Taidanpa minäkin siirtyä tälle puolelle enemmän, kun meille syntyi perjantaina 25.8. pieni poika. Tulee muuten sitten tosi sekavaa tekstiä, ei pää oikein toimi vielä täysin. Onneksi nyt kotona saanut nukuttua sen verran, että alkaa pahin hajamielisyys kaikota...
Käynnisteltiin torstaina ja supistukset lähti säännöllisinä, muttei ilmeisesti kivuliaina (mun mielestä ne oli kivuliaita, mutta kukaan ei uskonut) käyntiin. Kohdunsuun tilanne eteni kuitenkin ärsyttävän hitaasti. Vasta kolmannen cytotecin jälkeen tilanne todettiin niin kypsäksi, että kalvot lähdettiin puhkaisemaan perjantaina klo. 15.15 (siis n. vuorokauden kuluttua käynnistyksen aloittelusta). Kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset räjähtivätkin päälle tosi voimakkaina ja nopeasti. Sain epiduraalin aika pian ja se auttoi hyvin, lepäilin sen aikaa kun se vaikutti (kun sitä ennen olin vain huutanut ja itkenyt ja valittanut, ilokaasusta ei ollut apua ja kaikki ajanvietteet olin raahannut kyllä ihan turhaan mukaan). Sitten kun heräilin ja ajattelin pyytää miestä hakemaan jäätelöä kätilö totesikin, että kohdunsuu on jo täysin auki. Samalla kuitenkin kävi niin, että sikiön sydänäänet laskivat välillä vähän alas (kätilö oli kai jo aiemmin vähän huolissaan seuraillut sydänääniä) ja kätilö kutsui lääkärinkin paikalle (yritti kyllä rauhoitella mua kovasti). Sitten menikin kaikki vähän nopeasti, aloiteltiin ponnistamaan ja jossain vaiheessa huoneessa olikin meidän lisäksi 4 henkilöä valmistelemassa jotain toimenpidettä kovasti. Mulla meni ihan ohi, mitä ne aikoivat tehdä, kesti hetki ennen kuin ymmärsin, että aikovat auttaa imukupilla. Ponnistusvaihe menikin kai aika nopeasti sitten, kun tuli kiire saada vauva ulos. Saatiinhan se ja oli ihan kunnossa, hapetusarvoja seurailtiin, mutta ne olivat ok. Tehtiin episiotomia ja tuli pieni repeämäkin.
Eli sellainen ei ihan tavallinen synnytys meillä, vähän jäi kyllä kauhu niistä hirveistä kivuista. Ja sairaalassa olo oli muutenkin tuskaa, kun tuntui, ettei neuvota tarpeeksi eikä kukaan välitä mun voinnista yhtään. Tai siis kai se vain tuntui siltä, kun huonetoverina oli sektion kokenut ja varsin kipeä äiti, jota sitten hoivailtiin niin kovasti. Sitten kuulin, kun huonetoverini valitteli sitä, että kaikki muut tuntuvan olevan niin hyvässä kunnossa ja kätilö sanoi, että kyseisellä osastolla kaikilla on ollut jotain ongelmia ja ne hyväkuntoiset ovat jo toipumassa. Ja samaan syssyyn kätilö totesi, että minä olen priimakunnossa, että olen siinä mielessä poikkeus sillä osastolla. Ja itsellä omasta mielestä kauheat säryt episiotomian ja repeämän vuoksi. Mutta tuo kätilö kuvittelikin jostain syystä, etten ollut saanut lainkaan särkylääkkeitä (pyysin niitä aina illalla yöhoitajalta ja sain vuorokauden annoksen, ne sitten tiedä eivätkö he kirjaa antamiaan lääkkeitä mihinkään ylös vai
). Noh, kaipa sitä pitäisi olla iloinen, että on ainakin näennäisesti hyväkuntoinen. Ja ehkä oikeastikin muihin siellä olleisiin verrattuna olin, mutta tukea olisin silti kaivannut enemmän. Nukuin kuitenkin todella huonosti sairaalassa, mutta nyt kotona toissa yönä varmaan yhteensä saman verran kuin niiden 5 sairaalapäivän aikana.
Vauva voi hyvin, pituus 51 cm ja syntymäpaino 3325 g. Imeminen sujuu mainiosti ja maitoa tulee. Yöt ovat vähän hankalia, vasta 3 maissa yöllä yleensä rauhoittuu. 4-5 tunnin ajan on päättänyt keskiyön maissa valvoskella ja kiukutella. Päivällä hän nukkuu varsin mainiosti, kuten nytkin. Ainoa mutta on oikeastaan vauvalla todettu mahdollisesti antibioottihoitoa tarvitseva ihoinfektio, jota toistaiseksi kuitenkin hoidetaan paikallishoidolla. Toivottavasti tehoaa, eikä pahene.
Mä oon syöttänyt lähinnä makuultaan kyljellään, koska istuminen tekee kipeää. Toissa yönä ajattelin taas koittaa istualtaan (oon kerran imettänyt ja sujui särkyä lukuun ottamatta mainiosti), mutta alapää ei vielä suostunut niin paljoa yhteistyöhön. Tänään onnistui kuitenkin sohvalla istuen tyynyjen varassa ihan kivasti. Toissa päivänä alkoi huolettamaan tuo yksipuolinen imetysasento
Mutteri kyseli, miten rinnanvaihto on hoidettu tällaisessa asennossa
mä ainakin vaan nousen ylös ja nostan vauvan toisella puolelle ja käyn taas itse viereen. Enää ei kuitenkaan tarvitse aina imettää molemmilla rinnoilla yhdellä kertaa, vaan vauva tulee tyytyväiseksi vain toisella rinnalla. Lisämaitoa ei ole ensimmäisen kahden päivän jälkeen tarvittu. Vaikka vauva silloinkin imi hyvin ne tipat mitä sai, viihtyi heti rinnalla hyvin ja pitkään, piti antaa vähän lisämaitoa johtuen vauvan yliaikaisuudesta. Kuulemma pitkään yli menneet vauvat ovat käyttäneet omaa vararavintoaan (meilläkin kovin hoikka poika), eivätkä tule välttämättä sen turvin toimeen yhtä hyvin kuin aiemmilla viikoilla syntyneet pienokaiset. Nyt oon miettinyt muuten maidonkerääjän käyttöä ja maidon pakastamista
mutta pitääköhän noita välineitä kuinka paljon keitellä? Tutteja, pulloja, rintakumeja, kerääjiä? Kun pakettien ohjeissa ja joissain kirjoissa kehotetaan, mutta meidän kätilö sanoi sairaalassa, että eivät hekään keitä mitään, että se on tosi vanhanaikaista. Tehdaspuhtaina vaan vauvan suuhun. Vähän mietityttää
Että sellaista. Tässä koitetaan nyt sitten sopeutua tähän vauva-arkeen ja päästä jyvälle tuon pikkuisen luonteesta

Mieskin on kovasti ottanut perheenisän roolia ja alkanut opetella vauvan hoitoakin. Kovasti on ainakin häntä jo kypsyttänyt tämä pieni ihminen
Vaippoja joutuu vaihtelemaan välillä öisin useastikin, kun kakkavaippa kiukuttaa häntä.