en jaksa enää. elämäni näyttää toivottomalta.

mulla ei ole ketään lasten ja miehen lisäksi. mulla ei ole mitään omaa, olen yskinäinen, masentunut. itsetuhoinenkin joskus. tiedän että olen onnekas kun mulla on perhe, mutta pelkkä elämä on uuvuttanut mut. voi kun olisi joku jonka kanssa istua alas kahville/käydä muutamalla/teatterissa/leffassa. mut ei ole. käyn joskus yksin leffassa mutta ei se ole sama asia.

olen kadottonaut elämänhaluni täysin. mita mulla on odotettavissa? lapset kasvaa ja kasvaa, ei ole montaa vuotta kun ovat teinejä, niillä on omat menot. ja minä istun yksin kotona, YKSIN. mies on kuitenkin töissä. ja vaikka olisimmekin kaksin kotona, mitä meillä enää siinä vaiheessa on. toistemme naamat joita on tuijotettu ties kuinka kauan eikä puhuttavaa enää ole.

mun koko elämä perustuu äitiyteen, lapsiin. ja kun lapsia ei enää kotona ole, mun elämä päättyy. tai tuntuu että se on päättynyt jo. kaipaisin vain niin ystävää, jotain aikuista ihmistä....

 

Älä vaivu itsesääliin. Valitse joku uusi mukava harrastus, missä on muitakin ihmisiä ympärilläsi. Aloita sellainen määrätietoisesti, vaikket vältäämättä haluaisikaan. Harrastuksen parista voit löytää myös uusia ystävyyssuhteita ja vaikket löytäisikään, saat silti jotain "omaa". Tällaisesta pikkujutusta voit alkaa pikkuhiljaa rakentamaan myös "omaa elämääsi", etkä pelkästään elä toisten elämää. Ajattele enemmän itseäsi.

 

miten voi olla, ettei edes lapsuudesta sinulle ole jäänyt yhtään ystävää? Mieti, kenen kanssa vietit aikaa ennen miestäsi? työkavereita? harrastuksista? perhekerhoista? mistä vain, mietihän nyt. Ei elämä voi olla noin toivotonta muuta kuin sairaana, masentuneena? Hae apua, nyt!

 

peiliin katsomisen paikka, jos ystävät ja tutut on karkoitettu ympäriltä.

 

miten voi olla, ettei edes lapsuudesta sinulle ole jäänyt yhtään ystävää? Mieti, kenen kanssa vietit aikaa ennen miestäsi? työkavereita? harrastuksista? perhekerhoista? mistä vain, mietihän nyt. Ei elämä voi olla noin toivotonta muuta kuin sairaana, masentuneena? Hae apua, nyt!

oli mulla silloin kavereita mutta elämä on kuljettanut eri suuntiin. yksi ystävä mulla on, mutta hän asuu niin pitkän matkan päässä että tapaamme kerran kaksi vuodessa. muutoin tekstailemme ja soittelemme. se on jo ihanaa. mutta kyllä mä kaipaisin ihan konkreettisesti tähän arkeenkin ystävää. en tekstiviestiä.

vuosi sitten jouduin hakeutumaan apuun kun olin tappaa itseni, masennus syveni niin pahaksi.

 

täällä kohtalotoveri

minulla tosin on työ ja työkaverit. Onneksi.

 

Miksi et mene töihin? Kouluttaudu vaikka uuteen ammattiin, hanki uusia ystäviä. Ei siinä muuta tarvita kuin hieman motivaatiota, liikkeelle vaan!

 

peiliin katsomisen paikka, jos ystävät ja tutut on karkoitettu ympäriltä.

olen sinne peiliin katsonut useasti mutta ei se ystäviä tuo. muutama ns kaveri multa löytyisi, mutta nekin elää vaan perheelleen, ei ne käy koskaan missään.

mutta en ole karkottanut ketään tahallisesti, näin tää on mennyt vaan jotenkin. kaikilla on niin paljon omissa elämissään, ei kellään oo aikaa. kaikilla on lapsia.

 

Miksi et mene töihin? Kouluttaudu vaikka uuteen ammattiin, hanki uusia ystäviä. Ei siinä muuta tarvita kuin hieman motivaatiota, liikkeelle vaan!

mä käyn töissä. töissä jossa en tapaa enkä puhu muille ihmisille kuin ehkä pari kertaa päivässä. muutoin teen töitä vaan koneella. duunissa on 4 henkeä, kaikki muut miehiä.

 

täällä kohtalotoveri

minulla tosin on työ ja työkaverit. Onneksi.

on mullakin työ mut ei työkavereita.

 

pari kaveria löysin edellisestä työpaikasta, luulin ihan oikeesti et nyt oon löytänyt helmikaverit. no, vikan työpäiväni jälkeen heistä ei kuitenkaan kuulunut mitään. minä laittelin viestiä ja yritin soittaa. lopetin aika pian, en halunnut olla häirikkö. eniten vaan ihmetyttää kun nää 2 tyyppiä niin näytti tykkäävän musta. PYYSIVÄT itse multa puhnumeronkin ja vannoteltiin että yhteyttä pidetään.

 

koita keksi ä joku uusi harrastus jonka kautta saisit ensin kavereita, myöhemmin ne voivat mahdollisesti kehittyä oikeiksi ystävyyssuhteiksi.

 

Mä tavallaan tunnistan tuosta itseni, siis silleen et mun elämä on pitkälti täällä kotona, lapset ja mies täyttää sen. Muutamia kavereita on, mut aika harvoin tulee nähtyä, en oo kamalan sosiaalinen nykyään. Yksi sellainen ystävä jolle voin oikeasti avautua sisimmistä tunteistani, mut asuu toisessa maassa, ei nähdä oikeastaan ikinä vaan laitellaan s-postia lähinnä. Ei mitään kodin ulkopuolisia harrastuksia.
Mut mua tilanne ei silleen ahdista, nautin kotona olosta ja lapsiarjesta. Mut olen miettinyt et mitä sit kun lapset kasvaa, tuntuuko tyhjältä elämä sitten kun nyt lapset on mun elämän ja olemisen keskipiste.
Mut olen ajatellut et miehen kanssa sit touhuillaan yhdessä jotain ja jos en töitä sais (mulla yliopistokoulutus mut ei työkokemusta kun oon kotiäitinä ollut ) nin sit hakeudun seurakunnan kautta johonkin vapaaehtoistoimintaan mukaan. Tai aloitan opiskella jotain. Tai alan harastaa jotain. Sit jos alkaa tuntua tyhjältä. Ja nuo ajatukset ainakin mulla on tuoneet mielekkyyttä ja rauhaa tän asian kanssa.

 

Mä tavallaan tunnistan tuosta itseni, siis silleen et mun elämä on pitkälti täällä kotona, lapset ja mies täyttää sen. Muutamia kavereita on, mut aika harvoin tulee nähtyä, en oo kamalan sosiaalinen nykyään. Yksi sellainen ystävä jolle voin oikeasti avautua sisimmistä tunteistani, mut asuu toisessa maassa, ei nähdä oikeastaan ikinä vaan laitellaan s-postia lähinnä. Ei mitään kodin ulkopuolisia harrastuksia.
Mut mua tilanne ei silleen ahdista, nautin kotona olosta ja lapsiarjesta. Mut olen miettinyt et mitä sit kun lapset kasvaa, tuntuuko tyhjältä elämä sitten kun nyt lapset on mun elämän ja olemisen keskipiste.
Mut olen ajatellut et miehen kanssa sit touhuillaan yhdessä jotain ja jos en töitä sais (mulla yliopistokoulutus mut ei työkokemusta kun oon kotiäitinä ollut ) nin sit hakeudun seurakunnan kautta johonkin vapaaehtoistoimintaan mukaan. Tai aloitan opiskella jotain. Tai alan harastaa jotain. Sit jos alkaa tuntua tyhjältä. Ja nuo ajatukset ainakin mulla on tuoneet mielekkyyttä ja rauhaa tän asian kanssa.

mä olen kanssa kotonaa viihtyvää tyyppiä. ei kaipaa railakkaita baari-iltoja, en sitä että kyläillään päivittäin.... en ole silleen sosiaalinen. mutta kyllä mä nyt edes JOTAIN muuta kaipaan kun vaan tää raastava yksinäisyyden tunne perheen sisällä.

et edes joskus joku soittaisi et hei, oon kohta siellä laita kahvi tippuu.

 

Kotiäitinähän on tosi helppo verkostoitua! Otat vain itseäsi niskasta kiinni, alat käymään säännöllsesti lähileikkipuistossa, menet johonkin perhekahvilaan, keskustelet ihmisten kanssa. Netistäkin voit etsiä mammakavereita samoilta seuduilta vaunulenkeille ja kahvittelemaan.
Mutta nosta itsesi ylös tuosta itsesäälistä, tuota ei jaksa kukaan pitkään katsella.

 

Mä tavallaan tunnistan tuosta itseni, siis silleen et mun elämä on pitkälti täällä kotona, lapset ja mies täyttää sen. Muutamia kavereita on, mut aika harvoin tulee nähtyä, en oo kamalan sosiaalinen nykyään. Yksi sellainen ystävä jolle voin oikeasti avautua sisimmistä tunteistani, mut asuu toisessa maassa, ei nähdä oikeastaan ikinä vaan laitellaan s-postia lähinnä. Ei mitään kodin ulkopuolisia harrastuksia.
Mut mua tilanne ei silleen ahdista, nautin kotona olosta ja lapsiarjesta. Mut olen miettinyt et mitä sit kun lapset kasvaa, tuntuuko tyhjältä elämä sitten kun nyt lapset on mun elämän ja olemisen keskipiste.
Mut olen ajatellut et miehen kanssa sit touhuillaan yhdessä jotain ja jos en töitä sais (mulla yliopistokoulutus mut ei työkokemusta kun oon kotiäitinä ollut ) nin sit hakeudun seurakunnan kautta johonkin vapaaehtoistoimintaan mukaan. Tai aloitan opiskella jotain. Tai alan harastaa jotain. Sit jos alkaa tuntua tyhjältä. Ja nuo ajatukset ainakin mulla on tuoneet mielekkyyttä ja rauhaa tän asian kanssa.

mä olen kanssa kotonaa viihtyvää tyyppiä. ei kaipaa railakkaita baari-iltoja, en sitä että kyläillään päivittäin.... en ole silleen sosiaalinen. mutta kyllä mä nyt edes JOTAIN muuta kaipaan kun vaan tää raastava yksinäisyyden tunne perheen sisällä.

et edes joskus joku soittaisi et hei, oon kohta siellä laita kahvi tippuu.

Hei! Laita kaffit tippuun, oon kohta siellä...ja liuta lapsia mukana, sopiiko
tuon pullakaffit mukanani, nährään! =)

 

Kotiäitinähän on tosi helppo verkostoitua! Otat vain itseäsi niskasta kiinni, alat käymään säännöllsesti lähileikkipuistossa, menet johonkin perhekahvilaan, keskustelet ihmisten kanssa. Netistäkin voit etsiä mammakavereita samoilta seuduilta vaunulenkeille ja kahvittelemaan.
Mutta nosta itsesi ylös tuosta itsesäälistä, tuota ei jaksa kukaan pitkään katsella.

äh???? kun en ole kotiäiti! käyn töissä ja lapset jo koulussa. ja silloin kun olin kotiäiti, kävin todellakin perhekerhoissa ja vaikka äiti lapsi jutuissa. yhtään kaveria en löytänyt, tottakai siellä paikan päällä pälistiin ja kaveerattiin mut siihen se jäi.

 

Mä tavallaan tunnistan tuosta itseni, siis silleen et mun elämä on pitkälti täällä kotona, lapset ja mies täyttää sen. Muutamia kavereita on, mut aika harvoin tulee nähtyä, en oo kamalan sosiaalinen nykyään. Yksi sellainen ystävä jolle voin oikeasti avautua sisimmistä tunteistani, mut asuu toisessa maassa, ei nähdä oikeastaan ikinä vaan laitellaan s-postia lähinnä. Ei mitään kodin ulkopuolisia harrastuksia.
Mut mua tilanne ei silleen ahdista, nautin kotona olosta ja lapsiarjesta. Mut olen miettinyt et mitä sit kun lapset kasvaa, tuntuuko tyhjältä elämä sitten kun nyt lapset on mun elämän ja olemisen keskipiste.
Mut olen ajatellut et miehen kanssa sit touhuillaan yhdessä jotain ja jos en töitä sais (mulla yliopistokoulutus mut ei työkokemusta kun oon kotiäitinä ollut ) nin sit hakeudun seurakunnan kautta johonkin vapaaehtoistoimintaan mukaan. Tai aloitan opiskella jotain. Tai alan harastaa jotain. Sit jos alkaa tuntua tyhjältä. Ja nuo ajatukset ainakin mulla on tuoneet mielekkyyttä ja rauhaa tän asian kanssa.

mä olen kanssa kotonaa viihtyvää tyyppiä. ei kaipaa railakkaita baari-iltoja, en sitä että kyläillään päivittäin.... en ole silleen sosiaalinen. mutta kyllä mä nyt edes JOTAIN muuta kaipaan kun vaan tää raastava yksinäisyyden tunne perheen sisällä.

et edes joskus joku soittaisi et hei, oon kohta siellä laita kahvi tippuu.

Hei! Laita kaffit tippuun, oon kohta siellä...ja liuta lapsia mukana, sopiiko
tuon pullakaffit mukanani, nährään! =)

ei kuule lapset haittaa! tänne vaan!

 

Mä tavallaan tunnistan tuosta itseni, siis silleen et mun elämä on pitkälti täällä kotona, lapset ja mies täyttää sen. Muutamia kavereita on, mut aika harvoin tulee nähtyä, en oo kamalan sosiaalinen nykyään. Yksi sellainen ystävä jolle voin oikeasti avautua sisimmistä tunteistani, mut asuu toisessa maassa, ei nähdä oikeastaan ikinä vaan laitellaan s-postia lähinnä. Ei mitään kodin ulkopuolisia harrastuksia.
Mut mua tilanne ei silleen ahdista, nautin kotona olosta ja lapsiarjesta. Mut olen miettinyt et mitä sit kun lapset kasvaa, tuntuuko tyhjältä elämä sitten kun nyt lapset on mun elämän ja olemisen keskipiste.
Mut olen ajatellut et miehen kanssa sit touhuillaan yhdessä jotain ja jos en töitä sais (mulla yliopistokoulutus mut ei työkokemusta kun oon kotiäitinä ollut ) nin sit hakeudun seurakunnan kautta johonkin vapaaehtoistoimintaan mukaan. Tai aloitan opiskella jotain. Tai alan harastaa jotain. Sit jos alkaa tuntua tyhjältä. Ja nuo ajatukset ainakin mulla on tuoneet mielekkyyttä ja rauhaa tän asian kanssa.

mä olen kanssa kotonaa viihtyvää tyyppiä. ei kaipaa railakkaita baari-iltoja, en sitä että kyläillään päivittäin.... en ole silleen sosiaalinen. mutta kyllä mä nyt edes JOTAIN muuta kaipaan kun vaan tää raastava yksinäisyyden tunne perheen sisällä.

et edes joskus joku soittaisi et hei, oon kohta siellä laita kahvi tippuu.

Missä asutte?

 

Mä tavallaan tunnistan tuosta itseni, siis silleen et mun elämä on pitkälti täällä kotona, lapset ja mies täyttää sen. Muutamia kavereita on, mut aika harvoin tulee nähtyä, en oo kamalan sosiaalinen nykyään. Yksi sellainen ystävä jolle voin oikeasti avautua sisimmistä tunteistani, mut asuu toisessa maassa, ei nähdä oikeastaan ikinä vaan laitellaan s-postia lähinnä. Ei mitään kodin ulkopuolisia harrastuksia.
Mut mua tilanne ei silleen ahdista, nautin kotona olosta ja lapsiarjesta. Mut olen miettinyt et mitä sit kun lapset kasvaa, tuntuuko tyhjältä elämä sitten kun nyt lapset on mun elämän ja olemisen keskipiste.
Mut olen ajatellut et miehen kanssa sit touhuillaan yhdessä jotain ja jos en töitä sais (mulla yliopistokoulutus mut ei työkokemusta kun oon kotiäitinä ollut ) nin sit hakeudun seurakunnan kautta johonkin vapaaehtoistoimintaan mukaan. Tai aloitan opiskella jotain. Tai alan harastaa jotain. Sit jos alkaa tuntua tyhjältä. Ja nuo ajatukset ainakin mulla on tuoneet mielekkyyttä ja rauhaa tän asian kanssa.

mä olen kanssa kotonaa viihtyvää tyyppiä. ei kaipaa railakkaita baari-iltoja, en sitä että kyläillään päivittäin.... en ole silleen sosiaalinen. mutta kyllä mä nyt edes JOTAIN muuta kaipaan kun vaan tää raastava yksinäisyyden tunne perheen sisällä.

et edes joskus joku soittaisi et hei, oon kohta siellä laita kahvi tippuu.

Missä asutte?

espoossa.

 

Täällä on jatkuvasti esillä tämä sama asia, aikuisten yksinäisyyden tunne. Täälläkin on ystävänhakuilmoituksia vaikka kuinka, kirjoita joka päivä jollekin ja laita oma ilmoitus. Ainakin tulee elämään jotain säpinää kun alat vastailemaan?

 

Mä tavallaan tunnistan tuosta itseni, siis silleen et mun elämä on pitkälti täällä kotona, lapset ja mies täyttää sen. Muutamia kavereita on, mut aika harvoin tulee nähtyä, en oo kamalan sosiaalinen nykyään. Yksi sellainen ystävä jolle voin oikeasti avautua sisimmistä tunteistani, mut asuu toisessa maassa, ei nähdä oikeastaan ikinä vaan laitellaan s-postia lähinnä. Ei mitään kodin ulkopuolisia harrastuksia.
Mut mua tilanne ei silleen ahdista, nautin kotona olosta ja lapsiarjesta. Mut olen miettinyt et mitä sit kun lapset kasvaa, tuntuuko tyhjältä elämä sitten kun nyt lapset on mun elämän ja olemisen keskipiste.
Mut olen ajatellut et miehen kanssa sit touhuillaan yhdessä jotain ja jos en töitä sais (mulla yliopistokoulutus mut ei työkokemusta kun oon kotiäitinä ollut ) nin sit hakeudun seurakunnan kautta johonkin vapaaehtoistoimintaan mukaan. Tai aloitan opiskella jotain. Tai alan harastaa jotain. Sit jos alkaa tuntua tyhjältä. Ja nuo ajatukset ainakin mulla on tuoneet mielekkyyttä ja rauhaa tän asian kanssa.

mä olen kanssa kotonaa viihtyvää tyyppiä. ei kaipaa railakkaita baari-iltoja, en sitä että kyläillään päivittäin.... en ole silleen sosiaalinen. mutta kyllä mä nyt edes JOTAIN muuta kaipaan kun vaan tää raastava yksinäisyyden tunne perheen sisällä.

et edes joskus joku soittaisi et hei, oon kohta siellä laita kahvi tippuu.

Missä asutte?

espoossa.

olis kivatutustua, ite myös.

 

Täällä on jatkuvasti esillä tämä sama asia, aikuisten yksinäisyyden tunne. Täälläkin on ystävänhakuilmoituksia vaikka kuinka, kirjoita joka päivä jollekin ja laita oma ilmoitus. Ainakin tulee elämään jotain säpinää kun alat vastailemaan?

voisin vaikka laittaakin.

 

No, missä asustelet ja minkä ikäinen olet? Kenties joku muukin kaipaa kahvi- ja juttuseuraa ja ystävyyttä .

 

Hei! Laita kaffit tippuun, oon kohta siellä...ja liuta lapsia mukana, sopiiko
tuon pullakaffit mukanani, nährään! =)[/quote]

ei kuule lapset haittaa! tänne vaan! [/quote]

Hei, sulla on hyvä asenne! Ihmettelen, miksi sulla ei ole ystäviä. Voisin kyllä kuvitella sinusta sydänystävää itselleni. Mulla taas on se, että mulla..öh..on aikasen monta lasta ja kaikki kulkee mukanani. Yksinkertaisesti moneen kyläpaikkaan ei voi mennä siksi, kun ei ole tilaa. Kuuden hengen pöytä on jo meistä liian pieni. Toivon sinulle ystävää, koeta jotenkin päästä johonkin naisporukkaan (harrastuksissa) tai jossain ja sitä kautta kutsut sitkeesti käymään. Sanot, että pannu on kuumana 2 minuutin päästä, nyt mennään jne. =)