Jos teillä olisi kaikista päinvastaisista tulevaisuuden suunnitelmista huolimatta lapsi tulossa, miten tekisitte?
Minulla olisi mahdollisuus saada lapsen lisäksi myös mies, mutta en tiedä olenko valmis siihen. En tietenkään aio estellä isää tapaamasta ja hoitamasta lastaan, kun hän kerran itse niin haluaa, mutta en ole ollenkaan varma voisinko elää yhdessä kyseisen miehen kanssa, tai miehen kanssa yleensä.
Lapsen isässä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, päinvastoin. Mies osallistuu kodin askareisiin, tiskaa, imuroi hakee pyykit jne. Ei oma-alotteisesti, vaan pyynnöstä, mutta kuitenkin vastaan sanomatta. Jos pyydän häntä laittaamaan ruokaa, hän laittaa (ei välttämättä järin hyvää, mutta ruokaa kuitenkin), ja auttaa aina kun apua pyydän. Käyttää koiraa ulkona, usein ihan oma-alotteisesti. Mies ei ryyppää, ei riehu eikä rettelöi, käy säännöllisesti töissä ja tienaa leipänsä, ja on valmis osallistumaan täysipainoisesti vauvasta tuleviin kustannuksiin. Jos haluaisin jäädä kotihoidontuelle äitiysloman jälkeen, mies olisi valmis kustantamaan siltä ajalta myös minun elämääni. Boonuksena ja plussana mies on vielä ulkonäkönsä puolesta huomattavasti keskitason yläpuolella, urheilullinen muusikon tekele, ja kaiken huipuksi parasta mitä olen saanut kokea lakanoiden välissä. Eli ei ole varsinainen ihme että siitä riemusta on masuasukki saanut alkunsa...
Mies haluaisi asua meidän ja tulevan lapsemme kanssa. Sanoo että kuitenkin yksin ollessaan vain ajattelisi meitä, joten haluaisi asua yhdessä jolloin hän voisi olla koko ajan mukana meidän (ei pelkästään lapsen) elämässämme. Sanokaa hyvät ihmiset mielipiteenne, teenkö elämäni virheen jos kieltäydyn asumasta miehen kanssa yhdessä. Lapsen saaminen minua ei pelota, mutta ajatus sitoutumisesta toiseen aikuiseen tuntuu järin hurjalta. En minä ole vlmis vielä tällaiseen päätökseen... vai olenko? Periaatteessa kuitenkin ymmärrän, että moni muu olisi onnensa kukkuloilla jos löytäisi yhtä hienon miehen. Tämä on kai yksi niitä elämän suuria ristiriitoja. Se saa joka ei halua, ja joka haluaa, ei saa vaikka kuinka toivoisi.
Minulla olisi mahdollisuus saada lapsen lisäksi myös mies, mutta en tiedä olenko valmis siihen. En tietenkään aio estellä isää tapaamasta ja hoitamasta lastaan, kun hän kerran itse niin haluaa, mutta en ole ollenkaan varma voisinko elää yhdessä kyseisen miehen kanssa, tai miehen kanssa yleensä.
Lapsen isässä ei ole varsinaisesti mitään vikaa, päinvastoin. Mies osallistuu kodin askareisiin, tiskaa, imuroi hakee pyykit jne. Ei oma-alotteisesti, vaan pyynnöstä, mutta kuitenkin vastaan sanomatta. Jos pyydän häntä laittaamaan ruokaa, hän laittaa (ei välttämättä järin hyvää, mutta ruokaa kuitenkin), ja auttaa aina kun apua pyydän. Käyttää koiraa ulkona, usein ihan oma-alotteisesti. Mies ei ryyppää, ei riehu eikä rettelöi, käy säännöllisesti töissä ja tienaa leipänsä, ja on valmis osallistumaan täysipainoisesti vauvasta tuleviin kustannuksiin. Jos haluaisin jäädä kotihoidontuelle äitiysloman jälkeen, mies olisi valmis kustantamaan siltä ajalta myös minun elämääni. Boonuksena ja plussana mies on vielä ulkonäkönsä puolesta huomattavasti keskitason yläpuolella, urheilullinen muusikon tekele, ja kaiken huipuksi parasta mitä olen saanut kokea lakanoiden välissä. Eli ei ole varsinainen ihme että siitä riemusta on masuasukki saanut alkunsa...
Mies haluaisi asua meidän ja tulevan lapsemme kanssa. Sanoo että kuitenkin yksin ollessaan vain ajattelisi meitä, joten haluaisi asua yhdessä jolloin hän voisi olla koko ajan mukana meidän (ei pelkästään lapsen) elämässämme. Sanokaa hyvät ihmiset mielipiteenne, teenkö elämäni virheen jos kieltäydyn asumasta miehen kanssa yhdessä. Lapsen saaminen minua ei pelota, mutta ajatus sitoutumisesta toiseen aikuiseen tuntuu järin hurjalta. En minä ole vlmis vielä tällaiseen päätökseen... vai olenko? Periaatteessa kuitenkin ymmärrän, että moni muu olisi onnensa kukkuloilla jos löytäisi yhtä hienon miehen. Tämä on kai yksi niitä elämän suuria ristiriitoja. Se saa joka ei halua, ja joka haluaa, ei saa vaikka kuinka toivoisi.