M
muuttunut
Vieras
Kerron tämän ja toivon tämän herättävän ajatuksia samassa tilanteessa olevalle tai olleelle.
Sain ensimmäisen lapseni 25 vuotiaana. Hyvin koulutettuna ja elämääkin nähneenä kypsänä naisena. Ihanan pullaposkisen vauvan, joka nukkui hyvin, söi hyvin, viihtyi hyvin, kävelimme varmasti sen kesän aikana satoja ja satoja kilometrejä, minä onnesta soikeana ja vauva tyytyväisenä vaunuissa. Mies teki kovasti töitä, tulimme toimeen todella hyvin. Olimme olleet yhdessä 17 vuotiaasta saakka ja kihloihin menimme juuri ennen kuin esikoinen syntyi. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että mieheni oli hyvästä perheestä, jossa oltiin onnellisia, raha-asiat kunnossa ja rakkauttakin riitti. Toisin kuin minulla, joka olin rikkinäisestä perheestä, jossa oli paljon alkoholiongelmaa, mielenterveysongelmaa ja väkivaltaisuutta. Olin ylitsevaluvan onnellinen tästä kaikesta mitä olin saanut, rakastavan miehen, ihanan lapsen, kauniin kodin ja ystäviä.
Tulin pian uudestaan raskaaksi, mikä oli ihana yllätys, vaikkei ollutkaan suunnitelmissa. Raskaus meni hyvin ja esikoinen kehittyi hurjaa vauhtia. Nautin suunnattomasti kotona olemisesta, hoidin kotia, tein pihatöitä, tein ruokaa ja leivoin. Tässä vaiheessa mies alkoi viihtyä enemmän ja enemmän saunailloissa, jotka usein venähtivät pitkään, hän tuli aamulla kotiin öristen ja oksenteli pitkin lattioita, sänkyyn ja valitettavan usein. Minua ei ollut koskaan haitannut, että hän ei ollut paljon kotona, pärjässimme oikein kivasti esikoisemme kanssa kaksin ja nautin edelleen pitkistä lenkeistä ja puistossa leikkimisestä. Toisaalta ärsytti, mies valitsi mielummin kaverit kuin meidät. Tämä ei tullut yllätyksenä, sillä mies oli jo yhdessäolomme alusta viihtynyt hyvin baarissa, ei tosin ongelmaksi saakka, vaikka välillä ottikin liikaa.
Kuopus syntyi. Valvotti, ensimmäiset 4 kuukautta. Torkahteli ainoastaan parin minuutin ajaksi, muutoin huusi ja vaati tissiä, minä väsyin. Mies viihtyi edelleen hyvin kavereidensa kanssa ja minä edelleen kotona. Olin järjettömän väsynyt, vauva valvotti, niin että nukuin keskimäärin 2 tuntia yössä, päiväunet ehdin satunnaisesti ottaa jos esikoinen nukkui vauvan kanssa samaan aikaan. Väsytti niin, uloslähtö oli elämää suurempi projekti. Tunsin olevani aika yksin, sillä sukulaisetkin asuivat toisella puolella Suomea. Mies kyllä kotona ollessaan oli hyvä ja huolehtiva mies, leikki lasten kanssa kun minä hoisin kotia. Läheisyys ja seksi tuntuivat jääneen lasten myötä kokonaan, pidimme toisiamme varmasti aivan itsestään selvyyksinä. Menimme naimisiin, koska niin kuului tehdä ja kaikki tuntui kuitenkin olevan ok, kai. Olin lihonut raskausaikana ja oma kroppani jotenkin oksetti minua, ennen olin urheilijamainen vartaloltani, nykyään nahka roikkui, tissit riippuivat surullisesti ja persekkin oli levinnyt. Todellisuudessa minulla oli ylimääräistä ehkä 10 kg entiseen verrattuna, mutta silloin se tuntui kamalalta. Minua ärsytti naiset, jotka soittelivat miehelleni, joskus jopa minulle keskellä yötä kun mieheni oli baarissa. Kuitenkin uskoin aina, kun mies vannoi, ettei mitään syytä huoleen ole. En oikein edes jaksanut miettiä asiaa, kun väsytti niin kammottavan paljon.
Päätin alkaa opiskelemaan lisää, kun kuopus oli 2 vuotias. Lapset menivät päivähoitoon, minä kouluun ja mies kävi töissä. Urheilin sekopäisenä, luin tentteihin vimmalla, millä en ollut toiminut koskaan. Kaikki uusi oli ihanaa, pitkästä aikaa muutakin kuin kotia ja puistoilua ja keskustelua kakasta muiden äitien kanssa.
Opiskelin alalla, jossa opiskeli myös paljon miehiä. Huomio mitä sain, tuntui uskomattoman hyvältä, sain kolhitun itsetuntoni palaamaan normaaliin. Toki yliopistossa myös juhlitaan. Vuosien absolutismin jälkeen juoma maistui. Pelottavan hyvin. Kotona oli nihkeää, sillä mies ei ollut tottunut siihen, että minulla on myös omia menoja. Hän hoiti lapsia, kun minä opiskelin tai juhlin. Baariin, baarista jatkoille, huomiota, vehtaamista sohvan nurkassa. Ihastuin erääseen mieheen, hän puhui kauniisti, ihastui myös minuun. Kun olin kotona lasten kanssa, ajatukset harhailivat, puhuimme puhelimessa, laitoimme satoja viestejä päivässä. Kävin joka viikonloppu juhlimassa, en tullut kotiin, en vastannut puhelimeeni kun mieheni soitti, muutuin täysin kylmäksi hänelle, tulin joskus aamulla kotiin ja vähättelin tekemisiäni. Kyllästyin ihastukseeni, hän sai jäädä ja pahoitti mielensä suunnattomasti. Muutuin aivan kamalaksi. Kotona ollessani olin hyvä äiti, hoidin koulun ja rakastin lapsiani. Mies rupesi olemaan yhä enemmän ja enemmän pois kotoa. Emme viettäneet enää lainkaan aikaa yhdessä, aina kun minä tulin kotiin, hän lähti ja toisinpäin. Kävin paljon baarissa, voisi sanoa, että ongelmaksi asti. Jätin opintoni kesken, menin töihin, en jaksanut enää keskittyä tentteihin ja lukemiseen. Kotona väsytti, lasten kanssa oli ihanaa, tein "pakolliset" hommat kotona, niin että ruokaa oli ja kotikin suht siisti. Olimme ostaneet kauniin vanhan omakotitalon, joka aikoinaan oli unelmamme. Nyt se ei tuntunut kodilta. Kun lähdin baariin, jätin lähes poikkeuksetta saapumatta kotiin, kävin jatkoilla ja milloin kenenkin miehen luona, pitämässä hauskaa, täytyy myöntää, että kaikkea en edes muista, olin silloin niin humalassa monta kertaa. Join aivan liikaa. Sitä voi kai kutsua alkoholismiksi. Hävettää myöntää. Lapset, kodin ja muut velvoitteet, kuten työn hoidin, mutta muuten ei sitten mikään kiinnostanutkaan. Riitelimme kotona jatkuvasti, huusimme ja kiljuimme. Tilanne oli kaoottinen, loukkasimme toisiamme jatkuvasti, emmekä koskaan pyytäneet anteeksi. Emme koskaan. Rakkaus oli valunut sormien välistä jonnekkin hukkaan ja olimme molemmat pohjattoman onnettomia. Mies oli ihastunut johonkin toiseen ja vietti paljon aikaa hänen kanssaan.
Enää en jaksanut käydä ulkona baareissa, kaiken ajan mitä en ollut töissä tai lasten kanssa, nukuin. Väsytti niin, että tuntui siltä, kuin ei jaksaisi edes hengittää. Itkin paljon. Sovimme mieheni kanssa, että mennään terapiaan ja puhutaan. Emme koskaan menneet, emme koskaan puhuneet. Lopulta itkin kaiken ajan, en pystynyt lopettamaan sitä, kun lapset olivat ulkona, seisoin pihalla itkemässä niin että kerran kovalla pakkasella kyyneleet jäätyivät naamaani. Itkin, itkin ja itkin. Ystäväni auttoi minua toisinaan, siivisimme esimerkiksi yhdessä, en enää jaksanut sitäkään yksin. En jaksanut mitään, en yhtään mitään, paitsi nukkua ja itkeä. Heräsin jatkuvasti yöllä, yleensä kahden jälkeen, enkä saanut enää unta, vaikka kuinka väsytti. Ystäväni pakotti minut lääkäriin. Masennus. Hävetti. En olisi halunnut lääkkeitä. Lääkäri sanoi, että joko otan lääkkeet suosiolla, tai sitten osastolle. Otin lääkkeet, en suostunut ottamaan sairaslomaa.
Nukuin.
Nukuin.
En muista juuri mitään.
Olin niin väsynyt, ettei sanat riitä kertomaan.
Parin kuukauden päästä löysin taas itseni, heräsin "henkiin". Hain eropaperit. Etsin itselleni ja lapsille uuden kodin, muutimme, remontoimme ja elämä alkoi pikku hiljaa. Jaksoin entiseen tapaani laittaa kotia, puuhata lasten kanssa, lukea satuja, tehdä metsäretkiä ja vierailla ystävien luona. En ole ottanut alkoholia lainkaan masennuslääkityksen aloitettuani.
Rakastan lapsiani ja nykyään myös itseäni. Ilman lääkitystä olen ollut nyt reilun vuoden ja voin hyvin.
Sain ensimmäisen lapseni 25 vuotiaana. Hyvin koulutettuna ja elämääkin nähneenä kypsänä naisena. Ihanan pullaposkisen vauvan, joka nukkui hyvin, söi hyvin, viihtyi hyvin, kävelimme varmasti sen kesän aikana satoja ja satoja kilometrejä, minä onnesta soikeana ja vauva tyytyväisenä vaunuissa. Mies teki kovasti töitä, tulimme toimeen todella hyvin. Olimme olleet yhdessä 17 vuotiaasta saakka ja kihloihin menimme juuri ennen kuin esikoinen syntyi. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että mieheni oli hyvästä perheestä, jossa oltiin onnellisia, raha-asiat kunnossa ja rakkauttakin riitti. Toisin kuin minulla, joka olin rikkinäisestä perheestä, jossa oli paljon alkoholiongelmaa, mielenterveysongelmaa ja väkivaltaisuutta. Olin ylitsevaluvan onnellinen tästä kaikesta mitä olin saanut, rakastavan miehen, ihanan lapsen, kauniin kodin ja ystäviä.
Tulin pian uudestaan raskaaksi, mikä oli ihana yllätys, vaikkei ollutkaan suunnitelmissa. Raskaus meni hyvin ja esikoinen kehittyi hurjaa vauhtia. Nautin suunnattomasti kotona olemisesta, hoidin kotia, tein pihatöitä, tein ruokaa ja leivoin. Tässä vaiheessa mies alkoi viihtyä enemmän ja enemmän saunailloissa, jotka usein venähtivät pitkään, hän tuli aamulla kotiin öristen ja oksenteli pitkin lattioita, sänkyyn ja valitettavan usein. Minua ei ollut koskaan haitannut, että hän ei ollut paljon kotona, pärjässimme oikein kivasti esikoisemme kanssa kaksin ja nautin edelleen pitkistä lenkeistä ja puistossa leikkimisestä. Toisaalta ärsytti, mies valitsi mielummin kaverit kuin meidät. Tämä ei tullut yllätyksenä, sillä mies oli jo yhdessäolomme alusta viihtynyt hyvin baarissa, ei tosin ongelmaksi saakka, vaikka välillä ottikin liikaa.
Kuopus syntyi. Valvotti, ensimmäiset 4 kuukautta. Torkahteli ainoastaan parin minuutin ajaksi, muutoin huusi ja vaati tissiä, minä väsyin. Mies viihtyi edelleen hyvin kavereidensa kanssa ja minä edelleen kotona. Olin järjettömän väsynyt, vauva valvotti, niin että nukuin keskimäärin 2 tuntia yössä, päiväunet ehdin satunnaisesti ottaa jos esikoinen nukkui vauvan kanssa samaan aikaan. Väsytti niin, uloslähtö oli elämää suurempi projekti. Tunsin olevani aika yksin, sillä sukulaisetkin asuivat toisella puolella Suomea. Mies kyllä kotona ollessaan oli hyvä ja huolehtiva mies, leikki lasten kanssa kun minä hoisin kotia. Läheisyys ja seksi tuntuivat jääneen lasten myötä kokonaan, pidimme toisiamme varmasti aivan itsestään selvyyksinä. Menimme naimisiin, koska niin kuului tehdä ja kaikki tuntui kuitenkin olevan ok, kai. Olin lihonut raskausaikana ja oma kroppani jotenkin oksetti minua, ennen olin urheilijamainen vartaloltani, nykyään nahka roikkui, tissit riippuivat surullisesti ja persekkin oli levinnyt. Todellisuudessa minulla oli ylimääräistä ehkä 10 kg entiseen verrattuna, mutta silloin se tuntui kamalalta. Minua ärsytti naiset, jotka soittelivat miehelleni, joskus jopa minulle keskellä yötä kun mieheni oli baarissa. Kuitenkin uskoin aina, kun mies vannoi, ettei mitään syytä huoleen ole. En oikein edes jaksanut miettiä asiaa, kun väsytti niin kammottavan paljon.
Päätin alkaa opiskelemaan lisää, kun kuopus oli 2 vuotias. Lapset menivät päivähoitoon, minä kouluun ja mies kävi töissä. Urheilin sekopäisenä, luin tentteihin vimmalla, millä en ollut toiminut koskaan. Kaikki uusi oli ihanaa, pitkästä aikaa muutakin kuin kotia ja puistoilua ja keskustelua kakasta muiden äitien kanssa.
Opiskelin alalla, jossa opiskeli myös paljon miehiä. Huomio mitä sain, tuntui uskomattoman hyvältä, sain kolhitun itsetuntoni palaamaan normaaliin. Toki yliopistossa myös juhlitaan. Vuosien absolutismin jälkeen juoma maistui. Pelottavan hyvin. Kotona oli nihkeää, sillä mies ei ollut tottunut siihen, että minulla on myös omia menoja. Hän hoiti lapsia, kun minä opiskelin tai juhlin. Baariin, baarista jatkoille, huomiota, vehtaamista sohvan nurkassa. Ihastuin erääseen mieheen, hän puhui kauniisti, ihastui myös minuun. Kun olin kotona lasten kanssa, ajatukset harhailivat, puhuimme puhelimessa, laitoimme satoja viestejä päivässä. Kävin joka viikonloppu juhlimassa, en tullut kotiin, en vastannut puhelimeeni kun mieheni soitti, muutuin täysin kylmäksi hänelle, tulin joskus aamulla kotiin ja vähättelin tekemisiäni. Kyllästyin ihastukseeni, hän sai jäädä ja pahoitti mielensä suunnattomasti. Muutuin aivan kamalaksi. Kotona ollessani olin hyvä äiti, hoidin koulun ja rakastin lapsiani. Mies rupesi olemaan yhä enemmän ja enemmän pois kotoa. Emme viettäneet enää lainkaan aikaa yhdessä, aina kun minä tulin kotiin, hän lähti ja toisinpäin. Kävin paljon baarissa, voisi sanoa, että ongelmaksi asti. Jätin opintoni kesken, menin töihin, en jaksanut enää keskittyä tentteihin ja lukemiseen. Kotona väsytti, lasten kanssa oli ihanaa, tein "pakolliset" hommat kotona, niin että ruokaa oli ja kotikin suht siisti. Olimme ostaneet kauniin vanhan omakotitalon, joka aikoinaan oli unelmamme. Nyt se ei tuntunut kodilta. Kun lähdin baariin, jätin lähes poikkeuksetta saapumatta kotiin, kävin jatkoilla ja milloin kenenkin miehen luona, pitämässä hauskaa, täytyy myöntää, että kaikkea en edes muista, olin silloin niin humalassa monta kertaa. Join aivan liikaa. Sitä voi kai kutsua alkoholismiksi. Hävettää myöntää. Lapset, kodin ja muut velvoitteet, kuten työn hoidin, mutta muuten ei sitten mikään kiinnostanutkaan. Riitelimme kotona jatkuvasti, huusimme ja kiljuimme. Tilanne oli kaoottinen, loukkasimme toisiamme jatkuvasti, emmekä koskaan pyytäneet anteeksi. Emme koskaan. Rakkaus oli valunut sormien välistä jonnekkin hukkaan ja olimme molemmat pohjattoman onnettomia. Mies oli ihastunut johonkin toiseen ja vietti paljon aikaa hänen kanssaan.
Enää en jaksanut käydä ulkona baareissa, kaiken ajan mitä en ollut töissä tai lasten kanssa, nukuin. Väsytti niin, että tuntui siltä, kuin ei jaksaisi edes hengittää. Itkin paljon. Sovimme mieheni kanssa, että mennään terapiaan ja puhutaan. Emme koskaan menneet, emme koskaan puhuneet. Lopulta itkin kaiken ajan, en pystynyt lopettamaan sitä, kun lapset olivat ulkona, seisoin pihalla itkemässä niin että kerran kovalla pakkasella kyyneleet jäätyivät naamaani. Itkin, itkin ja itkin. Ystäväni auttoi minua toisinaan, siivisimme esimerkiksi yhdessä, en enää jaksanut sitäkään yksin. En jaksanut mitään, en yhtään mitään, paitsi nukkua ja itkeä. Heräsin jatkuvasti yöllä, yleensä kahden jälkeen, enkä saanut enää unta, vaikka kuinka väsytti. Ystäväni pakotti minut lääkäriin. Masennus. Hävetti. En olisi halunnut lääkkeitä. Lääkäri sanoi, että joko otan lääkkeet suosiolla, tai sitten osastolle. Otin lääkkeet, en suostunut ottamaan sairaslomaa.
Nukuin.
Nukuin.
En muista juuri mitään.
Olin niin väsynyt, ettei sanat riitä kertomaan.
Parin kuukauden päästä löysin taas itseni, heräsin "henkiin". Hain eropaperit. Etsin itselleni ja lapsille uuden kodin, muutimme, remontoimme ja elämä alkoi pikku hiljaa. Jaksoin entiseen tapaani laittaa kotia, puuhata lasten kanssa, lukea satuja, tehdä metsäretkiä ja vierailla ystävien luona. En ole ottanut alkoholia lainkaan masennuslääkityksen aloitettuani.
Rakastan lapsiani ja nykyään myös itseäni. Ilman lääkitystä olen ollut nyt reilun vuoden ja voin hyvin.
hyvää jatkoa <3
