En jaksa enään...

Tuntuu että en tosiaan enään jaksa...Meillä 3 pientä lasta, jotka syntyneet noin vuoden välein...Toivottuja ovat mutta nyt vaan ei jaksakkaan... :'(

Hoidan pääosin lapsia yksin kotona, kun mies opiskelee. Olen ollut kotona jo pian 4 vuotta. Töihin ei ole edes kerennyt kun lapset syntyneet niin tiheään. Miehellä koulussa hirveen kiirettä, kokoajan jotain projektia ja tenttejä. Joten saan yksin hoitaa lapset ja mies tosiaan hoitaa sen minkä pystyy koululta. Taloudellisestikin on nyt tiukkaa...

Mulla menee hermot nykyään ihan pienestä. Tulee huuettua lapsille ja vähän kovakouraisesti toimittua jos eivät tottele. Ja tästä tulee tietenkin paha mieli itselle. :'(

Nuorin itkee yöt hampaita ja päivälläkin vaatii kokoajan syliä. Tätä jatkunut jo useamman viikon. Ei oo ihme jos ei jaksa kun ei saa ees yöllä nukkua.

Viimeksi kohta 3 vuotta sitten ollaan miehen kanssa päästy johonkin yöksi ilman lapsia. Yksinkertaisesti ei ole hoitajia eikä rahaa. Muutama kerta ollaan kuitenkin päästy käymään max. 3h kerralla vaikka kaupungilla yhden lapsen kanssa tai ihan kahdestaan. Kaipaan todella lomaa lapsista. Mutta oma äitini ei ota hoitoon lapsiamme ja toinen mummola on sairaan kaukana. Muilla ystävillä on omia pieniä lapsia joten ei heillekää voi viedä..

Rahaa ei todellakaan ole palkata hoitajaa muualta. Koska on muutenkin tiukkaa...

Voisin kiroilla koko päivän, mää en jaksa :'( :'( :'(

 

:hug: . En oikein tiedä miten sinua tukisin jaksamaan. Joskus tulee mieleen ne vanhan ajan kodinhoitajat, mitä äidit saattoi kutsua avuksi lapsiperheeseen esim. lasten sairastuessa tai kun itse oli sairaana/väsynyt lasten hoitamisesta. Meillä täällä paikkakunnalla on kyllä perheneuvola, josta voisin kuvitella tuollaisessa tilanteessa pyytäväni apua. Tuttavani oli samantapaisessa tilanteessa kuin sinä, hänellä monta lasta ja on yh, ja yksi lapsista ns.erityislapsi, jolla pahoja käytösongelmia. Hän pyysi perheneuvolasta apua tilanteeseen, ja kunta järjesti yhdelle lapselle osa-aikaisen päivähoitopaikan(kunta maksaa)äidin jaksamisen kannalta. Osaisiko neuvolassa terveydenhoitaja auttaa sinua eteenpäin?

 

:hug: :hug: Jos yhtään lohduttaa niin on kyllä aika monia, jotka ovat samassa tilanteessa.. Itsekin olin ennen opiskeluja viitisen vuotta kotona ja nyt syyskuun alussa syntyy kolmas.. tyttö 6 ja poika 3. Osaan kuvitella kuinka rankkaa sulla oikeesti on. Ja tuntuu, että jokainen päivä on samanlainen ja niin varmaan onkin.. Sama tilanne meillä, ei oo ketään lapsenvahteja. Raivostuttaa kun mun äitini ei ikinä ottanu lapsia hoitoon, kyllä lastenkasvatusohjeita sateli mutta kun oikeesti apua olis tarvinnu ni ei.. Nytkin lapset on ollu viimex siellä hoidossa viime kesänä, että näin meillä..
Nyt unohdin minkä ikäset lapset teillä on? Et sä sit oo ajatellu, että lähtisit itse opiskelee tai töihin? Ja kuinka kauan sun miehes vielä opiskelee? Tää on niin just tätä, kun kaikkeen tarvitaan aina rahaa..

 

Sosiaalitoimelta saa apua. Heiltä voi pyytää perhetyöntekijän auttamaan askareissa ja antamaan sinulle omaa aikaa! :hug: voimia!

 

Myös neuvolan kautta pitäisi saada kotiin apua. Soitat omalle terkkatädille ja selität tilanteen, sieltä varmasti löytyy perhetyöntekijä joka tulee auttamaan. Hän voi viedä lapset ulkoilemaan jotta saat nukkua tai pääset omille asioille/ihan vain kaupungille pyörimään. Eikä maksa mitään!

 

Ei ihme, jos vähän väsyttää. Jos hermot on kireällä ja olet kovakourainen lapsille, niin nyt on korkea aika hakea apua. Vuorottele meiehn kanssa siten, että saat ihan ikiomaa aikaa yksin. Pyytäkää kodinhoitajaa/perhetyöntekijää, maksuista saa alennusta, kun/jos on pienet tulot.

 

MaidAlla hyvä ehdotus.
Lisäisin vielä että voisit pyytää myös tukiperhettä, jonne ainakin isommat lapset pääsisivät kerran kuussa kyläilemään ja kesällä pidempikin aika.

Helpottuisi ainakin vähän kun voisi keskittyä pienimpään ja samalla hiukan levatäkin.

 

Nii.. se sosiaalitoimi tietty olis yx apu, mut kyllä sekin taitaa olla aika iso kynnys siihen turvautua.. Tai yleensäkään turvautua mihinkään avuihin, vaikka sitävartenhan ne on olemassa. Se on sitä, että päivä kerrallaan. Ne päivät on pahoja kun ei oo mitään järkevää keskustelukaverii mut illalla sitä ajattelee, että olinpas taas hölmö, kun ihan hermona meni tääkin päivä.. Kannattaa jutella miehesi kanssa sun jaksamisesta, jollet jo oo, saattaa tulla yllätyksenä sillekin jollet oo asiasta kauheesti puhunu.

 

\

Tuntuu että en tosiaan enään jaksa...Meillä 3 pientä lasta, jotka syntyneet noin vuoden välein...Toivottuja ovat mutta nyt vaan ei jaksakkaan... :'(

Hoidan pääosin lapsia yksin kotona, kun mies opiskelee. Olen ollut kotona jo pian 4 vuotta. Töihin ei ole edes kerennyt kun lapset syntyneet niin tiheään. Miehellä koulussa hirveen kiirettä, kokoajan jotain projektia ja tenttejä. Joten saan yksin hoitaa lapset ja mies tosiaan hoitaa sen minkä pystyy koululta. Taloudellisestikin on nyt tiukkaa...

Mulla menee hermot nykyään ihan pienestä. Tulee huuettua lapsille ja vähän kovakouraisesti toimittua jos eivät tottele. Ja tästä tulee tietenkin paha mieli itselle. :'(

Nuorin itkee yöt hampaita ja päivälläkin vaatii kokoajan syliä. Tätä jatkunut jo useamman viikon. Ei oo ihme jos ei jaksa kun ei saa ees yöllä nukkua.

Viimeksi kohta 3 vuotta sitten ollaan miehen kanssa päästy johonkin yöksi ilman lapsia. Yksinkertaisesti ei ole hoitajia eikä rahaa. Muutama kerta ollaan kuitenkin päästy käymään max. 3h kerralla vaikka kaupungilla yhden lapsen kanssa tai ihan kahdestaan. Kaipaan todella lomaa lapsista. Mutta oma äitini ei ota hoitoon lapsiamme ja toinen mummola on sairaan kaukana. Muilla ystävillä on omia pieniä lapsia joten ei heillekää voi viedä..

Rahaa ei todellakaan ole palkata hoitajaa muualta. Koska on muutenkin tiukkaa...

Voisin kiroilla koko päivän, mää en jaksa :'( :'( :'(

:hug: Mulla täsmälleen samanlainen tilanne,tosin ukko töissä Ois kiva vaihtaa privasti hieman ajatuksia.

 

\

Sosiaalitoimelta saa apua. Heiltä voi pyytää perhetyöntekijän auttamaan askareissa ja antamaan sinulle omaa aikaa! :hug: voimia!

tämä on teoriassa hyvä idea, mutta ensinnäkin nämä perhetyöntekijät eivät juuri tee muuta kun hoitavat lapsia (on siitäkin toki apua) ja jonot noihin on ihan sairaan pitkät; me pyydettiin apua pian sen jälkeen kun meidän kuopus syntyi(huhtikuussa), mutta perhetyöntekijä oltas saatu vasta marraskuussa...

 

\

Sosiaalitoimelta saa apua. Heiltä voi pyytää perhetyöntekijän auttamaan askareissa ja antamaan sinulle omaa aikaa! :hug: voimia!

Meidän kunnassa perhetyöntekijä ei ainakaan auta askareissa, vaan häntä voi pyytää TUNNIKSI VIIKOSSA JUTTELEMAAN! Ei oikein tiiä, nauraisko vai itkiskö, kun tästä kuulin just eilen... meillä on perhekerhossakin kovasti mainostettu noita perhetyöntekijöitä, mutta oikeesti: mitä se auttaa, jos äiti on ihan umpipuhki, että joku tulee tunniksi viikossa juttelemaan eikä edes tiskikonetta tyhjennä, koska "ei kuulu toimenkuvaan!" :headwall:

Toivottavasti muissa kunnissa on eri lailla asiat. Meillä näin.

 

Tästä ei ole apua iahn ensi hätään mutta jos lähelläsi on koulu jossa opiskellaan lähihoitajaksi, heille kuuluu harjoittelujakso ja tuon harjoittelujakson voi suorittaa esim lapsiperheessä. Ilmoita siis koululle että otat harjoittelijan mielelläsi.

 

Hakekaa perhelomalle, lähes ilmaisia/ilmaisia lomia pienituloisille perheille.. näillä lomilla on järjestetty lapsiparkit eri-ikäisille lapsille.. 0kk->

 

Kiitos kaikille...Lapset on suunnilleen 3v, 2v ja 7kk. Itken vaan nykyään niin herkästi...Välillä olin semmonen että en ees näyttänyt tunteita, en itkenyt vaikka miten oli kurjaa...Mä oon semmonen että apua en kehtaa kovin helpolla pyytää. Varsinkaan jostain neuvolan kautta yms. Mutta nyt olen alkanut tajuamaan että pakko se ois. Monesti mietin että ois helpompi kuolla. Mutta sen tiedän etten kuitenkaan tekisi itselleni mitään. Äidille kun kertoo niin se vaan sanoo että semmosta se on..On ollut minullakin. Yrittäkää keksiä miehen kanssa jotain muutakin arkeen...Mutta äiti ei varmasti kyllä ota lapsia hoitoon, joten turha se on ees miettiä mitään muuta arkeen. Äitini on vielä suht nuori eikä ole töissä missään ja äidillä on nuorinkin jo toka luokalla koulussa. Joten ihmettelemme miehen kanssa todella miksei voi ottaa koskaan hoitoon lapsiamme...


Mies käy itse 2 kertaa viikossa pelaamassa. Mä käyn joskus illalla noin 2krt kuussa siskon tai ystävän kanssa vaikka kahvilla tai shoppailemassa. Nuorin on vielä tissillä eikä huoli pulloa, joten ei mahollisuutta oo oikeen kulkea vielä. Onneksi mies on todella avulias silloin kun on kotona eikä tarvi tehdä kouluhommia. Meillä on yhdellä lapsella synnynäinen silmäsairaus, joten siihen meni ja menee kokoajan hirveenä rahaa ja ollaan nyt soitettu sosiaalipuolelle ja haetaan rahallista avustusta tilanteeseemme, mutta sitäkään ei vielä tiedä saahaanko sitä edes.



Ja sanon vielä että mulla on sellanen terkkari että en haluaisi hälle kertoa väsymyksestäni koska hän on ihmetellyt ja vähän estellyt meidän lasten määrän kasvua...Sanoin vaan että kyllä me jaksetaan nämä hoitaa...En viitsi nyt mennäkään hälle itkemään ettei jaksetakkaan.

Ja sitten tulee sellainen olo jos joku tuliskin meille auttaan että miten mää en muka ite jaksakkaa hoitaan näitä ja tulee syyllinen olo jos pääsen vaan kaupungille ja joku muu hoitaa lapsia. Tiedän että on pöljää ajatella näin, mutta kai mää oon kotoa saanut sellaisen kasvatuksen...

Jotain tarvis tosiaan tehdä ennenkuin pimahtaa...Meillä on diakoniatyöntekijälle aika ensi viikolla tämän raha tilanteen takia. Voikohan heidän kanssa jutella näistä väsymys asioistakin?

 

jos asutte yhtään lähellä ni mä otan ne muksut päiväksi!!

 

Harmi..Asumme kaukana sinusta...Kiitos sulle kuitenkin!

 

Ap, laita yv:tä jos haluut jutella.

 

Kiitos...Laitan sulle yytä kunhan ehdin...Ihana kun saa ees jollekin kertoa...

 

Tuota perhetyöntekijä asiaa voi kyllä kysyä, joissain kunnissa tilanne on tosiaan niin kurja, että perhetyöntekijä tulee juttelemaan vain, vaikka oikeasti apua tarvittaisiin ihan muuhun. Mutta on myös kuntia, joissa erityisperhetyöntekijät voivat tulla hoitamaan lapsia. Ja jos joku esim veisi lapset ulos pariksi tunniksi säännöllisesti ,saisit edes nukkua joskus päiväunia tai tehdä niitä hommia rauhassa.

Mutta sieltä srk:sta ainakin kannattaa kysyä, että olisiko mahdollista saada ihan konkreettista apua tähän tilanteeseen. Korosta univelkaa, väsymystä muutenkin kun olette pienten lasten kanssa niin yksin, eikä muualta ole mahdollisuutta saada lastenhoitoapua.

Jossain vaiheessa se hampaantulo ja yövalvomisetkin loppuu. Ja hyvin nukutun yön jälkeen asiat näyttävät taas paremmilta.

 

Voisikohan sinulla olla myös ihan masennusta taustalla? Onko sinulla muuten ystäviä joidenka kanssa voisi myös päivisin kyläillä puolin ja toisin. Sekin voisi auttaa jaksamaan, että ei olisi niin yksin lasten kanssa päivisin... Olisi ainakin aikuista juttuseuraa.

 

Se on kuule nyt vain laitettava huonon omantunnon ajatukset syrjään ja pyydettävä sitä apua kun kerran itsekin myönnät että sitä tarvitset!! Muuten asioihin ei tule muutosta. Ja kun olet kerran saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä diakonissaan, niin samalla vaivalla menee soitto neuvolaan. Jos et saa perhetyöntekijää lähiaikoina tulemaan, voit saada ajan nauvolapsykologille, joka kuuntelee mielellään kun purat mieltäsi. Sinne mennessä ei tarvitse olla hullu tai masentunut, juttutarve riittää! Samoin kuin siihen perhetyöntekijään.

Minä en ainakaan vähättelisi vain juttuseuran tarvetta, vaikka toisaalla olisikin näkyvissä konkreettinen tarve. Ap kuitenkin kirjoitti miettineensä kuolemaa, ne on vakavia asioita ne! Mutta niin ylpeä ei saa olla ettei lastensa takia voi apua pyytää. Ja lapset varmasti "kärsivät" kun äiti ei jaksa.

Voimia!! :hug:

 

kaikille tiedoksi, lapselle on järjestettävä nopeasti päivähoito kun vetoaa sosiaalisiin syihin (esim masennus ) ja koska ap:llä on kolme alle kouluikäistä niin hänen on mahdollista saada päivähoitaja kotia. tämä päivähoito ei maksa mitään, eikä vie kodinhoitotukea. itse hain lääkärinlausunnot noihin (kuntaan ja kelaan) vaikkei ehkä ois tarvinnutkaan
mä sain samoilla syillä kodinhoitajan, käypi kerran viikossa.. mun diagnoosi on vakava synnytyksen jälkeinen masennus ja syvä uupumus. lääkityksenä on sepram 40mg joka on auttanut oloon mutta en vieläkään ole kunnossa. esim eilisessä äiti-lapsikerhossa jaksoin olla mukana tunnin, toisen tunnin sit olin (yksi äiti kysy että nukahdanko) kotia ku pääsin niin nukuin 4tuntia pötköön, olin muutaman tunnin hereillä ja taas nukuin. keskittymistä vaativat asiat vievät kaikki voimat, vaikkei kyse ollutkaan ku pienestä kahvitteluryhmästä
poika täyttää kesällä vuoden

 

Voi hyvinkin olla jopa masennusta. Mistä sitä tietää tarkalleen millaista se on...Mulla on joskus parempia aikoja mutta yleensä nykyään on niin väsyttävää ja raskasta.

On mulla sisko lähellä, mutta hälläki on mies päivät töissä ja 2 pientä lasta. Käydään joskus yhessä pihalla päivällä lasten kaa. Mutta sisko ei tuu meille kovin helpolla päivällä jutteleen. Mä käyn enemmän siellä hänen luona. Mulla on kolme pientä lasta ja yksistään niiden pukeminen ja sinne käveleminen on rankkaa. Ja sielläkin menee hermot ku ei voi rauhasa jutella ja olla kun pitää koko ajan kieltää lapsia koskemasta siskon tavaroihin ym. Pienet on murheet mutta jos on väsynyt niin kaikki on kamalaa...

 

Miljoonat voimahalit ap:lle! Minäkin painin saman asian kanssa, toisena päivänä itken kun taas toisena pakahdun tästä onnesta jotka lapset ovat mukanaan tuoneet.. Ihana mies löytyy, mutta välillä ei vaan jaksa enää. Apua en osaa/kehtaa hakea, se olis viimeistään luovuttamista ja en halua enää yhtään saada sääliä ja häpeää itseäni kohtaan. Esikoisella on uhmaa ja raivoaa välillä niin, etten tiiä painuisinko ovesta pihalle vai mitä, itkuks menee aina ja huudan lapsille. Syyllisyys painaa tästä todella paljon, koska en ikinä halunnut olla huutava ja raivoava äiti. :'(
Mulla ei kanssa ole omaa aikaa, saisin kyllä sitä, mutta yksinäni en jaksa ja viitsikään minnekään lähteä. Suku asuu satojen kilometrien päässä joten sieltä ei apua tuu. Siis tässä on paljon kaikkea, tunteita ja mietteitä, laita yv:tä jos haluat jutella. :hug:

Voimia! :hug: :hug:

 

mua harmittaa melkein nykyään, ku asutaan omakotitalossa. siinä kerrostalossa missä asuttii ennen tänne muuttoa, tukiverkosto oli valtava! siellä oli muitaki kotiäitejä paljon, ja lähes aina me kokoonnuttiin jonkun luokse aamupäiväksi tai oltii pihalla. lapset leikki yhdessä ja ku oli monta syliä, kaikki sai varmasti juotua sen kahvin rauhassa.
aivan loistava oli myös se miten apua tarjottiin, kysymättäkin. ohimennen joku saatto just pyyhkästä keittiön pöydän tai tiskata astiat, ja aina jos tuli joku äkillinen meno, ties että joku on kotona ja voi ottaa muksut pikku hetkeksi. taidan muuttaa takasin.....
mä oon jääny kaipaamaan vastavuorosuutta apuasioissa. jakso itekki hoitaa pari tuntia vaikka seitsemää lasta, ku itteä oli autettu ja varmuudella ties että apua saa vastakin.