Meidän perheemme (minä ja mies 29, poika pian 6v) olemme toimineet pian kaksi vuotta tukiperheenä (1 vkonloppu/kk) 11-vuotiaalle pojalle. Poika on sijoitettu mieheni kotiin, eli toimimme itse asiassa tukiperheenä appivanhemmilleni, jotta he saavat hengähtää. Ennen tätä tukiperheenä toimimista mietin, että jos emme saa enempää lapsia (kärsimme sekundäärisestä lapsettomuudesta), ryhtyisimme sijaisperheeksi. Tämä appivanhemmilleni sijoitettu poika on kuitenkin niin vaikea, että todennäköisesti emme ala.
Aiempi kokemukseni sijaisperheenä olemisesta oli tätini perheestä, johon sijoitettiin kolmivuotias poika, joka on nyt jo ammattikoulussa. Hänen kanssaan ei ole ollut paljon sen suurempia vaikeuksia kuin yleensäkään murkkuikäisten kanssa, mitä nyt pieniä ongelmia suvun kanssa.
Tämä meidän tukipoikamme sijoitettiin 5-vuotiaana mieheni perheeseen, ja olisiko hän sitten joutunut kärsimään alkoholistiäidistään liian kauan ennen huostaanottoa, että ongelmat ovat vakavampia. Hänen kanssaan on välillä todella rankkaa.
Rankinta tukiperheenä toimimiseen on se, ettei poika halua meille. Alussa meni hyvin, ja aina meillä ollessa meillä on ihan hauskaa, teemme koko perheellä yhdessä jotain, esim. käydään uimassa tms. Mutta se hirveä vastaan taistelu meille tulosta ottaa voimille. Vaikka tällä pojalla ja meidän pojallamme on aika suuri ikäero, heidän leikkinsä ovat menneet aina hyvin yksiin. Tukipoika on aika lapsellinen, ja on meidän poikamme kanssa saanut leikkiä niitä leikkejä, jotka jäivät lapsuudessa leikkimättä. Sosiaalitädit olivat tästä oikein onnellisia. Nyt on tullut mukaan kiusaaminen ja vahingonteko meidän poikaamme kohtaan. En luota tukipoikaan enää ollenkaan, että heidän antaisi esim. leikkiä pihalla keskenään. Nahistelu toisaalta ei ole sen kummempaa, kuin mitä biologiset sisaruksetkaan tekisivät, mutta minun on vaikea hyväksyä, että hän kiusaa pienempää ja naureskelee päälle.
Yhtä kaikki, pitkän vuodatuksen tulos on, etten usko minun jaksavan ruotia loppuelämääni toisten ihmisten aiheuttamia ongelmia lapsen elämässä. Itsekästä, kyllä, mutta hyvä huomata tässä vaiheessa. Anoppini on niin väsynyt poikaan, että ovat jo miettineet sijoituksen purkamistakin. Pojallehan se olisi todella hirveä juttu. Taas hylkääminen. Mutta itse en tämän kokemuksen myötä uskaltaisi enää sitoutua sijaislapseen. Paitsi jos lapsen saisi ihan vauvana, ettei pitkää huonoa historiaa ehtisi kertyä.