En halua viettää äitienpivää, koska olen nii huono äiti.

Mulla on kaksi lasta, 4-ja 2-vuotiaat.

Mutta... taas tänään huusin isommalle, joka kiukutteli ja roikkui verhoissa, kiukutteli lisää, ei syöny ruokaa, vinkui vaatteista.. Mulla vaan palaa nykyään hermo ihan liian äkkiä enkä voi hillitä itseäni vaan huudan lapsille. Ja joka kerta mä ajattelen etten enää ikinä raivoa ja huuda tai sano pahasti.. mut aina tulee seuraava kerta ja tää sama katumus ja pettymys omaa itseään kohtaan. olen huono äiti..

 

Niin minäkin ajattelen, että olen hyvin epätäydellinen äiti. Äitienpäivää juhlin, koska arvostan äitiyttä yleensä ja olen kiitollinen ihanista lapsistani. En itse koe olevani mikään päivänsankari.

 

Mulla on vähän samat mietteet. Olen ollut äitinä kohta 12 vuotta ja edelleen tuntuu, kuin en vaan ole kunnon äiti. Mutta se kai on meidän äitien taakka?

 

Olen minäkin huutanut ja rähjännyt pienistä. Joskus jopa käynyt käsiksi. Olen kuitenkin ottanut opiksi virheistäni ja opppinut. En ole täydellinen, eikä minun tarvitse olla. Riittää, kun olen myöntänyt virheeni, pyytänyt anteeksi ja ottanut opiksi.

 

Mun on vaikea nauttia äitienpäivästä, koska mun äiti oli juuri tuollainen "oon niin huono äiti" -narisija. Edelleen kunmittelee mielessä...

 

Kyllä mullakin tulee tiuskittua ja oltua äkäinen lapselle mielestäni turhan usein, mistä tulee huono omatunto. Kuitenkin myös pyydän aina anteeksi ja näytän rakkautta ja arvostusta paljon. Ajattelen, että oikeasti huono äiti ei edes tuntisi huonoa omatuntoa mistään. Nykyään sallin itselleni jopa tuntea ylpeyttä siitä, että olen onnistunut kasvattamaan niin hienon pojan, vieläpä enimmäkseen ihan yksin. Hyvä minä! Täydellinen en ole, mutta riittävän hyvä. Täytyy olla armollinen itselleen, vaikka tottakai omaa käytöstä kannattaa aina tarkkailla. Ap, sulla on kaksi pientä ja rasittavassa ja paljon huomiota ja hoivaa vaativassa iässä olevaa lasta, ei mikään ihme, että pinna välillä palaa.

 

Oon mäkin välillä kuin persereikä äitinä. Ei ole, olemassakaan ihmistä joka olis täydellinen, kaikki me tehään virheitä. Niistä voi ottaa opikseen ja kasvaa henkisesti niiden mukana. Tosin välillä ontuen ja sit taas paremmin.

Yleensä itekkin sorrun korottamaan ääntä, kun hermostun, poistun toiseen huoneeseen ja mulla on oikeesti mun tyyny hyvin kärsiny, kun puran kiukkuu siihen. Kun olen rauhottunu kaapaan tyttären syliin, halaan ja selitän, miksi äiti korotti ääntä. Tytär on tempperamentilta samanlainen kuin mä. Kiihdytään nollasta sataan ja lepytään yhtä nopeesti, joten törmäyksissä ollaan harva se päivä. Sovinnot on mahtavia, matkitaan toistemme ilmeitä ja nauretaan, halaillaan ja puhutaan suut puhtaaks, mikä otti päähän .

 

Täällä kans yks paska. Just päivällä funtsin etten oo juhlien arvoinen. Olen niii Iin yliväsynyt ja kuormitettu ja loppuunpalanut. Ollut kyllä jo pitkään mutta olen sen paremmin osannut ja jaksanut peittää lapsilta. No, Pmskin tässä joten annetaan osa mielialoja anteeksi. Jostain kumman syystä lapset näyttä mua täydestä sydämestään rakastavan ja mä niitä, teen kaikkeni lasten eteen ja takia. Ehkä se on sit 10 vuoden kuluttua kun puivat äitiään jossain terapiassa.