Eikö kukaan ahdistu näistä mamma-kuvioista?

Hei,
Olen 29-vuotias tyttö ja sain juuri kuulla olevani 5. viikolla raskaana. Fiilikset on alusta asti ollut sekavat, mutta mitä enemmän luen nyt tätäkin palstaa sitä ahdistuneemmaksi käy olo. Rakastan vapaata, riippumatonta, vilkasta, älyllistä, esteettistä, vapaamielistä, yllättyksellistä, työntäyteistä ja samaan aikaan vetelehtivää elämäntyyliäni. Nyt koen että se on kaikki loppu ja tästä lähin kuulun näihin "mammoihin", joiden ainut sisältö, tavoite, unelma ja kunnianhimo keskittyy äitiyteen. Se tuntuu hirvittävän vieraalta. Onko täällä kukaan, joka tuntisi epävarmuutta tulevan suhteen? Että onko tämä nyt ihan viisasta? Että naisella on muukin tarkoitus kuin toimia äitinä?

Kun mä vilasen noita lapsettomuudesta kärsivien ongelmia, en voi olla tuntematta järkyttävää syyllisyyttä siitä, etten ole harmonisen, ylimaallisen onnen pauloissa tämän raskausuutisen takia. Miksi minä ja avomieheni, nykyistä elämäänsä täysillä rakastava pariskunta, hedelmöitämme jälkeläisen vahingossa tuosta vaan, kuin kanit, samalla kun lasta oikeasti kaipaavat tuhlaavat vuosia elämästään asian kanssa kamppailuun? Ja viel kamppailuun, jonka lopulta jopa häviävät? Tulee todella paha mieli, kun mietin sitä. Kuten myös sitä, että olen vaan yksinkertaisesti surkea äiti jo lähtökohdiltaan. En minä mikään äiti ole, minä olen tyttö, tyttöystävä, rakastajatar, maisteri, toimittaja, suunsoittaja, ilopilleri, tytär... Mutta äiti?

Apua. Tunteeko kukaan tällaista? :ashamed:

 

Eivät nuo sinun muut epiteettisi tuosta mihinkään katoa, kun tulet äidiksi. Ja todennäköisesti äitinä naurat sille, että mokomaa stressasit raskausaikana. Anna asioiden mennä omalla painollaan! Kukin on äiti ja ihminen omalla tavallaan. Turha on verrata itseään muihin. Onnea odotukseen! :flower:

 

Kyllä minulla on vähän väliä ristiriitaisia ajatuksia siitä, että kun toisaalta voisin olla menevä sinkkuihminen tämän perhe-elämän ja kahden lapsen äitiyden sijaan..

Ja esikoista odottaessani minusta tuntui ihan samalta kuin sinusta. Että kaikki kiva loppuu nyt. Mutta ei... ne kivat vain vaihtuu toisiin kivoihin.

Tsemppiä raskauteesi, hyvin kaikki menee! =)

 

Ippu ja Pinkeärouva, tuhannet kiitokset! Ette arvaakkaan, miten nuo muutamat ystävälliset ja rohkaisevat lauseet lohduttavat. Odotin vähän, että kotiäitiklaani vaan hyökkää agressiivisin ja tuomitsevin kommentein tunteitani vastaan. Tuossa toisessa ketjussahan minun käskettiin tehdä abortti ! Aikamoista. Miksiköhän naisilla on aina tapana hyökätä toisiaan vastaan? Tuntuu, että se on nimenomaan naiset itse, jotka vesittävät kaiken sen naisasiaihmisten vuosisataisen kamppailun tulokset, noin niin kuin yhteiskunnallisessa mielessä...
Mutta kiitos vielä. Tämä homma jotenkin konkretisoituu joka kerta jonkun toivottaessa onnea matkaan.

... niin ja se saattaa olla myös tämä nikotiinivieroitus, joka saattaa tämän neidin ahdinkoon juuri nyt :headwall:

 

Eipä kestä kiitellä.

Sillehän ei vissiin mitään voi, että naiset on toisiaan kohtaan julmia sellaisin tavoin, että ei mieheltä onnistuisi ikinä. Täytyy vain koettaa omalta osaltaan pitää huoli, että ei syyllisty samaan. Ja tosiaan, eivät ne kotiäiditkään ymmärtääkseni muodosta mitään vihamielistä "klaania", joille olisi olemassa ainoastaan yksi tapa tehdä asiat ja ainoastaan yksi asia olemassa ylipäätään, eli se äitiys. Tällä palstalla nyt vaan useimpia sattuu yhdistämään se, että lapsia on tai niitä on tulossa! Tietysti niistä sitten keskustellaan.

 

Samaa sanoisin minäki ku edelliset ja melkein minne vaan on vauvan kanssa voinu mennä. Ehkä lähteminen on vähän hitaampaa mut muuten.. Baari on varmaan äkkiseltään ainoo paikka minne vauvaa ei voi mukaan ottaa ja kyllä sitä vaan sitte alkaa eri tavalla nähtävästi ajattelee ku se lapsi on.. Ja jos sulla on esim. hyvät välit vanhmepiin niin varmasti saat lapsen aina välillä hoitoon ja pääset ihan yksin menemään minne ikinä sitte haluatkaan.. Ja mitään pahaa en siis kirjoituksellani tarkoita, piti vaan mainita kun aina välillä tuntuu et ku jotai kirjoittaa niin moni ymmärtää väärin..

Ja itse lapsettomuudesta kärsin yli 7v. mut en mä sua mitenkään "pahana" pidä. Niinhän se yleensä menee, et ne jotka lapsia haluaa ei saa ja toisinpäin.. Ehkä toi on vaan sulla jotai "alkujärkytystä" tms.. Kaikkea hyvää sulle.. Äläkä ota toisten pahoja kirjoituksia niin vakavasti.

 

Peesailen edellisiä... Ei se elämä lapsen saantiin lopu, se vaan muuttuu. Edelleen voi tehdä melkein mitä ennenkin, hieman enemmän vaan pitää valmistautua ja suunnitella. Lapsi tuo paljon lisää sisältöä elämään ja muuttaa ajattelutapoja, ehkä arvojakin. Rohkeesti vaan avoimin mielin äitiyttä kohti... Todennäkösesti lapsen synnyttyä huomaat, että se äidin rooli onkin mukava ja antoisa lisä sun elämään.

Onnea odotukseen!

 

ihan senverran kysyisin eikä pahalla mutta kun sain käsityksen ettet HALUA äidiksi jne niin ootko miettinyt loppuun asti sitten miksi alkaa sellaseksi?Jos sä RAKASTAT nykyistä elämääs, ehkä sun kannattais viä miettiä ootko kypsä äidiksi.... joka tapaukses, ei mun elämäni ainakaan ole pelkkää äitiyttä vaikka suurimmaks osaks.. ja oon 27v ja silti ehtinyt ihan riittävästi mennä touhottaa nuoruudessani ja halusinkin elämääni jo parempaa sisältöä.. sain esikon 21vuotiaana ja se oli hienointa mitä oon elämäs saanut.. kaksin jäätiin kun hän oli10kk kun "ollaan-ei olla-ollaan- ensirakkaus"(yhteensä 6v) loppui ja siinä sinkkuäitinä sitten tuli viihteiltyäkin vaikka lapsi meni aina sellasen edelle, kumminkin hoidin hänet yksin ja välillä 1vapaa ilta teki hyvää kun laps isovanhemmilla.. sit tapasin sen Oikean kun laps 2v ja kaikki loksahti kohdalleen ja esikko on nyt 5.5 ja toka 1v ja kolmas tulossa ja edelleen silti mulla on muutakin elämää kun tää koti ja lapset =) . eikä tartte sitten 3kymppisenä vasta alkaa vääntään niitä vaan ne on jo vähän "helpommassa" iässä ja pääsen taas vapaallekin sillon tällön jos siltä tuntuu... MUN kohdal tää pari kymppisenä teko on ollut parempi kuin 30v:na.. mut mä oon ns.ollut omillanikin 15vuotiaasta ja nuoruudes kokenut riiiiiittävästi enkä olis halunnutkaan enää yhtään mennä viipottaa.. baarit alkoi tökkiin, matkustamisesta en kauheesti välitä,ainakaan mistään etelänlomista,kai sitä sitten sai tarpeeks ja tuli vanhaks(?) ja nauttii enemmän saunasiidereistä ja vaikka pelailuista ym kavereidenkans ku baari-illoista,entiä. aikansa kutakin. ja tietenkin yks tykkää yhestä ja toinen toisesta tyylistä. ja tosiaan, aikapaljon kaikkea pystyy tekeen myös lastenkanssa ja vaikka lapsia oiskin niin itekseenkin.

 

eikä asia aina oo niin että joko koulutus tai lapset . mua ei kyllä mitkään ihme koulutukset kiinnostaisikaan, mutta ihan itelleni sopivat löytyy ja lisääkin voi kouluttautua mutta tuskin tarvii kun saan tehdä sitä mitä haluan muutenkin, työskennellä lasten/vanhustenkanssa, lisäksi myyntityötä ja kirjoitan myös ja piirrän/maalaan ym. aikataulutettua elämää en halua,missä kiireellä mentävä töihin ja tauot tietyllä kellon lyömällä jne, ei mun juttuni, mahd itsenäistä. vaikka aikataulutankin itse itselleni liikaakin joskus elämää.

 

Ei se elämä lapsensaantiin lopu.
Itselläni esikko on vajaat 3v. ja nyt lisäksi pieni vaavi sylissä.
Esikoisen saamisen jälkeen olen tehnyt töitä tosissani, saanu lisää vastuuta ja ylennyksenkin. Työasioissa matkustanu sekä Euroopassa että Aasiassa. Ja lapsen kanssa matkustanu mm. Ruotsissa, Saksassa ja Italiassa.
Omasta mielestäni elämäni on todella vilkasta, älyllistä, esteettistä, yllätyksellistä, työntäyteistä, haastavaa ja toisaalta juuri nyt erittäin rentouttavaa... esikko nukkuu omassa sängyssään ja vauva nukkuu mun sylissä ja itse vaan surffaan netissä... Niin ja vapaaksi tunnen itseni myös, eihän minulla ole mitään pakkoa olla aamulla palaverissa tai edes pukea vaatteita päälle ennen lounasaikaa. Ja mummolaankin ehditään aina, kun huvittaa.
Eli älä pelkää, äläkä koe syyllisyyttä. Kyllä äideilläkin on elämässä monia muitakin rooleja!
Elämä on asenne- ja järjestelykysymys! Stemppiä!

 

Hei, Mariemagda!

Huomasin muutama viikko sitten olevani raskaana. Jouduin tekemään testin kahteen kertaan uskoakseni. Olen aina haaveillut lapsista ja suurperheestä, mutta juuri aloitettuani uudessa työpaikassa minulle tuli tunne että nyt voisi olla näin kahdestaan avomiehen kanssa useamman vuoden, koska nuoren ikäni takia ei olisi kiirettä. Toisin sanoen ajattelin etten millään voisi kuvitella meille vauvaa nyt. Ja kuinkas sitten kävikään! Nyt poden huonoa omaa tuntoa työni suhteen, muitakin ottajia olisi toki ollut..Uudet työkaverit ovat ihania jne.. Ja vauvamaha vaan alkaa kasvaa vauhdilla. rv 8 nyt menossa. Ajatukset ovat NIIN sekaisin kuin olla voivat, eivätkä lainkaan äidillisiä ainakaan vielä. Näen joskus pieniä lapsia työssäni ja välillä kaupoissakin. Oma omatunto ahdistaa sen verran että välttelen katsomasta pieniin päin, vaikkeivät ne katsomisesta rikki menekään. Nopea ajankulu hirvittää sillä tavalla että kohta on syksy ja lokakuun loppu ja laskettu aika! Odotusaika tuntuu tässä vaiheessa niin älyttömän lyhyeltä ja ajatus minusta huolehtimassa pienestä lapsesta hirvittää. Kuinka sellaisen kanssa edes pärjää?

Tämä yllättävä odotus siis ahdistaa ja ajattelu tulevasta perheestä... Ilmeisesti normaalia näin yllätystapauksissa.. Toivon että tämä ahdistus kääntyisi vielä iloksi tässä odotuksen edetessä!

 

Ei lasten saaminen tarkoita mammautumista Mie ne tasan ala mammautuman juuri enempää, kuin ennenkään, rakastan toki tulevaa lastani ja odotan innolla tulevaa, mutta en aio jättää "entistä" elämääni pois kuvioista kokonaan!!! Minua ei tämän kummemin kiinnosta vieraat laposet, ei jutut, mitä he ovat tehneet tai mitä ruokaa päiväkodissa on tarjottu. Yleinen oletus raskaana olevist naisista tuntuu olevan, että on tuleva huono äiti, jos ie läähätä jokaisen vekaran perään ja tunne suuria myllerryksiä mielessään katsoessaan jotain vauvaan liittyvää ohjelmaa Oikeasti, jokainen meistä tulee äidiksi tavallaan!! Varmastu tämä on sinullakin vain alkujärkytystä, usko pois, mieli tyyntyy ajan kanssa kyllä

Mymmelis 29+5 :heart:

 

Moi.

Olen pitkän haaveilun,yrityksen ja pettymysten jälkeen vihdoin onnellisesti raskaana nyt mennään jo 11viikkoa..
Toisinaan mulle tulee tunne että kaikki jää,kun syksyllä pieni maailmaan saapuu.Nyt voin vielä käydä kavereiden kanssa baarissa(en juo siellä,kuin limua =) )Vaikka alkoholia en ole viimeiseen vuoteenkaan käyttänyt,kuin ehkä kerran kuukauteen,niin nyt kun sitä ei saisi ottaa,sen kokee välillä rasitteena.Tosin harvoin..Ei sikäli ei edes tekisi mieli,mut periaatteen vuoksi purnaan..
Itsekin olen aina elänyt riehakasta elämää,nuorempana jopa hieman holtitontakin.

Pointtini on,että vaikka meilläkin miehen kanssa oli aikaa "kasvaa" edeltävä vuosi ennen plussaa,niin se tuntui kuitenkin tulevan kuin pommina.Pakka sekoittui minulla,ehkä vielä enemmän kuin miehellä.
Kyllä mulle tulee niitä epävarmoja olo,pelottaa ettei meistä kuitenkaan olisi rakastaviksi ja huolehtiviksi vanhemmiks.Äitini kanssa oon avoimesti puhunut näistä kaikista ajatuksista ja se sanoi et normaalia se on että pelkää menettävänsä itsenäisyytensä ja eheän parisuhteen.Ja loppupeleissähän se on itsestä kiinni.Mä en ainakaan aio olla "mammojen mamma"Mulla tulee pysymään ystävät,parisuhde,kaikki se mitä mulla on tähänki asti.Ja siitä huolimatta voin olla hyvä ja rakastava äiti.Ja eihän kukaan ole seppä syntyessään..ei meistäkään kukaan ole valmis äiti.Äidiksi kasvetaan,toiset jo raskausaikana.Mutta syntymän jälkeen ne vietit herää.

Mun hyvä ystävä sanoi mulle,et elä tee "käsikirjoitusta"äläkä huolehdi siitä miten sulla vauvan kanssa menee..kaikki lähtee menee omalla painollaan...

Mulla henkilökohtaisesti ei ole sinun ahdituksen tapaisia ole vielä ollut..Mutta tiedän,että tulee..Kuten sanoit viestissäsikin Myönnetään itse elän vielä siinä "harmonisessa ylenmaallisen onnen pauloissa" Jokainen kai käy läpi nuo ahdistuksen tunteet jossakin vaiheessa,jokainen tavallaan...

Toivon,että saat ajatuksia niputettua ja ratkaistua ristiriitaisia tunteita
:hug:

 

Hallo,
Kiitos kaikista rohkaisevista vastauksista, oikeastikin lämmittävät mieltä. Viikko on kulunut tuosta ensijärkytyksestä ja vähitellen asia selkeytyy päässä. Olen tässä viikon varrella jopa tuntenut juuri sellaista uskomatonta ylpeyttä ja erityisyyttä, joita tähän tilaan yleisesti liitetään. Se on upea fiilis. Lapsen saaneiden ystävien konsultointi on myös auttanut. Eräs sanoi, että lopeta niiden palstojen lukeminen välittömästi, koska niissä pyörii paljon naisia, jotka kieltävät täysin kaikki negatiiviset tunteet ja äitiyteen liittyvät ongelmat. Muutama päivä sitten luinkin uutisen erään lapsipyskologin kirjoittamasta kirjasta, joka käsittelee näitä naisen paineita olla ns. hyvä äiti. Pointti jutussa oli juuri se, että koska kaikesta äitiyteen liittyvästä negatiivisesta puhuminen on edelleen jonkinlainen kielletty tabu, nämä fiilikset johtavat karmeaan syyllisyyden tunteeseen. Ja äidin ahdistus tietenkin kasvaa siinä sivussa. Eli kyllä minun mielestä näiden pelkojen ja ahdistuksien (julkinenkin) pohtiminen on ihan paikallaan. Eivät ne häviä mihinkään, vaikka niistä vaikenisikin.

Olen myös ymmärtänyt ettei minun tarvitse äitinäkään sopeutua johonkin tietynlaiseen muottiin, elää tiytynlaista elämää. Ei ole pakko muuttaa pientaloalueelle, hommata autoa, shoppailla kehäteiden automarkettihelveteissä, syödä einesruokaa, katsoa televisoita, ulkoilla loskassa. (Virnuilkaa vaan, mutta juuri tällaiset asiat minua muun muassa ahdistavat :kieh: !)

Edelleen kiitokset kaikille asiallisista ja rohkaisevista sanoista. Ja onnea äitiydelle, kyllä se kaikilta lopulta luonnistuu, vaikkemme samanlaisia olekaan!

 

Hallo,
Kiitos kaikista rohkaisevista vastauksista, oikeastikin lämmittävät mieltä. Viikko on kulunut tuosta ensijärkytyksestä ja vähitellen asia selkeytyy päässä. Olen tässä viikon varrella jopa tuntenut juuri sellaista uskomatonta ylpeyttä ja erityisyyttä, joita tähän tilaan yleisesti liitetään. Se on upea fiilis. Lapsen saaneiden ystävien konsultointi on myös auttanut. Eräs sanoi, että lopeta niiden palstojen lukeminen välittömästi, koska niissä pyörii paljon naisia, jotka kieltävät täysin kaikki negatiiviset tunteet ja äitiyteen liittyvät ongelmat. Muutama päivä sitten luinkin uutisen erään lapsipyskologin kirjoittamasta kirjasta, joka käsittelee näitä naisen paineita olla ns. hyvä äiti. Pointti jutussa oli juuri se, että koska kaikesta äitiyteen liittyvästä negatiivisesta puhuminen on edelleen jonkinlainen kielletty tabu, nämä fiilikset johtavat karmeaan syyllisyyden tunteeseen. Ja äidin ahdistus tietenkin kasvaa siinä sivussa. Eli kyllä minun mielestä näiden pelkojen ja ahdistuksien (julkinenkin) pohtiminen on ihan paikallaan. Eivät ne häviä mihinkään, vaikka niistä vaikenisikin.

Olen myös ymmärtänyt ettei minun tarvitse äitinäkään sopeutua johonkin tietynlaiseen muottiin, elää tiytynlaista elämää. Ei ole pakko muuttaa pientaloalueelle, hommata autoa, shoppailla kehäteiden automarkettihelveteissä, syödä einesruokaa, katsoa televisoita, ulkoilla loskassa. (Virnuilkaa vaan, mutta juuri tällaiset asiat minua muun muassa ahdistavat :kieh: !)

Edelleen kiitokset kaikille asiallisista ja rohkaisevista sanoista. Ja onnea äitiydelle, kyllä se kaikilta lopulta luonnistuu, vaikkemme samanlaisia olekaan!

Sähän olet nyt oikein ymmärryksen tiellä Hieno juttu, nauti vaan raskaudestasi - olet vielä vielä melkein yhdeksän kuukauden ajan maailman napa! :hug:

 

Eiköhän tuo ekan lapsen saaminen ole jokaiselle äidille ja isälle järkytys ja raskausaikana tunteet menevät laidasta laitaan, oli ikää sitten miten paljon vain, tai lapsi toivottu, tai "yllätys".

Olin itse 24 kun sain ekan lapsen. En koe, että lapsi olisi rajoittanut elämääni, sen sijaan tuonut siihen paljon uutta! Äidiksi tulo on tottakai ollut se suurin juttu elämässäni ja muuttanut minua eniten, mutta parempaan suuntaan. Kyllä sitä voi edelleen nauttia työstään, harrastuksistaan, ystävistään, kaikesta siitä, mitä teki ennen äidiksi tuloa, plus äitiydestä! Ei kenenkään ole pakko jäädä kotiin vuosikausiksi, tai ruveta "marttyyriäidiksi", jos ei sitä itse halua! Kyllä sitä voi olla hyvä äiti ilman, että on 24/7 lapsen kanssa ja omassa elämässä on edelleen muutakin sisältöä kuin lapsi...

En ole itse ikinä kokenut olevani mitenkään super-äidillinen, mutta niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, se hetki, jolloin synnytyssalissa sai vastasyntyneen vauvansa rinnalle, oli aivan uskomaton. Sitä vaan samantien alkoi rakastaa omaa lastaan :heart: .

 

En mä ole koskaan tuollaista tuntenut mutta se että ihan normaaliakin tuo on,astua uusiin asioihin ja jos ei raskaus oltu suuniteltu niin onhan siinä miettimistä paljon.
Mä olen itse 25v ja oottelen kolmatta muksua,ja ei mun ole tarvinnut unelmistani luopua,tietysti perhe vie aikaa ja en missää nimessä vaihtaisi näitä vuosia pois,vaikka ei kaikki päivän ihan nannaa olekkaan ollut.

Tsemppiä ja onnea raskauteen.

Annu & touhustiina 11+2 :heart:

 

Jos äitiys huolestuttaa niin jalat ristiin! Ajoissa tietenkin.

 

Itsellänikin oli alussa pientä järkytystä kun sain varmistuksen että olen raskaana.
Olin tosin varautunut, ja melkeinpä varma, siihen että olen raskaana mutta järkytys se silti oli. Sitä kelasi silloin juurikin sen että "nyt on nuoruus ja oma elämä ohi". Kuitenkin nyt, hiukan aikaa uutisesta olen alkanut sisäistämään sen ettei oma elämä ole ohi. en aio juurtua kotiin vaikka lapsi tuleekin. Täytyy vain entistä paremmin juurikin suunnitella menot. Ja enhän minä kuitenkaan sitä lasta yksin saa, vaan on tuo mies johonka voi tukeutua sitten vaikeina ja myös helppoina aikoina :heart:

Minustakaan tuskin tulee sitä mammojen mammoja. Enkä myöskään pode huonoa omatuntoa siitä etten rakasta jokaista maailman palleroa. Tai siitä ettei lasten näkeminen aiheuta minun sisälläni mitään sen suurenpaa maailman kuohumista.

Nyt odotan innolla mahan kasvamista, lapsen tuloa ja perheeksi kasvamista. Uskon ja tiedän että asiat menevät juurikin niin kuin ne itse haluaa elää. Voi olla että jälkipaniikkia saattaa vielä tulla, mutta kun rauhoittaa mielen ja hiukan miettii asioita, näkee ne yllättävän selkeästi ja valoisasti kuitenkin. Esikoista odotellessa toivottelen Voimia ja rohkeutta kaikille tuleville ja oleville äideille :hug:

 

Jos äitiys huolestuttaa niin jalat ristiin! Ajoissa tietenkin.

Mun mielestä äitiyden pitääkin jossain määrin huolettaa! Oli se lapsi sitten miten toivottu tahansa! Varsin luonnollisesta tunteesta kuitenkin kyse.

 

Ei tosiaan ole pakko!
Esikoisen kanssa ei ulkoiltu huonolla säällä, tuuppasin vauvan vaan parvekkeelle nukkumaan ja luin hyvää kirjaa peiton alla sohvalla. Ajokorttia en vieläkään omista, eikä asuta pientaloalueella vaan 15min matkan päässä keskustasta edelleen, mitä tehtiin myös ennen lapsia
Vauva kyllä kulkee mukana, ja jos vauva on vielä tyytyväisä sorttia niin kaikenlainen meneminen on helppoa-vauva liinaan tai vaunuihin ja menoksi, monesti me soitettiin toiseen kaupunkin kaverille aamusta ja mentiin kylään, ei ollut mitään rajoitteita oikeastaan minne olisi mennyt
Toinen lapsi toi paljon muutosta, kun isomman lapsen pitää päästä päivittäin ulos ettei se hypi seinille, mutta edelleen ollaan samalla asutoalueessa, en omista ajokorttia jne. Suuri marketti on tosin meidän lähikauppa (prisma), mutta eipä sielta haeta kuin ruokaa.
Tsemppiä, sulla on syntymään saakka aikaa sopeutua ajatukseen ja se vauvakin kasvattaa, ainakin minua

 

Jos äitiys huolestuttaa niin jalat ristiin! Ajoissa tietenkin.

Mun mielestä äitiyden pitääkin jossain määrin huolettaa! Oli se lapsi sitten miten toivottu tahansa! Varsin luonnollisesta tunteesta kuitenkin kyse.

Mulle se onkin luonnollinen asia. Huoli tulee siitä kun ihminen ei luota itseensä. Mutta huolihan siirtyy äidistä lapseen, siitä se kai juontaa juurensa sitten...

 

Täällä yksi jota ahdistaa. :attn: En tiedä onko mussa jotain vikaa kun en innostu häävalmisteluista (avioliitto kylläkin innostaa, mutta eivät häät) enkä lapsista niinkuin muut. Naimisissa en vielä ole, mutta yhteistä matkaa on kuusi vuotta takana avokin kanssa. Lapsi on suunnitelmissa, mutta mikään pakko/ kiire ei vielä ole. Ahdistuin suunnattomasti kun menin pöljyyksissäni kertomaan yhdelle ystävistäni että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Hän pumppasi minut täyteen vauvatietoa (puhumattakaan lehdistä ja kirjoista joita sain luettavakseni, ystävälläni on noin vuoden ikäinen vaavi) ja piti minulle jonkinlaisen valmennussession ennenkuin ehdin vauvaa sanoa. Tuntuu jotenkin kierolta että nykypäivänä lapsen saamisesta on tehty maailman tärkein (ja vaikein) asia. Jos vanhemmat eivät puhu lapsistaan jatkuvasti, ovat he huonoja vanhempia ja jos ystävät tulevat kyläilemään lapsiensa kanssa koko illan ajan ei puhuta muusta kuin lapsista. Vähän sama asia kun mies meni armeijaan, niin kaikki loma-ajat kuuntelin juttuja metsäkeikoista ja tj:stä. Uskon että tulen rakastamaan omaa lastani suunnattomasti, mutta liika on liikaa. Ei kai sitä omaa elämää tarvi syrjään jättää? Vihonviimeistä hammastenkiristelyä minulle aiheuttaa lähipiirin raskaana olevat naiset, jotka ovat ensimmäisestä raskausviikosta lähtien aivan kauheita vouhottajia. Ja nyt en puhu iloisesta odottamisesta ja siitä puhumisesta, vaan ruokien ja yleensäkin elämisen varomisesta. Mihinkään ruokaan ei enää voida koskea jos alkuperää ei tarkasti tiedetä, eläinten lähellä ei voida olla ettei vaan allergeenit tartu ja lapselle ostetaan tuhansien eurojen arvosta tavaraa ennenkuin se on etanaa isompi.

Kuulostan luultavasti katkeroituneelta ämmältä ja ihmettelette mitä teen tällä palstalla. Uskokaa tai älkää, tulin etsimään kohtalotovereita :hug: Sellaisia äitejä, jotka odottavat innolla tulevaa jälkikasvua, mutta jotka eivät jätä omaa elämäänsä täysin tauolle. Lähipiiristäni löytyy yksi sellainen, loput 5-6 vauvallista on aivan toisesta ääripäästä. Löytyykö täältä kuumeilijoita tai odottajia joita ei kiinnosta ihan niiiin hirveästi hössöttää, mutta vähän kuitenkin =)

 

Löytyykö täältä kuumeilijoita tai odottajia joita ei kiinnosta ihan niiiin hirveästi hössöttää, mutta vähän kuitenkin =)

Sellainen minä olen. Lasten saanti ei ole mulle mikään ongelma mutta en mä kuitenkaan haluaisi että siitä muodostuu koko elämä. Lapsiannos täyttyy omista, en mä jaksa niistä enää kylillä jauhaa ja hössöttää

 

Onpa mukavaa että ainakin kaksi kohtalotoveria löytyy. Joskus kun tuntuu että olen aivan yksinäni näiden ajatusten kanssa. Ehkäpä tällaisille palstoille sitten eksyy juuri ne henkilöt jotka intoilevat lapsen saamisesta ja kaikesta siinä ympärillä minua enemmän. Itse luotan ja uskon siihen että tulevista lapsistani kasvaa hyviä yksilöitä ilman viimeisen muodin mukaisia rattaita tai jatkuvaa hössötystä ympärillä. Taisi tämä avautuminen tulla vähän väärään paikkaan kun en ole vielä edes raskaana, mutta kun aihe oli sopiva niin en malttanut olla kirjoittamatta :heart: