Meillä on reilut 6kk ikäinen ihana ja temperamenttinen tyttölapsi :heart: . Kun nauraa, niin nauraa sydämensä kyllyydestä ja kun itkee, niin itkee sielunsa pohjasta asti. Seuraa ja viihdettä haluaa koko ajan ja on ollut sylivauva laitokselta asti. Siellä jo itkettiin ja itkettiin, kunnes kätilöt toivat pullolla lisämaitoa ja otin vauvan viereen samaan sänkyyn nukkumaan. Eipä siinä olisi huonetoveritkaan vauvoineen saaneet nukuttua Kotona jatkettiin sylittelyä, koska vauva oli itkuinen ja masuvaivainen. Ihan koliikista ei nyt onneksi puhuta, mutta ei oltu kaukanakaan. Neuvolasta sanottiin, että vauvathan itkevät ja ovat vatsavaivaisia, kyllä se siitä helpottaa. Ehkä itkua tosiaan on nykyisin vähemmän, mutta ainakaan ne masuvaivat eivät ole minnekään hävinneet.
Nyt tilanne on sellainen ettei viihdy yksin yhtään. Hetkeksi saatan saada tytön sitteriin lelun kanssa, että pääsen itse käymään vessassa tai heittämään leipäpalasen suuhuni. Pääsääntöisesti ei viihdy lattialla, sitterissä eikä sängyssä, ei auta laulut eikä lelut. Yleensä haluaa koko ajan olla sylissä, eikä usein ole täysin tyytyväinen siinäkään. Liikettä pitää olla koko ajan, paikoilleen ei jäädä tuhertamaan. Ei tule kuuloonkaan, että istuttaisiin lattialla ja luettaisiin yhdessä kirjaa, kirja lentää heti kaakkoon ja tulee itku. Kantorepussa viihtyy kohtuudella, jos pysyn liikkeellä. On oppinut kääntymään selältä mahalleen (ja halutessaan takaisin), mutta ei vielä pääse itse liikkeelle. Kiukku on siis melkoinen, kun yritän laittaa hetkeksi matolle touhuamaan.
Päiväunet otetaan vaunuissa tai sylissä tissi suussa, sänkyyn ei jää nukkumaan. Jos nukahtaa syliin, ja nostan sänkyyn, silmät rävähtävät välittömästi ammoisen auki ja tulee itku. Vaunuissa viihtyy (onneksi), ainakin uniajan, mutta torkut kestävät kerrallaan 30-45 min. Samoin herää alle 5 min, kun vaunut pysähtyvät. Olen kokeillut jatkaa lenkkiä pidempään, että nukahtaisi uudelleen - ei onnistu. Olen saanut useilta neuvoja, että lepää silloin, kun lapsikin lepää niin jaksat paremmin. Kaunis ajatus, mutta ei onnistu tämän lapsen kanssa
Yöt nukutaan perhepedissä, muutoin en saisi itse nukuttua sitä vähääkään. Helpottaa, kun ei yöimetykselle tarvitse nousta sängystä. Tyttökin nukkuu rauhallisemmin, kun olen vieressä. Tämä järjestely sopii meidän perheelle ja olen ajatellut jatkaa sitä niin kauan kuin imetän. Mutta usein saan kommentteja, että itsepähän olen tyttöni vaikeaksi opettanut - mitäs pidän koko ajan sylissä ja nukutan vieressä. Tunnen syyllisyyttä, onko vika todellakin minussa? Olenko niin huono äiti? Luulin tekeväni oikein, kun lohdutin kivusta itkevää lapsukaistani. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä tätä tilannetta. Ystävilläni ja sukulaisillani homma on ilmeisesti mennyt oikein, heidän lapset viihdyttävät itse itseään, touhuavat omissa oloissaan eivätkä itke maailman tuskaa.
Rakastan tätä tyttöäni yli kaiken! Mutta välillä olen niiiiin väsynyt tähän show-elämään. En jaksaisi olla koko ajan liikenteessä :/ Liki yhdeksän kiloisen kokopäiväinen kantaminen käy enemmän kuin työstä. Mieheni tekee 10h työpäivää, usein iltapäivät menee jo minuutteja laskiessa, milloin isä tulee kotiin, että saan lapsen hetkeksi pois käsistäni :ashamed: Ja siitäkin syystä tunnen olevani huono äiti. Onneksi ihana mieheni auttaa mahdollisuuksiensa mukaan, mutta kyllähän hänkin tarvitsisi omaa aikaa.
Ja pelkään tulevaisuutta, millainen tyrannityttö meillä kasvaa? Millaisia raivokohtauksia tulee aina, kun asiat eivät mene mieleisesti? Tuleeko tyttärestäni muiden kiusaaja ja alistaja? Vikahan loppujen lopuksi on aina äidissä
Nyt tilanne on sellainen ettei viihdy yksin yhtään. Hetkeksi saatan saada tytön sitteriin lelun kanssa, että pääsen itse käymään vessassa tai heittämään leipäpalasen suuhuni. Pääsääntöisesti ei viihdy lattialla, sitterissä eikä sängyssä, ei auta laulut eikä lelut. Yleensä haluaa koko ajan olla sylissä, eikä usein ole täysin tyytyväinen siinäkään. Liikettä pitää olla koko ajan, paikoilleen ei jäädä tuhertamaan. Ei tule kuuloonkaan, että istuttaisiin lattialla ja luettaisiin yhdessä kirjaa, kirja lentää heti kaakkoon ja tulee itku. Kantorepussa viihtyy kohtuudella, jos pysyn liikkeellä. On oppinut kääntymään selältä mahalleen (ja halutessaan takaisin), mutta ei vielä pääse itse liikkeelle. Kiukku on siis melkoinen, kun yritän laittaa hetkeksi matolle touhuamaan.
Päiväunet otetaan vaunuissa tai sylissä tissi suussa, sänkyyn ei jää nukkumaan. Jos nukahtaa syliin, ja nostan sänkyyn, silmät rävähtävät välittömästi ammoisen auki ja tulee itku. Vaunuissa viihtyy (onneksi), ainakin uniajan, mutta torkut kestävät kerrallaan 30-45 min. Samoin herää alle 5 min, kun vaunut pysähtyvät. Olen kokeillut jatkaa lenkkiä pidempään, että nukahtaisi uudelleen - ei onnistu. Olen saanut useilta neuvoja, että lepää silloin, kun lapsikin lepää niin jaksat paremmin. Kaunis ajatus, mutta ei onnistu tämän lapsen kanssa
Yöt nukutaan perhepedissä, muutoin en saisi itse nukuttua sitä vähääkään. Helpottaa, kun ei yöimetykselle tarvitse nousta sängystä. Tyttökin nukkuu rauhallisemmin, kun olen vieressä. Tämä järjestely sopii meidän perheelle ja olen ajatellut jatkaa sitä niin kauan kuin imetän. Mutta usein saan kommentteja, että itsepähän olen tyttöni vaikeaksi opettanut - mitäs pidän koko ajan sylissä ja nukutan vieressä. Tunnen syyllisyyttä, onko vika todellakin minussa? Olenko niin huono äiti? Luulin tekeväni oikein, kun lohdutin kivusta itkevää lapsukaistani. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä tätä tilannetta. Ystävilläni ja sukulaisillani homma on ilmeisesti mennyt oikein, heidän lapset viihdyttävät itse itseään, touhuavat omissa oloissaan eivätkä itke maailman tuskaa.
Rakastan tätä tyttöäni yli kaiken! Mutta välillä olen niiiiin väsynyt tähän show-elämään. En jaksaisi olla koko ajan liikenteessä :/ Liki yhdeksän kiloisen kokopäiväinen kantaminen käy enemmän kuin työstä. Mieheni tekee 10h työpäivää, usein iltapäivät menee jo minuutteja laskiessa, milloin isä tulee kotiin, että saan lapsen hetkeksi pois käsistäni :ashamed: Ja siitäkin syystä tunnen olevani huono äiti. Onneksi ihana mieheni auttaa mahdollisuuksiensa mukaan, mutta kyllähän hänkin tarvitsisi omaa aikaa.
Ja pelkään tulevaisuutta, millainen tyrannityttö meillä kasvaa? Millaisia raivokohtauksia tulee aina, kun asiat eivät mene mieleisesti? Tuleeko tyttärestäni muiden kiusaaja ja alistaja? Vikahan loppujen lopuksi on aina äidissä