T
Tehimiini harmaana
Vieras
Mä en enää edes tiedä mistä mä alottaisin. Tuntuu vaan että kaikki hajoaa taas kerran käsiin, mutta tällä kertaa mulla on oikeasti ihan liikaa menetettävää. Tuntuu vaan välillä siltä ettei ole mitään järkeä yrittää kun koko elämä on tällaista taistelua.
Moni on varmaan lukenut täällä kun olen kertonut että meillä oli viime kuu talouden tasapainotus-kuukausi, ja että elettiin ihan minimi rahoilla sitä varten että saadaan kaikki rästiin jääneet laskut maksettua ja senkin jälkeen oli tarkoitus jatkaa vähän rahankäytön tarkkailua. Mä olin ihan oikeasti laskenut kaiken tosi tarkkaan, ja todennut että jos nyt eletään vähän maltillisemmin, niin maaliskuusta alkaen oltais alettu saamaan rahaa ihan mukavastikin säästöön, ja sitä ennen maksettua kaikki velat miehen isälle. Mä myös stressasin ja huolehdin ihan hirveästi siitä että kanssa pysytään budjetissa, ja olin enemmän tosissani raha-asioiden kanssa kuin ikinä.
Maanantaina sitten kaikki suunnitelmat alkoi kaatumaan, ja eilen kaatui se korttitalon viimeinenkin seinä. Tää on tosi rankkaa mulle ja perheelleni, joten toivon että yleensä vittumaiset harmaat vois koittaa olla tällä kertaa vähän hienotunteisempia.
Maanantaina tuli siis miehen palkka, joka oli yllättäen yli 400e pienempi kuin piti. Syynä oli se, että alkuvuodesta mies ja verotoimisto ilmeisesti yhdessä ulosottovelkojen takia olevat sekoilleet miehen veroprosentin kanssa, ja miehelle oli laitettu ihan liian pienet tulorajat. Nyt sitten marraskuun palkan (joka maksettiin nyt) kohdalla tulorajat oli ylittyneet, ja tästä ja seuraavasta palkasta meni/menee ihan mielettömästi veroa. Asialle ei enää voi mitään. Lisäksi oli tiedossa, että koska mieheni tekee töitä tuntityöläisenä, hänellä ei olisi ollut jokatapauksessakaan töitä 15.12. - 7.1., jolloin joulu- ja tammikuun lopussa tulevat palkat ois olleet pienempiä kuin yleensä.
Meillä oli varattu nyt tälle kuulle hyvin pieni budjetti laskujen lisäksi elämiselle, sekä reilu satanen n. 12 ihmisen joululahjoihin. Joulu oli myös tarkoitus viettää miehen veljien perheiden sekä heidän isänsä kanssa täällä meillä, meidän uudessa kodissa. Tällä hetkellä tilanne on se, ettei meillä ole missään nimessä varaa järjestää sitä joulua täällä, tai edes ostaa lahjoja kenellekään, edes omalle pojalle. Toisaalta, eipä ois tällasella mielellä huvittanut paljoa joulua juhliakaan.
Ikään kuin tässä ei olis yhtään tarpeeks, miehelle tuli eilen puhelu, että hänelle ei ole enää töitä nykyisessä työpaikassa. Koska hänellä ei ollut varsinaista työsopimusta, vaan ko. firma on ostanut mieheltäni työt tuntiliksalla, he pystyvät myös pistämään hänet ulos tuolla tavalla yhden päivän varoitusajalla. Nyt tuli siis vaan puhelu että ei tartte tulla huomisesta eteenpäin. Syynä se, ettei ole töitä. Mä en vaan henk. koht. edes ymmärrä millainen ihminen tekee noin työntekijälle juuri joulun alla. Ilmeisesti joku täysin sydämetön. Olisivat voineet edes antaa pari viikkoa varoitusaikaa että jommalla kummalla meistä ois edes joku sauma ehtiä etsimään uus duunipaikka. Mä olen siis khh:lla himassa poikamme kanssa, työpaikkaa johon palata mulla ei ole. Miehellä ei tällä hetkellä ole mitään uutta paikkaa tiedossakaan.
Me ollaan just elokuussa muutettu uuteen kotiin, ja tämä on meidän molempien unelmakoti. Ollaan tässä vuokralla, ja vuokra on aika iso. Näyttää siltä ettei meillä ole varaa jäädä tähän, ja se ahdistaa ihan jumalattomasti. Meistä molemmista tuntuu siltä ettei me enää voida löytää mitään kämppää joka tuntuis niin paljon omalta kodilta kuin tämä. Vaikka saataiskin äkkiä joku halvempi asunto, ei meillä varmaan siltikään oo varaa asua missään kun ei kerran kummallakaan ole töitä.
Kun tuo uutinen eilen tuli, mulle tuli vaan sellainen olo että mä en jaksa. En enää. Mun koko elämä on ollut yhtä taistelemista ja selviytymistä, ja aina joku itsestä riippumaton asia sen pilaa. Tuntuu että oon vaan vetänyt miehenikin tähän suohon. Hänelläkin on alkanut menemään huonosti sen jälkeen kun mun kanssa löi hynttyyt yhteen. Mä oon varmaan entisessä elämässä ollut joku Hitleriä vastaava tyyppi kun nyt tässä elämässä karma näin kostaa. Ja koko ajan. Eilen mä oikeasti mietin että kun muu perhe menee nukkumaan, mä kahlaan pimeydessä tuonne järveen ja sanon itseni irti tästä elämän mittaisesta paskasta. En vaan jaksais enää.
Onneks sit kuitenkin juttelin mieheni kanssa tästä kaikesta. Me itkettiin yhdessä tätä tilannetta, mutta lopulta päätettiin, että mehän ei perkele luovuteta. Ihan sama mitä seuraavaksi tapahtuu, me aiotaan taistella. Molemmat alkaa nyt vaan täysillä etsimään duunipaikkoja, ja onneksi miehen isä oli luvannut että hän auttaa meitä rahallisesti siihen asti että päästään taas jaloillemme. Silti koskee sydämestä jos me nyt tästä joudutaan muuttamaan. Tuntuu vaan että elämä ihan vittuillakseen väläytti meille muutaman kuukauden kuinka ihanaa elämä vois olla, ja sitten se ottaa tän kaiken julmasti pois. Mutta jokatapauksessa meillä on toisemme, ja poikamme. Niin kauan kuin meillä on meidän perhe, ei ole mitään syytä luovuttaa taistelua.
Anteeks pitkä purkautuminen, ja kiitos niille jotka jaksoi loppuun asti lukea. Mä olen myöskin kamalan yksinäinen nykyään, eikä vaan ole oikein ketään niin läheistä kelle voisin tästä tilanteesta itkeä. Palstalle voin edes pintapuolisesti purkautua "anonyyminä".
Moni on varmaan lukenut täällä kun olen kertonut että meillä oli viime kuu talouden tasapainotus-kuukausi, ja että elettiin ihan minimi rahoilla sitä varten että saadaan kaikki rästiin jääneet laskut maksettua ja senkin jälkeen oli tarkoitus jatkaa vähän rahankäytön tarkkailua. Mä olin ihan oikeasti laskenut kaiken tosi tarkkaan, ja todennut että jos nyt eletään vähän maltillisemmin, niin maaliskuusta alkaen oltais alettu saamaan rahaa ihan mukavastikin säästöön, ja sitä ennen maksettua kaikki velat miehen isälle. Mä myös stressasin ja huolehdin ihan hirveästi siitä että kanssa pysytään budjetissa, ja olin enemmän tosissani raha-asioiden kanssa kuin ikinä.
Maanantaina sitten kaikki suunnitelmat alkoi kaatumaan, ja eilen kaatui se korttitalon viimeinenkin seinä. Tää on tosi rankkaa mulle ja perheelleni, joten toivon että yleensä vittumaiset harmaat vois koittaa olla tällä kertaa vähän hienotunteisempia.
Maanantaina tuli siis miehen palkka, joka oli yllättäen yli 400e pienempi kuin piti. Syynä oli se, että alkuvuodesta mies ja verotoimisto ilmeisesti yhdessä ulosottovelkojen takia olevat sekoilleet miehen veroprosentin kanssa, ja miehelle oli laitettu ihan liian pienet tulorajat. Nyt sitten marraskuun palkan (joka maksettiin nyt) kohdalla tulorajat oli ylittyneet, ja tästä ja seuraavasta palkasta meni/menee ihan mielettömästi veroa. Asialle ei enää voi mitään. Lisäksi oli tiedossa, että koska mieheni tekee töitä tuntityöläisenä, hänellä ei olisi ollut jokatapauksessakaan töitä 15.12. - 7.1., jolloin joulu- ja tammikuun lopussa tulevat palkat ois olleet pienempiä kuin yleensä.
Meillä oli varattu nyt tälle kuulle hyvin pieni budjetti laskujen lisäksi elämiselle, sekä reilu satanen n. 12 ihmisen joululahjoihin. Joulu oli myös tarkoitus viettää miehen veljien perheiden sekä heidän isänsä kanssa täällä meillä, meidän uudessa kodissa. Tällä hetkellä tilanne on se, ettei meillä ole missään nimessä varaa järjestää sitä joulua täällä, tai edes ostaa lahjoja kenellekään, edes omalle pojalle. Toisaalta, eipä ois tällasella mielellä huvittanut paljoa joulua juhliakaan.
Ikään kuin tässä ei olis yhtään tarpeeks, miehelle tuli eilen puhelu, että hänelle ei ole enää töitä nykyisessä työpaikassa. Koska hänellä ei ollut varsinaista työsopimusta, vaan ko. firma on ostanut mieheltäni työt tuntiliksalla, he pystyvät myös pistämään hänet ulos tuolla tavalla yhden päivän varoitusajalla. Nyt tuli siis vaan puhelu että ei tartte tulla huomisesta eteenpäin. Syynä se, ettei ole töitä. Mä en vaan henk. koht. edes ymmärrä millainen ihminen tekee noin työntekijälle juuri joulun alla. Ilmeisesti joku täysin sydämetön. Olisivat voineet edes antaa pari viikkoa varoitusaikaa että jommalla kummalla meistä ois edes joku sauma ehtiä etsimään uus duunipaikka. Mä olen siis khh:lla himassa poikamme kanssa, työpaikkaa johon palata mulla ei ole. Miehellä ei tällä hetkellä ole mitään uutta paikkaa tiedossakaan.
Me ollaan just elokuussa muutettu uuteen kotiin, ja tämä on meidän molempien unelmakoti. Ollaan tässä vuokralla, ja vuokra on aika iso. Näyttää siltä ettei meillä ole varaa jäädä tähän, ja se ahdistaa ihan jumalattomasti. Meistä molemmista tuntuu siltä ettei me enää voida löytää mitään kämppää joka tuntuis niin paljon omalta kodilta kuin tämä. Vaikka saataiskin äkkiä joku halvempi asunto, ei meillä varmaan siltikään oo varaa asua missään kun ei kerran kummallakaan ole töitä.
Kun tuo uutinen eilen tuli, mulle tuli vaan sellainen olo että mä en jaksa. En enää. Mun koko elämä on ollut yhtä taistelemista ja selviytymistä, ja aina joku itsestä riippumaton asia sen pilaa. Tuntuu että oon vaan vetänyt miehenikin tähän suohon. Hänelläkin on alkanut menemään huonosti sen jälkeen kun mun kanssa löi hynttyyt yhteen. Mä oon varmaan entisessä elämässä ollut joku Hitleriä vastaava tyyppi kun nyt tässä elämässä karma näin kostaa. Ja koko ajan. Eilen mä oikeasti mietin että kun muu perhe menee nukkumaan, mä kahlaan pimeydessä tuonne järveen ja sanon itseni irti tästä elämän mittaisesta paskasta. En vaan jaksais enää.
Onneks sit kuitenkin juttelin mieheni kanssa tästä kaikesta. Me itkettiin yhdessä tätä tilannetta, mutta lopulta päätettiin, että mehän ei perkele luovuteta. Ihan sama mitä seuraavaksi tapahtuu, me aiotaan taistella. Molemmat alkaa nyt vaan täysillä etsimään duunipaikkoja, ja onneksi miehen isä oli luvannut että hän auttaa meitä rahallisesti siihen asti että päästään taas jaloillemme. Silti koskee sydämestä jos me nyt tästä joudutaan muuttamaan. Tuntuu vaan että elämä ihan vittuillakseen väläytti meille muutaman kuukauden kuinka ihanaa elämä vois olla, ja sitten se ottaa tän kaiken julmasti pois. Mutta jokatapauksessa meillä on toisemme, ja poikamme. Niin kauan kuin meillä on meidän perhe, ei ole mitään syytä luovuttaa taistelua.
Anteeks pitkä purkautuminen, ja kiitos niille jotka jaksoi loppuun asti lukea. Mä olen myöskin kamalan yksinäinen nykyään, eikä vaan ole oikein ketään niin läheistä kelle voisin tästä tilanteesta itkeä. Palstalle voin edes pintapuolisesti purkautua "anonyyminä".
Voimia teille.
