J
Joku
Vieras
Mitä sitten kun koko elämä tuntuu yheltä ja samalta syvältä suolta? Mitä mulla on jäljellä,
onko vaihtoehtoja,ratkaisuja?
On koko ajan niin paha olla. Kaikki asiat vaan kasaantuu ja kasaantuu, enkä mä osaa päästä
niistä yli saatikka ratkasta asiaa. Kaikki on solmussa mun sisällä, ja nykysin joutuu
näkemään kamalasti vaivaa että niitä voi olla ajattelematta liikaa.
Miks mun elämässä ei oo mitään muuta hyvää kun lapset? Tai siis lapsethan on paljon,
miks mä kuitenkin kaopaan paljon enemmän?
Miks mä en oo kellekkään tärkee? Aina vaan se kakkosvaihtoehto, hätävara, hyöty.
Minkä takia kukaan ei pidä mua arvokkaana ja tärkeenä ihan vaan tälläsenä, just
sellasena kun mä oon?
Millasta elämää tää tällänenkin on? Jos lapsia ei ois niin mä varmaan kuolisin, tai siis
tappasin itteni. Onneks on joku syy miksi ei voi olla niin pirun itsekäs. Pelottaa vaan että
joku päivä lapset ei enää riitäkkään syyksi ja sitten mä teen jotain. Onneks nyt vielä
järki pelaa, ja tuleekin pelaamaan. Mä oon enemmän järki kun tunne ihminen. Ois vaan
niin helppo ratkasu. Onneks älyisin hakee apuu ennenkun mitään kävis. Kieltämättä kyllä
ajatuksellakin on kiva pelata.
Minkä takia kaikki on niin vaikeeta eikä mikään mene niinkuin itse haluaa? Eikö jotkin
itestäänselvät asiat vois olla sitä mullekkin?
Miks mä rikon kaiken mihin kosken? Minkä takia pelaan muitten ihmisten tunteilla, kun nyt
itse tiedän miltä se tuntuu? Miks muiden särkeminen on mulle niin helppoo, vieläkin, vaikka
itse tiedän millasta kipua se aiheuttaa? Mä oon niin helvetin tunnevammanen.
Mitä tässä enää voi tehdä? Jos asioita on pyöritelly näinkin kauan, niin mitä on jäljellä?
Jos mikään ei selviä, ei ole avainta, ei mitään ratkasuu.
Mulla on niin helvetin paha olla.
onko vaihtoehtoja,ratkaisuja?
On koko ajan niin paha olla. Kaikki asiat vaan kasaantuu ja kasaantuu, enkä mä osaa päästä
niistä yli saatikka ratkasta asiaa. Kaikki on solmussa mun sisällä, ja nykysin joutuu
näkemään kamalasti vaivaa että niitä voi olla ajattelematta liikaa.
Miks mun elämässä ei oo mitään muuta hyvää kun lapset? Tai siis lapsethan on paljon,
miks mä kuitenkin kaopaan paljon enemmän?
Miks mä en oo kellekkään tärkee? Aina vaan se kakkosvaihtoehto, hätävara, hyöty.
Minkä takia kukaan ei pidä mua arvokkaana ja tärkeenä ihan vaan tälläsenä, just
sellasena kun mä oon?
Millasta elämää tää tällänenkin on? Jos lapsia ei ois niin mä varmaan kuolisin, tai siis
tappasin itteni. Onneks on joku syy miksi ei voi olla niin pirun itsekäs. Pelottaa vaan että
joku päivä lapset ei enää riitäkkään syyksi ja sitten mä teen jotain. Onneks nyt vielä
järki pelaa, ja tuleekin pelaamaan. Mä oon enemmän järki kun tunne ihminen. Ois vaan
niin helppo ratkasu. Onneks älyisin hakee apuu ennenkun mitään kävis. Kieltämättä kyllä
ajatuksellakin on kiva pelata.
Minkä takia kaikki on niin vaikeeta eikä mikään mene niinkuin itse haluaa? Eikö jotkin
itestäänselvät asiat vois olla sitä mullekkin?
Miks mä rikon kaiken mihin kosken? Minkä takia pelaan muitten ihmisten tunteilla, kun nyt
itse tiedän miltä se tuntuu? Miks muiden särkeminen on mulle niin helppoo, vieläkin, vaikka
itse tiedän millasta kipua se aiheuttaa? Mä oon niin helvetin tunnevammanen.
Mitä tässä enää voi tehdä? Jos asioita on pyöritelly näinkin kauan, niin mitä on jäljellä?
Jos mikään ei selviä, ei ole avainta, ei mitään ratkasuu.
Mulla on niin helvetin paha olla.