosia (ite oon siis 26v ja mies pari vuotta vanhempi). Aluks oli puhetta, että 2 tai 3 lasta. Mies on kuitenkin nykyään sitä mieltä et kaks riittää vallan mainiosta, JOS vahinko sattuis niin lapsi pidettäis, mutta en tuota vahinkoa nyt niin hirveen todennäkösenä pitäis. Vaikka itellä järjetön vauvakuume niin en kuitenkaan halua miestä painostaa tai jatkuvasti jankata asiasta. En haluais et mies suostuis kolmanteen vauvaan vaan sen takia et oon painostanu koko ajan eikä tosissaan sitä ite haluais. Vahinkoa tietenkin toivoisin, mutta itte en ikinä, koskaan vois aiheuttaa tätä "vahinkoa".
Vaikka se vauvakuume sumentaa mun ajattelua niin kyllä mä silti miestäkin jollain tapaa ymmärrän. Mies on yrittäjä ja sillä on paljon töitä (lapset on aina ollu mun vastuulla, eikä miehen oo tarvinnu juurikaan hoitaa, kuhan leikkii ja tekee "mukavia" asioita niin se on riittäny hyvin). Mitään "järkeviä" syitä ei oo oikein osannu sanoo, paitsi et auto menis vaihtoon (ollaan ehkä keskivertoo rikkaampia, joten rahasta se ei loppujen lopuks oo kiinni), mut mä oon kyllä sitä mieltä, et jos mies ei halua lasta niin ei sillä tarvi mitään "oikeeta" syytä olla, kyllä se riittää et ei vaan oikeesti halua. Mä siis kyllä ymmärrän mun miestä, enkä mitenkään oo sille katkera tai vihanen (asia olis varmasti toinen jos ei olis jo lapsia) mut mua vaan niin ärsyttää kun mun pitää tuntee noin vahvasti kun kuulen jonkun olevan raskaana, vaikka miten olisin onnellinen niitten puolesta ni silti se paha olo tulee viimeistään kun lähden siitä tilanteesta, siitä tunteesta haluaisin eroon.
Ja onnee RV40 sulle tulevasta vauvasta, toivottavasti meilläkin mies joskus ehdottais vielä lasta.