Eikö kukaan muu elä ÄKKIPIKAISEN MIEHEN kanssa?

Minun mieheni on aivan ihana, erittäin fiksu, hellä ja rakastava, ja meillä on hyvin samanlainen arvomaailma. Mutta suuttuessaan aivan uskomattoman äkkipikainen, joka syö mun itsetuntoa ja voimia jatkuvasti. En pelkää miestäni koska hän ei missään nimessä ole väkivaltainen tai uhkaava sillä tavoin, mutta jollain tavalla kuitenkin pelkään sitä seuraavaa räjähdystä vähän väliä.

Räjähdys alkaa lähes aina jostain todella mitättömästä pikkukinasta, kyse ei oikeastaan koskaan ole mistään elämän periaatteita koskevista riidoista. Riita voi siis alkaa kuten viimeksi, siitä että pyysin miestä kaksi kertaa tyhjentämään tiskikoneen. Haukkuminen alkaa samantien kun miehellä menee hermot. Ensin olen mielisairas, hullu, idiootti, psykopaatti, juntti, lumppu. Sen jälkeen saan kuulla, ettei minun kanssani voi elää, teen mieheni elämästä helvetin josta hän vain haluaa pois ja että minun pitäisi mennä hoitoon koska olen mielisairas. Hän kertoo minulle myös, että kaikki mielipiteeni ovat aivan typeriä ja esim. siksi hän ei halua perustaa perhettä kaltaiseni idiootin kanssa, ei missään nimessä halua lapsia minun kanssani. Kaikki juttuni (mitä siis juttelen muuten vain, niitä näitä ) ovat niin tyhmiä ettei hän omien sanojensa mukaan ole aikoihin niitä kuunnellut. Lopuksi nykyisin melkein joka kerta saan kuulla, että minun pitäisi ampua itseni koska pääsisi sitten minustakin eroon, tai sitten hypätä parvekkeelta. Olen kuulemma myös niin tyhmä, että jos mies olisi minun asemassani hän olisi totta kai jo vetänyt itsensä narun jatkoksi.

Minä itse en tietenkään ole viaton myöskään, uskon että varmasti joskus olen ärsyttävä kun pyydän vaikka miestä useampaan kertaan hoitamaan jonkin kotityön vaikka hän tekee kotona muutenkin paljon. Miehen hermoja on kiristänyt varmasti myös se, että minun on ollut hirveän vaikea luottaa häneen (edellisestä suhteestani johtuen ) , tukeutua toiseen ihmiseen ja olen ollut myös mustasukkainen siksi ja olemme puhuneet noista asioista varmasti tuntikausia aikoinaan. Olen kuitenkin aktiivisesti alkanut luottaa mieheen ja sysännyt typerät ajatukset sivuun ja koittanut nauttia suhteesta nyt murehtimatta mustasukkaisuuksia.

Mies ei halua omien sanojensa mukaan viettää vapaa-aikaa kanssani, käydä kanssani missään, ei siedä minua samalla työpaikalla (emme kuitenkaan tee työtä yhdessä ) , ei jaksa katsoa naamaani kotona jne. Lisäksi hän tarttuu arkaan aiheeseen karjumalla minulle siitä että olen vaisu ja masentunut suruni takia vaikka en saisi enää olla lainkaan surullinen. Minulle erittäin tärkeä ja läheinen koira kuoli yllättäen ja liian nuorena, sen avulla ja kanssa olin selvinnyt aiemmin mm. masennuksesta ja väkivaltaisesta parisuhteesta, se on ollut minulle tuki, turva ja perheenjäsen. Silloin mies kertoi olevansa tukenani.

Riidan jälkeen rauhoituttuaan, mies kuitenkin taas kertoo rakastavansa minua, haluaa tulevaisuuden kanssani ja lapsia. Vapaa-aikana hän haluaa tehdä kanssani asioita yhdessä ja harrastaa, ja silloinkin kun hän lähtee kaveriporukan kanssa jonnekin, hän pyytää lähes aina minut mukaan (vaikka itse en pyydä kun lähden omien kavereideni kanssa). Viikonloppu- ja lomasuunnitelmat hän tekee aina ilman muuta niin että yhdessä vietämme aikaa. Hän rakastaakin minua kuulemma koska olen hänen mielestään fiksu, hauskaa seuraa, kanssani voi puhua ja minulla on hyviä ja omia mielipiteitä. Kuulemma kaikki kamaluudet mitä hän riidassa sanoi, ovat valheita siksi että hän yrittää silloin tahallaan loukata minua. Hänen mielestään se on ihan selvää eikä voi ymmärtää miksi minua ne jäävät painamaan vielä riidan jälkeen. Hän on samanlainen riidellessään perheenjäsentensä kanssa (tosin ei hauku yhtä henkilökohtaisesti) ja koko heidän perheensä on suunnilleen samanlaisia.

Eikö kenelläkään muulla ole vastaavia kokemuksia, tai vinkkejä miten selvitä tällaisten purkausten kanssa?

 

Minäkin elän äkkipikaisen miehen kanssa. Samoin kuin sinulla hänenkin perheessään on tapana huuta asiat halki. Alkuun luulin että heillä aina riidellään, mutta se on heidän tapansa kommunikoida. Siihen olen jo tottunut, mutta en siihen että mieheni puhuu erittäin rumasti suuttuessaan niin minulle kuin muillekin. Minusta se ei ole oikein vaikka kuinka tuttuja ollaan ja mieheni kuittaa ne puheet sillä että tunnethan sinä minut. Tai että se oli mustaa huumoria. Ketään se ei vain tunnu naurattavan. Itsekin olen pohtinut että pitääkö tähän vain tottua. Tämä käytös syö luottamustani mieheeni ja nyt kun haluaisi lisää lapsia niin en tiedä haluanko niitä enää hänen kanssaan. En halua että lapseni oppivat samanlaisen tavan kommunikoida. Minusta se on epäkunnioittavaa toista ihmistä kohtaan. Mutta toisaalta en haluaisi riistää isää lapsiltani.

Ei minulle taida kovinkaan paljoa vinkkejä olla sinulle antaa. Itse olen ottanut tavaksi yrittää mahdollisimman rauhallisesti sanoa että hän loukkaa minua tuollaisilla puheillaan tai jos antaa huutaa muille, huomautan häntä epäasiallisesta käytöksestä. Joskus se johtaa hetken hiljaisuuteen ja ehkä ajatteluun omasta käytöksestä. Joskus sillä ei ole mitään merkitystä. Hän on käytöstään selittänyt sillä että päässä pimenee ja ei pysty hallitsemaan itseään.

 

Kiva kuulla silti että kohtalotovereita on olemassa, vaikket vinkkejä osaisikaan antaa! :flower: Itse en myöskään totu siihen että puhutaan rumia, mulla alkaa itelläni olla sellanen olo etten ole yhtään minkään arvoinen, että minusta on vain vaivaa miehella ja kaikille muille ja kaikki olisivat vain onnellisia jos tappaisin itseni. En voi mitenkään ymmärtää miten kukaan voi sanoa noin pahimmalle vihamiehellekään. Olen ehkä masennukseen taipuvainen, mutten koskaan itsetuhoinen, nyt vain alkaa olla sellainen tunne että ehkä niin olisikin parempi. Mies kuittaa kaiken sanomalla, että vihaisena tulee loukattua vaikkei tarkottaisi sanaakaan.

Jos miehesi on muuten hyvä kumppani ja isä, ei minusta tuon takia kannata jättää lapsia tekemättä. Jos vedät lapset mukaan asiaan kertomalla miehellesi ettet haluaisi lastenne oppivan selvittämään asioita huutamalla ja puhumalla rumia (sitä ei varmasti miehesikään halua ) , niin ehkä saisit hänet siten ajattelemaan asiaa. Ja laskemaan vaikka ihan oikeasti kymmeneen ennen kuin raivostuu.

 

Siis tuo itsensä tappamaan käskeminen on kyllä järkyttävintä, mitä toinen voi sanoa. Oma mieheni on äkkipikainen, mutta joku roti pitää olla kuitenkin. Mielestäni sellaisen itsemurhaan yllyttämisen pitää loppua ennen lastenhankintaa, koska äkkipikainen mies on yleensä sitä myös lapsille. Väittäisin. että lapsi traumtisoituisi siitä, jos lasta itseään tai äitä kehoitettaisiin tappamaan itsensä.

 

Minun mieheni myös äkkipikainen ja koska itse olen oppinut hillitsemään tunteita ja en heti hermostu joka asiasta olen hänen mukaansa joskus kun hän hermostuu: todella nysverö ja liian kiltti... voi, voi kun hän osaisi sen nähdä positiivisena asiana. Kovan elämän olen kokenut ja vaikeita asioita ja sitä kautta oppinut itsehillintää: aina ei tarvitse heti alkaa haukkumaan jos vihastuu jostakin... varmasi monelle tuttua, joilla samanlaista. Mutta rakkautta meillä riittää ja mies on alkanut miettiä myös omaa kiukutteluaan. Kenenkään luonnetta ei kuitenkaan voi muuttaa ja itse olen ajatellut, että saisin tuoda enemmänkin tunteita esille- kovin helposti niitä peittelenkin- siis negatiivisia tunteita, joita ei uskalla tuoda esille niin helposti.

 

Täällä aivan sama tilanne... Ratkasua paljon pohtinut, mutta kun toinen ei näytä muuttuvan,niin vaikeaa on :'( Meilläpä vielä 4 pientä lasta... :'(
Voimat hupenee kun voimat menee "turhanpäiväseen" ja niihin ilkeisiin lauseisiin.

 

Joo, sama juttu mullakin. Mies hermostuu tosi äkkiä, huutaa ja osaa sanoa todella pahasti. Myös sormusta on heitelly ja uhannu avioerolla.Aiemmin tänään sain kuulla että oon hullu ja valitan koko ajan. Jos lasta ei olisi niin ei kuulemma oltaisi ollenkaan yhdessä. Samaa sain kuulla riidoissa jo raskausaikana, tosin nyt tämmöstä saa kuulla useammin. On varmaan itsessäkin vikaa, kun toistan saman asian ainakin pari kertaa, esimerkiksi pyydän että saisin apua kotitöihin tai lapsenhoitoon välillä, että pääsisin uloskin ilman lasta. Tai sitten esitän asian väärällä tavalla.Yritän kovasti olla kiltimpi, mutta turhauttaa kun kaikki kotityöt ja vastuu lapsesta kaatuu aina omaan niskaan. On kieltämättä välillä avuton olo kun ei tiedä mitä asiaa vois muuttaa ettei lapsen tarvitsisi kuunnella tällästä. Avioeroakaan en haluaisi, koska mieheni on todella tärkeä ja rakas minulle.

 

Minun mielipiteeni on, että tuossa on takana paljon muutakin, kuin pelkkää äkkipikaisuutta! Suutahtaa voi tietenkin nopeasti ja räjähdellä, mutta millä tavalla...
Itse elin vastaavassa suhteessa 17 vuotta. Tosin muutamaan kertaan sain tarpeekseni ja erosimme 3 kertaa, mutta mies aina vakuutteli, että todella rakastaa minua ja haluaa viettää loppuelämän kanssani, joten palasimme yhteen. Myös hän selitteli, ettei kannata ottaa tosissaan, mitä hän kiukkupäissään sanoo. Eikä hän tietenkään ikinä tarkoittanut mitään. Niitä nyt vaan tuli lauottua, kun otti päähän, teki mieli kavereiden kanssa kaljalle jne...
Tuollainen kohtelu todellakin syö itsetuntoa ja mikä pahinta, siihen turtuu ja tottuu. Loppujen lopuksi riitamme oli pitkälti sitä, kumpi pystyy toista pahemmin loukkaamaan ja ainakin meillä kävi niin, että kun puheilla ei enää pystynyt nujertamaan, niin väkivalta tuli mukaan.

Oletko koskaan ajatellut, että sinä olet vastuussa siitä, miten sinua kohdellaan? Kaikki henkilökohtaisuuksiin menevät loukkaukset ovat todella epäreiluja, koska harvapa meistä voi esim. ulkonäölleen mitään ja kun tarpeeksi tuntee olonsa huonoksi ja rumaksi, niin miksi edes vaivautua.

Anna vastuu sanomisista miehellesi. Ei ole sinun asiasi olla välittämättä loukkauksista vaan on hänen asiansa, mitä hän suustaan päästelee.

Tuollaiselle käytökselle pitäisi laittaa stoppi välittömäksi. Jos odotat, että kyllä se siitä muuttuu, kun parisuhde vakiintuu, kun perustetaan perhe, kun mennään naimisiin jne... saat odottaa. Me naiset useasti luulemme, että kyllä toinen näkee, että tuntuu pahalta ja että mies osaisi kääntää asiat toisinpäin ja miettiä, miltä hänestä tuntuisi, jos häntä kohdeltaisiin samalla tavalla. Tuollainen oppiminen vaatisi empatiakykyä. Mitä, jos sitä ei ole?

 

Voi hyvät ihmiset sentään..
Tuollainen on väkivaltaa!
Minä elin entisessä elämässäni väkivaltaisen miehen kanssa, onneksi tajusin asian ja pääsin siitä suhteesta pois. Ikävä kyllä minulla on sen paskapään kanssa kaksi lasta, joten kokonaan en siitä ketkusta eroon päässyt.
Päiväkirjani ajasta, jolloin itse aloin hakemaan apua ja kuinka sitten selvisin:
http://sivupers.vuodatus.net/

 

Onpa täällä tuttuja kokemuksia!
Mullakin on äkkipikainen mies, huutaa ja räyhää. Viimeksi pari päivää sitten sain kuulla olevani täysi nolla, kun en ole töissä (olen äitiyslomalla), ja kun meillä ei ole seksiäkään ollut yli vuoteen, niin sekin on minun syyni, kun olen niin kylmä. Todellisuudessa se on mies, joka torjuu kaiken läheisyyden, kun ei halua tai väsyttää tai tuntuu inhottavalta jne. Ja parasta ois, kun lähtisin täältä heti yksin pois.

Niin paljon kaikkea rumaa mun päälle aina syydetään. Ja lasten kuullen. Kuulemma lasten pitää oppia elämää... lapset sitten itkevät mun sylissä, kun isä huutaa ja usein paiskoo esineitäkin, tai lyö pöytää yms. Kun lapset itkevät, niin mies huutaa heidänkin olevan samanlaisia itkijöitä, kuin äitinsä (=minä)

Onhan niitä hyviäkin hetkiä, mutta noi älyttömät haukkumiset syö pohjaa kaikelta. Jos mulla on jostain paha mieli tms, niin tiedän varmasti saavani sen seuraavassa raivohetkessä naamalleni, silleen pilkkaavasti huudettuna. En itse lähde enää niihin riitoihin edes mukaan, mies huutaa ja kiroilee yksinään.

Joku voi kysyä, miksen sitten eroa. Mies ei aio antaa mun saada lapsia ollenkaan enää itselleni, jos lähden. Mielellään mun kuulemma olisikin paras lähteä, mutta lapsille pitäisi sanoa hyvästit samalla. Enkä mä siihen pysty. En tosiaan.
En sitten tiedä, kuinka kävisi... olen lukenut, että huoltajuuskiistoissa on 50/50 mahdollisuus menettää lasten lähivanhemmuus. Periaatteessa me ollaan kumpikin "kunnollisia"...

Mä oon niin umpikujassa! En todellakaan ole onnellinen, kun saan jatkuvasti varoa, etten vaan ärsytä mitenkään. Enkä halua, että lapset oppii tällaisen kieroutuneen parisuhdemallin.

 

Kauheaa luettevaa !

Niinkun joku muukin aikaisemmin totesi, niin luonteelle ei voi mitään, mutta kyllä se joku roti olla pitää! Minullakin on äkkipikainen mies, saatta suutahtaa yks-kaks jostain ihan pikkujutusta, mutta ei hän minua sen takia hauku tai nimittelee. Hän huuta ja räyhää hetken, saattaa oikein kovassa V**** tuksessa paiskoa jonkun tavaran, mutta siihen se loppuukin sitten. Hän ei ole ikinä huoritellut, haukkunut tyhmäksi, nollaksi, hulluksi tai kehottanut tappamaan itseään eikä hän ole väkivaltainen. Hän on vaan äkkipikainen

Älkää tytöt antakaan sanoa itselleen sellaisia asioita, suuttuminen ei ole tekosyy tälläiselle haukkumiselle.

 

mamaliini: oon käsittäny et äidille lapset useimmiten sijoitettas jos molemmat on "kunnollisia"..ja kun tuolle sun miehen käytökselle on ihan oikee nimityski (=väkivalta) niin kyllä sinä etusijalla varmasti oot kun lasten kotia aletaan miettimään..

Meillä molemmat on tommosia,mut nykyään ollaan onneksi pikkuhiljaa oppimaan et jos tulee riita niin mennään molemmat eri huoneisiin yleensä vähän rauhottuun..en oikeen osaa sanoo mistä tommonen käytös johtuu,mulla se on ehkä osaksi lapsuudesta opittua.joka kerta aattelen etten enää sano semmosia asioita mitä yleensä tulee sanottua riidassa,mutta silti joka kerta sanon... :headwall: :ashamed:

 

mamaliini: oon käsittäny et äidille lapset useimmiten sijoitettas jos molemmat on "kunnollisia"..ja kun tuolle sun miehen käytökselle on ihan oikee nimityski (=väkivalta) niin kyllä sinä etusijalla varmasti oot kun lasten kotia aletaan miettimään..

Kiitos kommentista

Mitenkähän mä sen sit todistan kellekään, millaista meillä on kotona? Kun kyllähän mun mies osaa olla niin hyväkäytöksinen muille (paitsi esim. isäänsä kohtelee niin kuin muakin). Toki olen ystäville kertonut, ja heiltä ekan kerran kuulinkin ja tajusin, että se on julmaa henkistä väkivaltaa, mitä joudun kokemaan. Olen myös koko suhteen ajan kirjoittanut sähköposteja kauempana asuville kavereille, joten niissä on ihan kirjallisenakin, pitkältä ajalta.

Neuvolassa oli nyt tarkoitus kertoa tästä, mutta siellä oli joku-mikä-lie-harjoittelija, joten en kertonut mitään. Muutenkaan mä en ole silleen avoin, että kertoisin omia asioitani juuri kenellekään, saati että apua pyytäisin.

Mä en uskalla lopettaa pienemmän lapsen imetystä, jotta mulla on edes joku todellinen "side", ettei ukko voi tosta vaan riistää lapsia multa...

Mua niin harmittaa, kun tiedostan, että musta on tullut sellainen, jota en itse olisi ikinä aiemmin arvostanut. En voinut kuvitellakaan jämähtäväni epätyydyttävään suhteeseen, tai sietämään niin huonoa kohtelua.

Ja sitten välillä mies on niin rakastava ja mukava, eikä muistakaan satuttaneensa. Kenelle vain muulle sanoisin, että lähde ja heti. Mutta itselle sitä on vaikeampi saada sanotuksi. Ja aina, kun päätän, että nyt riittää, niin mies onkin yhtäkkiä ihan erilainen ja ihana. Kunnes taas pian alkaa se sama vanha meno.

Sori, meni jo ot, eihän tämä ollut mikään mun eromietintäketju...

 

:hug: teille, jaksamista ja hyvänä hetkenä vois olla hyvä kysästä mieheltä ett erotaanko vai haetaanko asiantuntija -appuu :|

 

Taas tunnustautuu yks jolla"äkkipikanen" mies pelottavan samanlaisia tarinoita täällä kun mullakin tai siis aivan samankaltaisia. Mä oon aika useesti yrittäny ehdottaa jotain parisuhdeterapiaa mut ajatukselle ei oikeen lämmetä.

Mieheni haukkuu mua usein ja sen jälkeen saattaa todeta että ei hän oikeesti tarkottanu tai sä et ymmärrä huumoria. Mun mielestä niistä sanoista on huumori kaukana ja jos sattuu itkettään saan kuulla kuinka heikko ihminen oon tai sitten että aikuiset naiset ei itke,ryhdistäydy.

Etenkin nyt on ero pyörinyt useinkin mielessä. En halua että lapsemme mieltää isänsä sanat ja pitää äitiään tyhmänä jne. ja totta kai se vaikuttaa sitten myöhemmin lapsen omiin suhteisiin.

 

Nyt kun teillä ei ole laspia ota ero! Ansaitset parempaa usko pois!

 

Minun mieheni on aivan ihana, erittäin fiksu, hellä ja rakastava, ja meillä on hyvin samanlainen arvomaailma. Mutta suuttuessaan aivan uskomattoman äkkipikainen, joka syö mun itsetuntoa ja voimia jatkuvasti. En pelkää miestäni koska hän ei missään nimessä ole väkivaltainen tai uhkaava sillä tavoin, mutta jollain tavalla kuitenkin pelkään sitä seuraavaa räjähdystä vähän väliä.

Räjähdys alkaa lähes aina jostain todella mitättömästä pikkukinasta, kyse ei oikeastaan koskaan ole mistään elämän periaatteita koskevista riidoista. Riita voi siis alkaa kuten viimeksi, siitä että pyysin miestä kaksi kertaa tyhjentämään tiskikoneen. Haukkuminen alkaa samantien kun miehellä menee hermot. Ensin olen mielisairas, hullu, idiootti, psykopaatti, juntti, lumppu. Sen jälkeen saan kuulla, ettei minun kanssani voi elää, teen mieheni elämästä helvetin josta hän vain haluaa pois ja että minun pitäisi mennä hoitoon koska olen mielisairas. Hän kertoo minulle myös, että kaikki mielipiteeni ovat aivan typeriä ja esim. siksi hän ei halua perustaa perhettä kaltaiseni idiootin kanssa, ei missään nimessä halua lapsia minun kanssani. Kaikki juttuni (mitä siis juttelen muuten vain, niitä näitä ) ovat niin tyhmiä ettei hän omien sanojensa mukaan ole aikoihin niitä kuunnellut. Lopuksi nykyisin melkein joka kerta saan kuulla, että minun pitäisi ampua itseni koska pääsisi sitten minustakin eroon, tai sitten hypätä parvekkeelta. Olen kuulemma myös niin tyhmä, että jos mies olisi minun asemassani hän olisi totta kai jo vetänyt itsensä narun jatkoksi.

Minä itse en tietenkään ole viaton myöskään, uskon että varmasti joskus olen ärsyttävä kun pyydän vaikka miestä useampaan kertaan hoitamaan jonkin kotityön vaikka hän tekee kotona muutenkin paljon. Miehen hermoja on kiristänyt varmasti myös se, että minun on ollut hirveän vaikea luottaa häneen (edellisestä suhteestani johtuen ) , tukeutua toiseen ihmiseen ja olen ollut myös mustasukkainen siksi ja olemme puhuneet noista asioista varmasti tuntikausia aikoinaan. Olen kuitenkin aktiivisesti alkanut luottaa mieheen ja sysännyt typerät ajatukset sivuun ja koittanut nauttia suhteesta nyt murehtimatta mustasukkaisuuksia.

Mies ei halua omien sanojensa mukaan viettää vapaa-aikaa kanssani, käydä kanssani missään, ei siedä minua samalla työpaikalla (emme kuitenkaan tee työtä yhdessä ) , ei jaksa katsoa naamaani kotona jne. Lisäksi hän tarttuu arkaan aiheeseen karjumalla minulle siitä että olen vaisu ja masentunut suruni takia vaikka en saisi enää olla lainkaan surullinen. Minulle erittäin tärkeä ja läheinen koira kuoli yllättäen ja liian nuorena, sen avulla ja kanssa olin selvinnyt aiemmin mm. masennuksesta ja väkivaltaisesta parisuhteesta, se on ollut minulle tuki, turva ja perheenjäsen. Silloin mies kertoi olevansa tukenani.

Riidan jälkeen rauhoituttuaan, mies kuitenkin taas kertoo rakastavansa minua, haluaa tulevaisuuden kanssani ja lapsia. Vapaa-aikana hän haluaa tehdä kanssani asioita yhdessä ja harrastaa, ja silloinkin kun hän lähtee kaveriporukan kanssa jonnekin, hän pyytää lähes aina minut mukaan (vaikka itse en pyydä kun lähden omien kavereideni kanssa). Viikonloppu- ja lomasuunnitelmat hän tekee aina ilman muuta niin että yhdessä vietämme aikaa. Hän rakastaakin minua kuulemma koska olen hänen mielestään fiksu, hauskaa seuraa, kanssani voi puhua ja minulla on hyviä ja omia mielipiteitä. Kuulemma kaikki kamaluudet mitä hän riidassa sanoi, ovat valheita siksi että hän yrittää silloin tahallaan loukata minua. Hänen mielestään se on ihan selvää eikä voi ymmärtää miksi minua ne jäävät painamaan vielä riidan jälkeen. Hän on samanlainen riidellessään perheenjäsentensä kanssa (tosin ei hauku yhtä henkilökohtaisesti) ja koko heidän perheensä on suunnilleen samanlaisia.

Eikö kenelläkään muulla ole vastaavia kokemuksia, tai vinkkejä miten selvitä tällaisten purkausten kanssa?

Tuttua on. Kaikista eniten loukkaa minua se että haukutaa ihan maan rakoon.Ja ei pidetä missään arvossa eikä ihmisenä. Ja sitten (ainakin minä) Pikku hiljaa rupeaa itse uskomaan niitä haukkuja. Miettii sitten yksinään ja mielessä että olenkohan oikeasti sellainen. En oiken tiedä miten tuon ongelman saa pois miehestäni. Muuta vikaa siinä ei sitten ole tai ei minua häiritse.

 

Valitettavan moni teistä tuntuu jo alistuneen miehen sanoihin ja puolustelee miestä, mm. "kyllähän vikaa on minussakin" jne. Tollanen käytös nyt vaan on täysin tuomittavaa, kellään ei ole siihen oikeutta ja toi on just tollaisen henkisen väkivallan käyttäjän tunnusmerkki, että kaikki kuitataan sillä, että se oli "vaan huumoria". Siirretään ikäänkuin vastuu pois siitä, että minä sanoin pahasti siihen, että mitäs et ymmärrä mun juttuja. Ihan kuin vastuu olisi kuulijalla...

Olisi mukava kuulla, mitä tän ketjun ihmisille kuuluu nykypäivänä :hug:

 

Jos minun mieheni sanoo minua kertaakaan lumpuksi (edes riidan aikana) tai haukkuisi minua noin, niin hän kyllä löytäisi hyvin nopeasti ulko-oven mistä vähän autettuna pääsisi kävelemään! Olkoonkin sit niin, et olis kiukuspäissään tuolleen sanonut Toivottavasti löytyy joku ratkaisu sinulle :hug:

 

Valitettavan moni teistä tuntuu jo alistuneen miehen sanoihin ja puolustelee miestä, mm. "kyllähän vikaa on minussakin" jne. Tollanen käytös nyt vaan on täysin tuomittavaa, kellään ei ole siihen oikeutta ja toi on just tollaisen henkisen väkivallan käyttäjän tunnusmerkki, että kaikki kuitataan sillä, että se oli "vaan huumoria". Siirretään ikäänkuin vastuu pois siitä, että minä sanoin pahasti siihen, että mitäs et ymmärrä mun juttuja. Ihan kuin vastuu olisi kuulijalla...

Olisi mukava kuulla, mitä tän ketjun ihmisille kuuluu nykypäivänä :hug:

Olen ap, nimimerkki vain on vaihtunut sattuneesta syystä...

Mäkin alkuun ajattelin niin, että vika ei ole minussa ja tuollainen käytös on aina väärin ja miehen oma vika. Olen ollut 4 kertaa pitkässä parisuhteessa ja suhteista 2 on ollut nimenomaan alkuperäisessä tekstissä kuvailemani kaltaisia ja edellinen niistä päättyi todella pahaan fyysiseen väkivaltaan. Ihan ensimmäinen suhteeni oli oikein hyvä, ei mitään tällaisia ongelmia, ja yksi suhde näiden välissäkin oli sellainen, että mies oli äärimmäisen kiltti ja suorastaan tossun alla, mutta kerran räjähti ja uhkasi sekä minua että koiraani kaikenlaisella väkivallalla. Ehkä yliherkkänä edellisen suhteen jäljiltä, päätin suhteen välittömästi.
Mutta siis, pointti oli se, että kun joka ikinen mies tuntuu olevan samanlainen hullu ennemmin tai myöhemmin, pakkohan minussa itsessäni on olla vikaa. Kenenkään kohdalle tuskin sattuu samanlaisia, henkisesti ja fyysisestikin väkivaltaisia miehiä kerta toisensa jälkeen. Etenkin, kun miehet ovat alkuun aina aivan ihania, niin tuntuu että se mielipuoliseksi muuttunut käytös johtuu ilman muuta minusta itsestäni.

 

Ps. Emme ole enää yhdessä mieheni kanssa, erosimme melkein puoli vuotta sitten eli näemmä juuri tuon kirjoitukseni jälkeen.

 

Totta kai jotain "vikaa" sinussakin voi olla, mutta kyllä jokainen mies on ITSE vastuussa omasta käytöksestään! Luin juuri jostain naisten lehdestä, kuinka psykologi Kari Kiianmaa suosittelee kaikille eronneille eroseminaarin (Fisherin eroseminaari) käymistä muutaman kuukauden kuluttua erosta, jotta oppisi paremmin tuntemaan itsensä eikä toistaisi samoja virheitä seuraavissa suhteissa (tai puolisoitten valinnassa ajattelisin...) Et sinä enempää kuin kukaan muukaan saa miestä uhkailemaan väkivallalla, jos hän ei sellaiseen ole taipuvainen, vaikka miten yrittäisit.

 

Voi että. Minullakin oli tuommoinen äkkipikainen mies. Nuo raivokohtaukset ja haukkumiset tekivät tosi pahaa mun itsetunolleni, olin niihin aikoihin muutenkin masentunut ja mies pahensi tilaani niin pahasti että jouduin sairaalaan. Henki siinä olisi mennyt, mutta viimeisillä voimillani erosin hänestä kun tajusin että mun elämällä oikeasti on arvoa (vaiks hänen mielestään ei ollut). Niin on teidänkin elämällänne ja jokaista äkkipikaista miestä kohti löytyy toinen rauhallinen, minäkin löysin omani!

 

Mulla sellainen mies että muuten on rauhallinen mutta suuttuessaan saa raivokohtauksia koska en pysty luottamaan häneen ja epäilen.. Mulla 6 ja 8 v. lapset (ei yhteisiä) ja tuntuu tosi pahalta miehen käytös kun on huutanut lasten vieressä mulle että helvetin hullu ja vääntelehti naamaa yks kerta sanoen melkein kuiskaten:vitun huora kuole..tuntuu tosi pahalta tuollainen, mitä mieltä ootte?

 

mitä mieltä ootte? onko siis kaikki mun syytä niinkuin mies aina väittää riidan aikana? eli mun syytä hänen raivonsa?? vai onko miehellä itsellä vastuu kuitenkin omasta käytöksestään ja viel kun lastenkin edessä noin ja syyttää vain että kaikki syy on mussa? tänäänkin sanoi taas noin vaik yks kerta sit sanoki ettei kaik vika ehkä oiskaan mussa..onko mieheni käytös vastuutonta? lapsiltakaan hän ei pyytänyt anteeksi että raivosi heidän lähellään mulle ja haukkui.