Keskenmenon kokeneille :hug:
Ja uusille tervetuloa!
Kävin ensimmäistä kertaa neuvolassa. Juteltiin vain ja sitten kävin labrassa luovuttamassa verta ja pissaa. Oli oikein kivaa. Neuvolatäti oli ihan innoissaan mun raskaudesta, ja ilmeisesti itse en vaikuttanut yhtä innostuneelta, koska kysyi ihan, että onko raskaus toivottu. Onhan se toivottu ja odotettu! Olen vain jotenkin niin hämmentynyt kaikesta, että en osaa olla yhtä hymyä kaiken aikaa, vaikka onnellinen olenkin. Jotenkin kuvittelin olevani valmistautuneempi tähän kaikkeen, mutta kaikenlaisia tunteita silti käy läpi; onkohan siellä edes ketään, tuleeko minusta ihan kamala äiti, vahingoitanko sikiötä tekemällä tai syömällä sitä tai tätä, mitä jos vauva on koliikkilapsi, mitä jos se on vammanen, mitä jos se syntyy kuolleena, mitä jos sillä on downin syndrooma, mitä jos lapsettomat ystävät lakkaa pitämästä yhteyttä, mitä jos sekoan täysin kotona olemiseen.. Kun vielä on ällö olo noiden kehittämieni huolien lisäksi, niin onko ihme, ettei naama ole koko ajan yhtä hymyä. Mutta kyllä minä välillä olen ihan vain onnellinenkin.
Helsingissä on muuten vuoden alusta systeemit muuttuneet. Np-ultra on jo viikoilla 10-11, ja samalla otetaan joku veritesti, joiden yhteistuloksesta + äidin iästä lasketaan todennäköisyys kromosomihäiriöön. Ensimmäinen lääkärikäynti oli samalla siirretty jonnekin melkein raskauden puoliväliin. Meidän neuvolassa muuten oikein korostamalla korostettiin, että seulonnat ovat vapaaehtoisia. Päätin kuitenkin mennä, koska hyvällä tuurilla se voi vähentää tätä hermoilun määrää, ja huonolla tuurilla ei sitä paljoa voi lisätä.
:ashamed: