Elämäsi traumaattisin kokemus?

Mikä on ollut traumaattisin/ elämääsi voimakaasti vaikuttanut kokemus tai tapahtuma? Miten pääsit asiassa eteenpäin vai vaikuttaako se vieläkin sinuun?

Itselläni ajattelisin sen olevan läheisen itsemurha, kun olin vielä lapsi.

 

Kun isä yritti tappaa äidin. En ole päässyt yli.

 

kiusattu 6v. ajan peruskoulussa, lapsi huostaanotettu, veli pahoinpidellyt ja ex pahoipidellyt

vaikuttaa aika lailla vieläkin

 

[QUOTE="Vieras";28337251]Kun isä yritti tappaa äidin. En ole päässyt yli.[/QUOTE]

Näitkö sen itse?

 

Seksuaalinen hyväksikäyttö.

 

Itselläni tuo läheisen itsemurha vaikuttaa niin, että sairastuin murrosikäisenä masennukseen sekä ahdistuneisuushäiriöön. Lapsena en osannut/ osattu käsitellä asiaa tarpeeksi paljon, joten puhkesi uudelleen pintaan myöhemmin. Toki masennuksen kehittymiseen liittyy muitakin tekijöitä.

Olen nyt nuori aikuinen ja kärsin näistä edelleen, mielialalääkitys käytössä sekä terapia, joiden koen auttavan. Erityisesti terapiasta on hyötyä kenelle vaan, kunhan oikeanlainen kuuntelija sattuu kohdalle!

 

En tiedä.

Varmaankin ensimmäinen kohtukuolema. Tai kun mieheni melkein kuoli kolarissa.

Minunkin isäni yritti tappaa äitini. Estin sen, soitin naapurista apua.
Olin 12v.
Veljeni teki itsemurhan 2 vuotta myöhemmin.
Olin koulukiusattu 2lk-9lk, pahoinpitelyä, eristämistä ja haukkumista. Ei yhtään ystävää.

 

Mistä huomaatte, että nämä kokemukset vaikuttavat teihin edelleen?

 

Varmaankin lapseeni kohdistunut raju koulukiusaaminen, seurauksia edelleeen kannetaan.
Onhan sitä ollut paljon muutakin, murheita ja huolia, sairauksia, surua.

 

Lapsen kuolema. En ole päässy yli.

 

Varmaankin se, kun näin rekan kanssa nokkakolarissa kuolleen pahoin vaurioituneen ruumiin. Myös hyvän ystäväni itsemurha on jättänyt pysyvät jäljet. Pelkään ja stressaan jatkuvasti siitä, että kuka läheinen kuolee seuraavaksi.

 

En tiedä.

Varmaankin ensimmäinen kohtukuolema. Tai kun mieheni melkein kuoli kolarissa.

Minunkin isäni yritti tappaa äitini. Estin sen, soitin naapurista apua.
Olin 12v.
Veljeni teki itsemurhan 2 vuotta myöhemmin.
Olin koulukiusattu 2lk-9lk, pahoinpitelyä, eristämistä ja haukkumista. Ei yhtään ystävää.

:hug:

 

Se kun menetin perheeni ala-asteella. En ole päässyt yli mutta en onneksi enää ole katkera ja vihainen, vaan lähinnä surullinen ja ajoittain masentunut. Aika auttaa...

 

Menettämisen pelko on aina läsnä. Olen epäempaattinen "turhan vinkujille"

Teen kaiken täysillä, elän hetkessä. Teen mitä vain mieheni, lasteni ja rakkaiden ystävieni takia.

 

Myös perheessä olevat sairaudet, jotka vaikuttavat merkittävästi toimintakykyä alentavasti aiheuttavat minulle paljon huolta. Vaikka en voikaan niihin asoihin vaikuttaa, niin tuntuu, että siitä kantaa aina "osansa" mukanaan.
Siitä seuraa jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.

 

Krooninen sairaus, joka todettiin kolmikuukautisena ja vaati viikottaista lääkitystä teini-ikään saakka. Vaivaa edelleen ajoittain.
En itse muista esimerkiksi suurta avoleikkausta, joka tehtiin kun olin parivuotias, mutta edelleen kärsin siitä, miltä tuntuu kun herään yöllä yksin sairaalan öiseen hämyyn, hajuun ja ääniin ja itken tyynyn salaa märäksi. Äiti ei voinut olla vieressä vuorokauden ympäri. Kaikkien noiden kymmenien öiden seurauksena minusta kasvoi aika epävakaa tunne-elämän puolelta.

Jonkilainen alle kolmivuotiaana koettu "hylätyksi tuleminen" ja se ristiriita, että vieraat ihmiset tekevät kipua tuottavia toimenpiteitä muka auttaakseen ja vanhempani vielä sallivat sen, on vaikeuttanut tunne-elämää aika paljon. Asiaa on myös vaikea käsitellä edes terapian keinoin, kun ne pahimmat kokemukset ajoittuvat aikaan, jota en tietoisesti pysty muistamaan, alle kolmen vuoden ikään. Kokemukset kuitenkin kasvoivat jonnekin tunnemuistiin eli todella syvälle.

 

Kun näin vanhempieni ajavan autolla junan alle. Äitini kuoli siinä.

 

Koulukiusaaminen. Pelkään kovasti, että lapsiani tullaan kiusaaman myös tulevaisuudessa koulussa. Pyrin tekemään kaikkeni, että niin ei käy. Minä olin jo ala-asteella isokokoinen. Pidän huolta, että minun lapseni ovat normaalipainoisia niin pitkälle kuin pystyn vaikuttamaan heidän ruokavalioonsa. Huomaa, että sydän särkyy aina kun tuntuu että lapsia hyljeksitään yms. Ja itse miettii onko sitä tarpeeksi hyvä äiti....

 

Se, kun mies yritti tappaa minut odottaessani kaksosia...

 

Isän alkoholismi johon liittyi kaikenlaista ikävää lieveilmiötä, häpeää, pelkoa, väkivaltaisuutta/tapon yritys äitiäni kohtaan.
Lapsena mua myös ala-asteella haukuttiin.

Siinä varmaan ne traumaattisimmat. Ei taida vaikuttaa enää, olen käsitellyt asiota paljon ja olen antanut esim. isälleni anteeksi kaiken, vaikken tekoja hyväksy tietenkään.

Nimimerkki puskista sanoi olevansa epäempaattinen "turhan vinkujille". Mä taas ajattelen että jokainen kokee erilaisia asioita eri tavalla. Esimerkiksi vaikka lemmikkipupun kuolema ei ole suoraan verrattavissa siihen mitä minä samanikäisenä lapsena olen joutunut kestämään, katsomaan ja pelkäämään jne, mutta en silti väheksy toisten menetyksiä/ikäviä kokemuksia.

 

Olin jo aikuinen, kun äitini mies rakastui minuun. Se oli hirveä shokki. Asiasta olen kertonut vain nykyiselle miehelleni.

Tapahtuneesta on kulunut jo parikymmentä vuotta. Äitini ja hänen miehensä ovat edelleen yhdessä. Minulta meni vuosia ennen kuin toivuin asiasta. Äitini ei koskaan saanut tietää asiasta. En halunnut romahduttaa myös hänen maailmaansa. Itsekseni sitä märehdin. Nyt kaikki on kuitenkin ihan ok.

Rakkaan mummoni kuolema muutama vuosi sitten otti myös koville.

Lapsuuden tapahtumat, joissa yritän puolustaa äitiäni väkivaltaiselta isältä, tai setäni lievän hyväksikäytön uhriksi joutuminen, ovat pieniä juttuja näiden kahden ensimmäisen asian rinnalla.

 

Monenlaista on ollut, en oikein tiedä mikä on ollut traumaattisin. Pitkäaikaisimmin vaurioitti todennäköisesti perheväkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö, kun olin lapsi. Kaikkein voimakkain shokki, joskaan ei niin pitkäaikaiseen traumaan vievä, oli itsemurhayrityksen seurauksena sairaalahoitoon joutuminen (lääkkeiden yliannostus ja tokkuraisena auton alle juokseminen). Tämä kokemus muutti koko elämäni suunnan, ja nykyään olen jo monta vuotta toiminut mielenterveyshoitajana todennäköisesti hyvin suurelta osalta tämän pohjanoteeraukseni takia.

Nykyään menneet tapahtumat eivät juurikaan vaikuta elämääni. Olen ehkä hiukan ylihuolehtiva aina, jos näen pieniäkään viitteitä tasapainottomuudesta läheisissäni. Toisaalta, tämän yliherkkyyden ansiosta esikoiseni pääsi asperger-tutkimuksiin niin varhaisessa vaiheessa eli ei se aivan turha piirre ole. Voi myös olla ammattitauti. On myös pieniä juttuja, joissa hyväksikäyttötaustani tulee esille, mutta näissä asioissa tiedostaminen on kaiken A ja O.

 

En osaa sanoa.

Paljon olen kaikenlaista kokenut (äidin itsemurhayritykset, isäpuoli kuristi tajuttomaksi, äiti pahoinpiteli kun olin alle kouluikäinen, näin kotona puukkotappeluja, asuin lastenkodissa jne.) mutta jotenkaan en koe koskaan kokeneeni mitään sellaista, joka olisi jäänyt vuosiksi perääni roikkumaan, tai josta olisi ollut mahdottoman vaikeaa päästä yli.

En osaa sanoa miten olen päässyt eteenpäin...mä vaan menen

 

En osaa sanoa.

Paljon olen kaikenlaista kokenut (äidin itsemurhayritykset, isäpuoli kuristi tajuttomaksi, äiti pahoinpiteli kun olin alle kouluikäinen, näin kotona puukkotappeluja, asuin lastenkodissa jne.) mutta jotenkaan en koe koskaan kokeneeni mitään sellaista, joka olisi jäänyt vuosiksi perääni roikkumaan, tai josta olisi ollut mahdottoman vaikeaa päästä yli.

En osaa sanoa miten olen päässyt eteenpäin...mä vaan menen

Näin se on. Ihminen itse päättää, hautautuuko juoksuhautaansa vai lopettaako haraamasta vastaan ja parantuu. Siitä paranemisessa on kyse: eteenpäin menemisestä ja hellittämisestä. Pitää ymmärtää, että vahingoittaa itseään paljon pahemmin sillä, että tukahduttaa itsensä pahaan oloon ja ahdistukseen, vihan ja pelon tunteisiin kuin sillä, että kohtaa menneet niin hirveinä kuin ne ovat, ja lähtee askel kerrallaan eteenpäin jättääkseen kaiken pahan ja siirtyäkseen kohti parempaa. Joillakin se oivallus on kuin veressä siinnyt, joillakin sen oivalluksen löytäminen teettää vuosikymmenten työn. Tsemppiä sinulle, Chef, ja kaikille muillekin!

 

Traumaattisimmat hetket ne, kun poliisit haki kotoa väkisin laitokseen ja sieltä tuli viemään nuor.psyk.osastolle, suoraan lepareihin.. Ja kun ne laitoksen ohjaajat tuli huoneeseen, veti sängyltä alas tuli makaamaan lattialle mun päälle sillein, etten voinu liikuttaa käsiä tai jalkoja. Sen seurauksena jalasta eturistiside revennyt.

Ja se, kun selvis, että sukulainen oli tapettu. Sit selvis, että sen tappaja olikin hänen oma vaimonsa. :/