Eipä noi lapsettomat kaverit näköjään ymmärrä...

Mä laitoin välit poikki lapsen saaneeseen ystävääni, ei sitä ainaista valitusta rahan vähyydestä ja äitinä olemisesta jaksa kuunnella erkkikään.

 

Mulla ei oo jäänny yksikään lapseton kaveri lapsien saamisen jälkeen. Oon käynny heidän kanssaan ulkona ja mies on hoitanut lasta olen siis myös huolehtinut ystävyys-suhteistamme eivät pelkästään he. Tuleehan heiltä välillä käsittämättömän typeriä kommentteja mutta minä yleensä jätän vastaamatta tai hymyilen vaan tyhjästi,eivät he pahaa tarkoita. Minä päätin silloin kun sain lapsen etten mammaudu ja se on ollut elämäni paras päätös. Mä olen saannut myös hyviä lastenkasvatus ja hoitoniksejä niiltä lapsettomilta,ne kun katsoo mun kasvatustani ja toimintaani ilman niitä vaaleanpunaisia laseja ja kertovat mulle kuten asiat on. Muista että se ystävyys on kaksisuuntainen katu.

Tähän peesi. Näin myös minulla. Parilla kaverilla on ollut tapana myöhästyä aina ja iän kaikkisesti tapaamisista niin pitkään kuin muistan. Vituttihan se jo silloin ennen lasta, mutta entäs sitten kun lapsi liittyy asiaan?! Lapsen tulon jälkeen odotin kerran molempia lapsen kanssa ja sitten ilmoitin että kun treffit sovitaan, ne myös pitää, elleivät itse halua tulla kokeilemaan millaista odottaminen esim. kahviossa on lapsen kanssa. Tai jos lapsen tavalliset aikataulut kusee totaalisesti toisen myöhästymisen takia. Ottivat oppia ja nykyään sovitaan ne treffit just niin että toinen osapuoli on TAKUULLA sovittuna aikana paikalla. Mut yksikään ystävyyssuhde ei äitiyden takia ole kuollut.

 

Huh, onneksi mun lapsettomat ystävät on ihan yhtä paljon mun elämässä mukana ku ennen lastakin. Ehkä omissa asenteissa olis korjaamisen varaa Ja jos ihminen ei puhu ku omista lapsistaan niin ei varmasti lapsetonta kiinnosta kovin kauaa sellanen seura.

Peesi =)

 

Mulla on sekä lapsettomia kavereita että niitä joilla on lapsia. Jotkut on jääneet lasten tulon myötä. Erityisesti yksi kaveri joka ei voinut hyväksyä että lapsi vaikutti mihinkään mitenkään. Esimerkiksi kun ekat 9 kk imetin, vauva ei hyväksynyt pulloa, niin raivosi mulle että imetykset ja koliikit on vaan tekosyitä kun en enää lähtenyt mihinkään hänen kanssaan. Just joo... oma nuppi muutenkin kovilla koliikkivauvan kanssa niin tuollaista en enää siihen päälle jaksanut.

no mulla ei kaveri mitenkään raivonnut, mutta saattoi esim ehdottaa kahville lähtöä, kun vauva oli muutaman kuukauden, ja sitten suuttui, kun YLLÄTTÄEN otinkin vauvan mukaan. ei siis sanonut mitään, mutta huomasin reaktioista.

 

Mulla jäi myös lapsettomat kaverit kun tulin äidiksi.

Nyt 3 lapsen äitinä en koe että olisi mitään yhteistä lapsettomien kanssa, en edes juttele enää niille kun ei ne vaan ymmärrä.

Eikö sulla ole mitään muuta puhuttavaa kuin lapsiasiaa? Mun ystäväni, niin lapselliset kuin lapsettomatkin, puhuvat monista maailman asioista. Lapseton voi joskus vähän töksäyttää, mutta olenpa parikin kertaa huomannut, että ihan asiasta lopulta; olen ikään kuin palannut maan pinnalle siitä omasta pikkulapsiarjesta. Ei kaikki maailman elämä ja viisaus voi olla tiivistyneenä lapsiperheisiin. Onneksi.

No ei mulla kyllä muuta elämää ole kuin lapset, yrittäjä olen ja asiakkaat mammoja ja vauvoja että olen todella syvässä siellä mammojen maailmassa, kestovaipat, kantoliinat, lastenvaatteet yms. on suurin puheenaiheeni

Varmaan osasyy sekin että olen 24v, arvatkaas mitä muut sen ikäiset tekee vapaa-ajalla Ja mua kun ei ne baarit kiinnosta, eikä se iänikuinen opiskelusta jauhaminen, anteeksi vain.

Kuka puhui baarista mitään? Tai opiskeluista? Maailmassa on näet muitakin asioita: Maailmassa tapahtuu ja sitä rataa.. On elokuvia, kirjoja, kulttuuria, ilmiöitä jos jonkunlaisia..

Keskutelen kyllä näistä asioista... mammakavereideni kanssa

Sääliksi käy..taitaa olla vikaa korvien välissä. Entäs sitten kun lapset kasvaa isoiksi?

Varmaan puhutaan sitten lapsenlapsista niinkuin kaikki mummot yleensä?

 

Mulla on ne hyvät ystävät pysyneet ja sitten vähän muutenkin etäisemmät (tai pelkät baariystävät) ovat sitten jääneet. Eli ei nyt varsinaisesti edes ole kauhea menetys. Kyllä kavereiden kanssa voi tehdä muutakin kuin ryypätä.

 

Huh, onneksi mun lapsettomat ystävät on ihan yhtä paljon mun elämässä mukana ku ennen lastakin. Ehkä omissa asenteissa olis korjaamisen varaa Ja jos ihminen ei puhu ku omista lapsistaan niin ei varmasti lapsetonta kiinnosta kovin kauaa sellanen seura.

mä onneksi puhun aika paljon muustakin kuin lapsista, mutta silti lapsi kuuluu mun elämään, ja jos joku haluaa totaalisesti hylätä tai kieltää yhden osa-alueen mun elämästä, niin silloin ei voi kyllä olla enää mun kaveri.. sori vaan

kyllä mäkin kuuntelen ystäväni vuodatukset ja hehkutukset sen miesystävästä, vaikka en ko. tyyppiä sietäiskään. onhan se mun ystävälle tärkeä ihminen. siksi musta on aina koomista, että lapsi olis jotenkin eri asia, että kaiken lapseen liittyvän vois sivuuttaa ihan tosta noin vaan.

vaikka sulla ystävät on säilyny, se ei tosiaan siis tarkoita sitä, että muiden pitäis syyttää ystäviensä käytöksestä itseään.

ja varmasti, jos mulla olis ollut helpompi tilanne, olisin jaksanut nähdä enemmän vaivaa myös ystävyyssuhteiden hoitamiseen. toisaalta ajattelen myös niin, että jos ystävät häipyy silloin kun mulla on vaikeinta, se kertoo aika paljon niistä ihmisinä..

 

Huh, onneksi mun lapsettomat ystävät on ihan yhtä paljon mun elämässä mukana ku ennen lastakin. Ehkä omissa asenteissa olis korjaamisen varaa Ja jos ihminen ei puhu ku omista lapsistaan niin ei varmasti lapsetonta kiinnosta kovin kauaa sellanen seura.

mä onneksi puhun aika paljon muustakin kuin lapsista, mutta silti lapsi kuuluu mun elämään, ja jos joku haluaa totaalisesti hylätä tai kieltää yhden osa-alueen mun elämästä, niin silloin ei voi kyllä olla enää mun kaveri.. sori vaan

kyllä mäkin kuuntelen ystäväni vuodatukset ja hehkutukset sen miesystävästä, vaikka en ko. tyyppiä sietäiskään. onhan se mun ystävälle tärkeä ihminen. siksi musta on aina koomista, että lapsi olis jotenkin eri asia, että kaiken lapseen liittyvän vois sivuuttaa ihan tosta noin vaan.

vaikka sulla ystävät on säilyny, se ei tosiaan siis tarkoita sitä, että muiden pitäis syyttää ystäviensä käytöksestä itseään.

ja varmasti, jos mulla olis ollut helpompi tilanne, olisin jaksanut nähdä enemmän vaivaa myös ystävyyssuhteiden hoitamiseen. toisaalta ajattelen myös niin, että jos ystävät häipyy silloin kun mulla on vaikeinta, se kertoo aika paljon niistä ihmisinä..

Peesi! Jos kaveri jauhaa koko ajan työstään, miehestään, ryyppyilloistaan se on ok ja pitää kuunnella. Jos sanoo sanankin lapsesta, niin voi mikä moka. Kärjistettynä näin.

 

Mä olin 20-vuotias kun sain esikoisen. Nyt ollaan liki 30 koko porukka ja vasta yhdellä mun kaverilla on lapsia mun lisäksi. Meillä on tiivis 10 tytön porukka eikä se siitä miksikään muuttunut mun lasten myötä. Tyttöjen iltoja pidettiin enempi sit mun luona, ettei tarvinnut lapsia laittaa hoitoon. En mä tietty samalla tavalla enää baarissa käynyt mitä ennen, mutta mulle se ystävyys on paljon muutakin.

Tässä on tietty sekin, että tämä meidän porukka on ollut sama jo lähestulkoon ala-asteelta lähtien

 

Mä nyt tarkoitinkin niitä äitejä, jotka ei voi käydä missään ilman lasta, ei osaa puhua muusta ku lapsesta ja jos joku tulee kylään niin äiti touhuu koko ajan lapsensa kanssa ja vieras unohtuu. Et tollasissa tapauksissa en ihmettele et se lapseton ei jaksa...
Tollasia äitejä kun on niiiin paljon. En mäkään jaksa sellasia äitikavereita. Mä oon muutenkin mielummin mun lapsettomien ystävien kanssa. On hauskempaa

 

Mä nyt tarkoitinkin niitä äitejä, jotka ei voi käydä missään ilman lasta, ei osaa puhua muusta ku lapsesta ja jos joku tulee kylään niin äiti touhuu koko ajan lapsensa kanssa ja vieras unohtuu. Et tollasissa tapauksissa en ihmettele et se lapseton ei jaksa...
Tollasia äitejä kun on niiiin paljon. En mäkään jaksa sellasia äitikavereita. Mä oon muutenkin mielummin mun lapsettomien ystävien kanssa. On hauskempaa

Niin no joo. Tää on toinen ääripää, en mäkään jaksais tommosta kuunnella

 

Mulla on käynyt sekä että. Eli osa lapsettomista ystävistä jäi, osa ei. Itse asiassa pisimpään (yli 25 vuotta ) kestäneet ystävyyssuhteet mulla on juuri lapsettomiin. Luultavasti siitä syystä, että jos mä olenkin yllättäen päässyt lähtemään jonnekin, helpoiten olen saanut kaveriksi lapsettoman ystävän kuin ystävän, jonka pitää ensin alkaa kehitellä lapsenvahtia.

 

Mulla on kanssa aika paljon jääneet lapsettomat kaverit, ja ihan siksi että he eivät halua kuulla mitään perhe elämästäni ja se on väärin. Kuuntelenhan itsekkin heidän juttuja bilettämisestä ja baareilusta. Tuntui aika kurjalta huomata että heitä kiinnosta enää pätkääkään minun elämäni.. Ja se että en todellakaan höpise pelkästään lapsista ja kotijutuista vaan onhan elämässäni myös opiskelua ym. muuta harrastusta joista juttelen hyvin mielelläni.
Pääsisinhän minäkin aina joskus baareihinkin, mutta kukaan näistä kavereista ei ole pyytänyt minua mihinkään sen jälkeen kun esikoinen syntyi, enkä väkisin halua sitten tunkea porukkaan mukaan, tulee vain ulkopuolinen olo.
Onneksi paljon äitikavereita riittää joten sosiaalinen elämäni on hyvin vilkasta ja mukavaa

 

Mulla jäi myös lapsettomat kaverit kun tulin äidiksi.

Nyt 3 lapsen äitinä en koe että olisi mitään yhteistä lapsettomien kanssa, en edes juttele enää niille kun ei ne vaan ymmärrä.

Nyt en ymmärrä...mitä 'me' emme siis ymmärrä..?????Ei minun älykkyysosamäärälle, spontanisuudelle, huumorintajulle, puhumisen tarpeelle, empaattisuudelle, urheilullisuudelle jne tapahtunut yhtään mitään senjälkeen, kun kavereita on tullut äidiksi!
Tietty voisi tapahtua, jos 'mamma kaverit' vain ja ainoastaan lapsistaan puhuisivat.Mutta näinpäs ei ole onneksi käynyt.
Ja kuten joku jo ketjussa mainitsi: se on kaksisuuntainen tie.Peesi sille.
Kamalaa ajatellakkin, että kaikki äidit katoaisivat kaveripiiristä.Kovin olisi yksinäistä.

 

ei ne ymmärrä mutta ei niiden tarvitsekkaan ymmärtää, sillä hetkellä kun sinusta tuli äiti, astuit täysin eri maailmaan arvoiltaan, prioriteeteiltaan ja yleensä koko tarkoituksesta elää kuin ystäväsi. Sitä, mitä elämä on kun on lapsi, ei voi edes kuvitella sellainen jolla ei lasta ole.

Juuri sinun kaltaiset ihmiset ovat kaikista typerimpiä. Aina jankutetaan ettei lapseton ymmärrä, ei voi tietää ja bilettää vaan sata vuotiaaksi saakka kun eihän mitään muuta henkiselle kasvulle voi olla kun lasten saanti. Tuo on niin lapsellinen ja elämää ymmärtämätön kommentti. Ihan sama arvojen ja prioriteettien yms kasvu ja muutokset tapahtuu lapsettomille. Lapselliset ihmiset vain usein kuvittelevat olevansa parempia ja elämässä kehittyneempiä. Jos ihminen on normaali ajatteleva aikuinen ei hänelle aiheuta ihmetystä mikään lapsellisen ihmisen elämässä, ei ainakaan minulle. Ehkä sinulta puuttuu ymmärrystä elämästä.

 

Juuri sinun kaltaiset ihmiset ovat kaikista typerimpiä. Aina jankutetaan ettei lapseton ymmärrä, ei voi tietää ja bilettää vaan sata vuotiaaksi saakka kun eihän mitään muuta henkiselle kasvulle voi olla kun lasten saanti. Tuo on niin lapsellinen ja elämää ymmärtämätön kommentti. Ihan sama arvojen ja prioriteettien yms kasvu ja muutokset tapahtuu lapsettomille. Lapselliset ihmiset vain usein kuvittelevat olevansa parempia ja elämässä kehittyneempiä. Jos ihminen on normaali ajatteleva aikuinen ei hänelle aiheuta ihmetystä mikään lapsellisen ihmisen elämässä, ei ainakaan minulle. Ehkä sinulta puuttuu ymmärrystä elämästä.

Itse olisin niin onnelinen kaverin lapsesta että pyrkisin varmaan aina mukaan hoploppeihin yms. paikkoihin mukaan

Lapset on ihania, ja mikä ihanampaa ois että sais auttaa siinä hoitamisessa. Mutta tietty varmaan niillä eri, joilla on vielä baarimenoa enemmän
Itse teen ystävien kanssa ihan muita juttuja kuin baareilen, vaikkei lapsosia olekkaan Ihanaa ois kun sellanen jollekin lähipiiristä pulpahtais!

 

Lasten saamisen myötä osasta naisista tulee pakkomielteisiä kaheleita, joilla on vain yksi tapa elää ja loputtomasti omasta päästä keksittyjä pakkotoimintoja, joiden syyksi esitetään aina väistämättä ne lapset. Osalla pysyvät aivot tallessa, ja ymmärrys siitä, että lapsi on ihminen hänkin, ja lapsi tykkää liikkua vanhempien kanssa myös kodin ulkopuolella.

Muutamalle äidille olen joutunut opettamaan, miten lasten kanssa liikutaan kodin ulkopuolella niin että kaikilla on kivaa, kun siihen asti he ovat vain linnoittautuneet kotiinsa ja kehitelleet lukemattomia tarpeettomia rutiineja, joista eivät ole aiemmin uskaltaneet poiketa. Ja ällistys on suuri, kun he ovat tajunneet, että se kotona kärsitty mökkihöperyys on ollut täysin turhaa, kun lapsi viihtyy hyvin muuallakin.

 

Minultakin kyllä jäi lapsettomat kaverit. Ei ekan, mutta tokan lapsen myötä. Eikä siksi että olisin sitä jotenkin aktiivisesti halunnut, kyllä meillä juttua olisi riittänyt erilaisista elämäntilanteista huolimatta ja lapsista puhuin lähinnä jos kysyttiin. Toisen lapsen jälkeen vaan havahduin siihen, että se olin aina minä joka otti yhteyttä, ehdotti tapaamista, soitteli perään, ja kun toisen lapsen jälkeen ei enää itse hetkeen jaksanut olla se yhteydenpitäjä, niin eipä sieltä toisesta päästä kuulunut sanaakaan. Ja kun tauon jälkeen otin yhteyttä niin vastaukseksi tuli epämääräisiä "joo pitäis varmaan joskus nähdä". Annoin olla.

En tiedä oliko ystävyyttä lainkaan, enkä tiedä kokivatko nämä kaverit mitään menettäneensä, ehkä vain odottivat tilaisuutta päästä eroon. Anyway, eipä ole enää aktiivisia yhteyksiä yhteenkään lapsettomaan, kun en jaksa olla ainoa aktiivinen. "Elämäntilannetovereiden" kanssa yhteydenpito on vastavuoroista.