T
Tear drop
Vieras
Hei,
En tiedä onko tämä palsta vain äideille tai äideiksi tuleville mutta olen saanut tarpeekseni jo lukiessani suomi24:n keskusteluja, sen verran lapsellisia vastauksia siellä porukka saa. Siksi ajattelin kirjoitella teille tänne.
Ja kysellä mielipiteitä.
Koska olen niin ymmälläni. Juon tässä aamukahvia ja itkettää. Teen töitä tänään kotitoimistolta mutten yksinkertaisesti pysty keskittymään.
Olen kohta 30v nainen, seurustellut samanikäisen miehen kanssa nyt 4v josta avoliitossa 3v mutta oikeastaan jo muutaman kk jälkeen mies alkoi asustaa luonani. Siitä sitten yhteiseen kotiin.
Minulla on vauvakuume. Hirveä vauvakuume. Ollut jo vuoden verran, pakottavana haluna, mutta mieheni ei tahdo lasta vielä. Olen ottanut asian puheeksi muutaman kerran ja joka kerralla mies on ilmottanut ettei halua ajatellakaan lapsia vielä 5 vuoteen. Viimeksi sanoi että asia on hänen mielessään niin kaukana ettei edes tiedä haluaako lapsia, mutta kun näki ilmeeni, lisäsi että tai siis haluaa kyllä muttei vielä pitkään aikaan.
Hänen sisaruksillaan on paljon pieniä lapsia ja mieheni on aina rakastanut heidän kanssaan leikkimistä, on siis lapsirakas ihminen. Hänen exänsä joutui tekemään nuorena abortin ja käsitin tämän olleen iso paikka miehelleni, en tiedä jäikö tästä hänelle joku trauma.
Aluksi yritin sivuuttaa asian mielessäni, mietin jopa että minussa on vikaa (onpa ihmismieli outo...) ja että lapsen haluaminen on jotenkin kiellettyä. En ole hirveästi puhunut asiasta edes ystävilleni koska suurimmalla osalla heistä ei vielä ole lapsia ja koska olen tosiaan tuntenut että vauvakuumeeni on "ennenaikasta". Nyt kuitenkin asia on mennyt siihen etten enää jaksa odottaa ja olen tajunnut ettei mies voi yksin sanella sääntöä siihen milloin minä saan tuoda elämään jotain suurenmoista eli lapsen. Olen aina halunnut lapsen/raskaaksi ennen 30v ikää ja miehen 5v suunnitelma tarkottaisi että olen 34-35v ennenkuin edes alamme miettiä lasta. Ei onnistu.
En tietenkään voi pakottaakaan miestä lapseen. Haluaisin vain suhteen jossa meillä molemmilla olisi samat toiveet.
Muuten suhde on mennyt hyvin, nauramme paljon ja olemme suht samanlaisia. Tietenkin tämä lapsiasia on aiheuttanut viime vuoden aikana sen että olemme etäytyneet ja myös seksi on kärsinyt koska automaattisesti kondomia esiin kaivaessa alan miettiä vauvaa ja tunnelma latistuu vaikken mitään ääneen sanokaan.
Myös työelämäni on kärsinyt viime 6kk aikana koska minulta puuttuu se tietty motivaatio henkilökhtaisessa elämässä joka ajaa normaalisti työpaikallakin eteenpäin. En myöskään ole jaksanut tavata ystäviäni niin paljon kuin pitäisi koska jotenkin minusta tuntuu että ystäviä tavatessa puhe menee aina unelmiin ja suunnitelmiin, ja minä en voi saada unelmaani ja siksi kärsin.
Suhteessa minusta on tullut itkuinen, kärttyinen, kaikkea mitä en tahdo olla.
Tilanne juuri nyt on se että mieheni on pitkällä työmatkalla ja meillä räjähti juuri ennen kuin hän lähti. Typerä aihe. Alkoi se perus monen päivän mykkäkoulu miehen puolelta ja minä sitten lähdin taas mukaan koska en jaksa olla se joka aina lepyttelee. Eilen illalla sain tarpeekseni asioita sohvalla miettiessäni ja koska keskustelustamme ei tulisi mitään puhelimessa, laitoin miehelle pitkän viestin jossa selitin ensimmäistä kertaa ikinä kunnolla ettei suhteemme enää tapaa halujamme ja minusta tuntuu ettei meillä ole enää yhteisiä suunnitelmia lainkaan. Mies vastasi tähän kahdella pitkällä viestillä (ei, emme yleensä laittele viestejä, tiedän se olevan hullua, mutta nyt olen vain niin herkässä tilassa) että tuntee samoin ja ettei meillä ole enää mitään yhteisia intohimoja. Tajusi näköjään omat haluni koska laittoi perään ettei hänellä ole aikomustakaan miettiä naimisiin menoa tai lapsia vielä pitkään aikaan.
En ole jaksanut vastata. Hän tulee viikon päästä kotiin.
Yritän tässä nyt miettiä mitä ihmettä tehdä. Tiedän, helpoin vastaus tähän olisi tietysti että "jätä se mies ja etsi uusi" mutta jokainen teistä suhteessa olijoista varmasti tietää ettei se ole niin helppoa jos on 4v rakennettu suhdetta, on yhteinen koti, yhteinen elämä, ja olen 30v. Hyppäisin avoliitosta ja vauvahaaveesta takaisin sinkkuelämään, etsitään pientä asuntoa itselleni ja takaisin miehenjahtiin. Asia kuulostaa niin hirveältä että itken sitä kirjoittaessanikin. Ymmärrän kuitenkin myös sen ettei elämä näinkään voi jatkua, suhteessa jossa meillä ei tunnu olevan yhteistä "kultaista keskitietä".
Onko teistä kukaan ollut samassa tilanteessa ja miten sen ratkaisitte?
En tiedä onko tämä palsta vain äideille tai äideiksi tuleville mutta olen saanut tarpeekseni jo lukiessani suomi24:n keskusteluja, sen verran lapsellisia vastauksia siellä porukka saa. Siksi ajattelin kirjoitella teille tänne.
Ja kysellä mielipiteitä.
Koska olen niin ymmälläni. Juon tässä aamukahvia ja itkettää. Teen töitä tänään kotitoimistolta mutten yksinkertaisesti pysty keskittymään.
Olen kohta 30v nainen, seurustellut samanikäisen miehen kanssa nyt 4v josta avoliitossa 3v mutta oikeastaan jo muutaman kk jälkeen mies alkoi asustaa luonani. Siitä sitten yhteiseen kotiin.
Minulla on vauvakuume. Hirveä vauvakuume. Ollut jo vuoden verran, pakottavana haluna, mutta mieheni ei tahdo lasta vielä. Olen ottanut asian puheeksi muutaman kerran ja joka kerralla mies on ilmottanut ettei halua ajatellakaan lapsia vielä 5 vuoteen. Viimeksi sanoi että asia on hänen mielessään niin kaukana ettei edes tiedä haluaako lapsia, mutta kun näki ilmeeni, lisäsi että tai siis haluaa kyllä muttei vielä pitkään aikaan.
Hänen sisaruksillaan on paljon pieniä lapsia ja mieheni on aina rakastanut heidän kanssaan leikkimistä, on siis lapsirakas ihminen. Hänen exänsä joutui tekemään nuorena abortin ja käsitin tämän olleen iso paikka miehelleni, en tiedä jäikö tästä hänelle joku trauma.
Aluksi yritin sivuuttaa asian mielessäni, mietin jopa että minussa on vikaa (onpa ihmismieli outo...) ja että lapsen haluaminen on jotenkin kiellettyä. En ole hirveästi puhunut asiasta edes ystävilleni koska suurimmalla osalla heistä ei vielä ole lapsia ja koska olen tosiaan tuntenut että vauvakuumeeni on "ennenaikasta". Nyt kuitenkin asia on mennyt siihen etten enää jaksa odottaa ja olen tajunnut ettei mies voi yksin sanella sääntöä siihen milloin minä saan tuoda elämään jotain suurenmoista eli lapsen. Olen aina halunnut lapsen/raskaaksi ennen 30v ikää ja miehen 5v suunnitelma tarkottaisi että olen 34-35v ennenkuin edes alamme miettiä lasta. Ei onnistu.
En tietenkään voi pakottaakaan miestä lapseen. Haluaisin vain suhteen jossa meillä molemmilla olisi samat toiveet.
Muuten suhde on mennyt hyvin, nauramme paljon ja olemme suht samanlaisia. Tietenkin tämä lapsiasia on aiheuttanut viime vuoden aikana sen että olemme etäytyneet ja myös seksi on kärsinyt koska automaattisesti kondomia esiin kaivaessa alan miettiä vauvaa ja tunnelma latistuu vaikken mitään ääneen sanokaan.
Myös työelämäni on kärsinyt viime 6kk aikana koska minulta puuttuu se tietty motivaatio henkilökhtaisessa elämässä joka ajaa normaalisti työpaikallakin eteenpäin. En myöskään ole jaksanut tavata ystäviäni niin paljon kuin pitäisi koska jotenkin minusta tuntuu että ystäviä tavatessa puhe menee aina unelmiin ja suunnitelmiin, ja minä en voi saada unelmaani ja siksi kärsin.
Suhteessa minusta on tullut itkuinen, kärttyinen, kaikkea mitä en tahdo olla.
Tilanne juuri nyt on se että mieheni on pitkällä työmatkalla ja meillä räjähti juuri ennen kuin hän lähti. Typerä aihe. Alkoi se perus monen päivän mykkäkoulu miehen puolelta ja minä sitten lähdin taas mukaan koska en jaksa olla se joka aina lepyttelee. Eilen illalla sain tarpeekseni asioita sohvalla miettiessäni ja koska keskustelustamme ei tulisi mitään puhelimessa, laitoin miehelle pitkän viestin jossa selitin ensimmäistä kertaa ikinä kunnolla ettei suhteemme enää tapaa halujamme ja minusta tuntuu ettei meillä ole enää yhteisiä suunnitelmia lainkaan. Mies vastasi tähän kahdella pitkällä viestillä (ei, emme yleensä laittele viestejä, tiedän se olevan hullua, mutta nyt olen vain niin herkässä tilassa) että tuntee samoin ja ettei meillä ole enää mitään yhteisia intohimoja. Tajusi näköjään omat haluni koska laittoi perään ettei hänellä ole aikomustakaan miettiä naimisiin menoa tai lapsia vielä pitkään aikaan.
En ole jaksanut vastata. Hän tulee viikon päästä kotiin.
Yritän tässä nyt miettiä mitä ihmettä tehdä. Tiedän, helpoin vastaus tähän olisi tietysti että "jätä se mies ja etsi uusi" mutta jokainen teistä suhteessa olijoista varmasti tietää ettei se ole niin helppoa jos on 4v rakennettu suhdetta, on yhteinen koti, yhteinen elämä, ja olen 30v. Hyppäisin avoliitosta ja vauvahaaveesta takaisin sinkkuelämään, etsitään pientä asuntoa itselleni ja takaisin miehenjahtiin. Asia kuulostaa niin hirveältä että itken sitä kirjoittaessanikin. Ymmärrän kuitenkin myös sen ettei elämä näinkään voi jatkua, suhteessa jossa meillä ei tunnu olevan yhteistä "kultaista keskitietä".
Onko teistä kukaan ollut samassa tilanteessa ja miten sen ratkaisitte?