T
"Toivoton"
Vieras
Pakko tyhjentää tänne ajatuksia... Jos joku vaikka osaisi sanoa jotain järkevää, joka selkeyttäisi omaa päätä.
Ehkäisystä huolimatta olen raskaana (n. vko8), pillerit pettäneet. En kuvitellut koskaan joutuvani moisen päätöksen eteen. Jos ajattelen järjellä, niin keskeytys tuntuu järkevältä vaihdoehdolta. Kuitenkin, tunteet sekoittavat päätä valtavasti ja päätös keskeytyksestä ei ole lainkaan helppo. Olen käynyt sekä terveykeskuslääkärillä että naistenklinikalla, josta sain miettimisaikaa keskeytyksen tekon. Maanantaina 18.5 minun pitää kuitenkin tehdä päätös asian suhteen.
Olemme ennestään lapseton pariskunta, ikä molemmilla 30v. kieppeillä. Yhdessä olemme olleet kuusi vuotta, ja periaatteessa puitteet lapsenteolle kunnossa. Lapsia ei kuitenkaan ole ollut tarkoitus hankkia: mies on ollut selvillä omasta kannastaan pitkään ja minulla ei ole ollut tuntemuksia kumpaankaan suuntaan. Tiedän, ettei minusta tulisi tekemälläkään kotona hääräävää äitiä, ja täydellinen äitiys (mitä mediassa tuputetaan) tuntuu hyvin kaukaiselta, jopa ahdistavalta ajatukselta. Viihdyn harrastuksissani, jotka eivät ole mahdollisia lapsen kanssa. Lisäksi nautin extemporereissuista, ja muutenkin vietän paljon aikaa ystävieni kanssa myös juhlimisen merkeissä. Olen huolimaton ja huono keskittymään, ystävät ovat naureskelleet etteivät voi edes kuvitella minua oman lapsen kanssa. Toisaalta olen tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, ja minusta tuntuu että joudun luopumaan paljosta jos pitäisin lapsen. Pelottaa myös, että parisuhde ei kestäisi lapsen tuloa. Mieheni suhtautuu asiaan ihanan hyvin, vaikka tiedän ettei hän lapsia halua, Ei painosta minua keskeytykseen, ja sanonut tukevansa parhaansa mukaan mikäli teen päätöksen pitää lapsen. Minusta kuitenkin tuntuu, että "pilaan" mieheni (sekä oman?) elämän jos haluan pitää lapsen.
Ajatus synnytyksestä pelottaa, sekä siitä että lapsi olisi vaikka vammainen.Teidän supermutsien mielestä varmasti pinnallista, mutta niin se vain on. Tiedän, että sitä parisuhteemme tuskin ainakaan kestäisi, ja ajatus yksin jäämisestä vammaisen lapsen kanssa tuntuu valtavan ahdistavalta. Pidän kyllä lapsista, mutta n. 99% heistä ovat mielestäni ärsyttäviä. En kestä kaupassa huutavia ja kirkuvia lapsia, sekä elämäänsä kyllästyneen näköisiä vanhempia. Pelottaa, että oma tulevaisuuteni näyttäisi yhtä surulliselta.
Toisaalta kuitenkin ajatus äitiydestä kiehtoo, ja lapsi olisi minulle varmasti rakas sekä tärkeä. Kuitenkin, myös negatiivisia asioita lapsesta on mielessäni paljon.
Olen listannut paperille plussia ja miinuksia helpottamaan päätöksentekoa, mutta asia ei selkeytynyt yhtään.
Loukkausyritykset siitä, kuinka abortti on murha on turhia. Lisäksi olen yhtä mietä siitä, että on epäreilua kuinka minä tulin raskaaksi eikä joku kuka sitä oikeasti toivoo. Sen sanominen ei helpota tilannetta myöskään yhtään.
Toivoisin teiltä kokemuksia niin keskeytyksestä sekä siitä, kun ei toivotun raskauden on annettu jatkua. Lisäksi, jos joku rohkea uskaltaa kertoa negatiiviset tuntemukset omasta lapsen saannistaan niin nekin ovat enemmän kuin tervetulleita.
Ehkäisystä huolimatta olen raskaana (n. vko8), pillerit pettäneet. En kuvitellut koskaan joutuvani moisen päätöksen eteen. Jos ajattelen järjellä, niin keskeytys tuntuu järkevältä vaihdoehdolta. Kuitenkin, tunteet sekoittavat päätä valtavasti ja päätös keskeytyksestä ei ole lainkaan helppo. Olen käynyt sekä terveykeskuslääkärillä että naistenklinikalla, josta sain miettimisaikaa keskeytyksen tekon. Maanantaina 18.5 minun pitää kuitenkin tehdä päätös asian suhteen.
Olemme ennestään lapseton pariskunta, ikä molemmilla 30v. kieppeillä. Yhdessä olemme olleet kuusi vuotta, ja periaatteessa puitteet lapsenteolle kunnossa. Lapsia ei kuitenkaan ole ollut tarkoitus hankkia: mies on ollut selvillä omasta kannastaan pitkään ja minulla ei ole ollut tuntemuksia kumpaankaan suuntaan. Tiedän, ettei minusta tulisi tekemälläkään kotona hääräävää äitiä, ja täydellinen äitiys (mitä mediassa tuputetaan) tuntuu hyvin kaukaiselta, jopa ahdistavalta ajatukselta. Viihdyn harrastuksissani, jotka eivät ole mahdollisia lapsen kanssa. Lisäksi nautin extemporereissuista, ja muutenkin vietän paljon aikaa ystävieni kanssa myös juhlimisen merkeissä. Olen huolimaton ja huono keskittymään, ystävät ovat naureskelleet etteivät voi edes kuvitella minua oman lapsen kanssa. Toisaalta olen tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, ja minusta tuntuu että joudun luopumaan paljosta jos pitäisin lapsen. Pelottaa myös, että parisuhde ei kestäisi lapsen tuloa. Mieheni suhtautuu asiaan ihanan hyvin, vaikka tiedän ettei hän lapsia halua, Ei painosta minua keskeytykseen, ja sanonut tukevansa parhaansa mukaan mikäli teen päätöksen pitää lapsen. Minusta kuitenkin tuntuu, että "pilaan" mieheni (sekä oman?) elämän jos haluan pitää lapsen.
Ajatus synnytyksestä pelottaa, sekä siitä että lapsi olisi vaikka vammainen.Teidän supermutsien mielestä varmasti pinnallista, mutta niin se vain on. Tiedän, että sitä parisuhteemme tuskin ainakaan kestäisi, ja ajatus yksin jäämisestä vammaisen lapsen kanssa tuntuu valtavan ahdistavalta. Pidän kyllä lapsista, mutta n. 99% heistä ovat mielestäni ärsyttäviä. En kestä kaupassa huutavia ja kirkuvia lapsia, sekä elämäänsä kyllästyneen näköisiä vanhempia. Pelottaa, että oma tulevaisuuteni näyttäisi yhtä surulliselta.
Toisaalta kuitenkin ajatus äitiydestä kiehtoo, ja lapsi olisi minulle varmasti rakas sekä tärkeä. Kuitenkin, myös negatiivisia asioita lapsesta on mielessäni paljon.
Olen listannut paperille plussia ja miinuksia helpottamaan päätöksentekoa, mutta asia ei selkeytynyt yhtään.
Loukkausyritykset siitä, kuinka abortti on murha on turhia. Lisäksi olen yhtä mietä siitä, että on epäreilua kuinka minä tulin raskaaksi eikä joku kuka sitä oikeasti toivoo. Sen sanominen ei helpota tilannetta myöskään yhtään.
Toivoisin teiltä kokemuksia niin keskeytyksestä sekä siitä, kun ei toivotun raskauden on annettu jatkua. Lisäksi, jos joku rohkea uskaltaa kertoa negatiiviset tuntemukset omasta lapsen saannistaan niin nekin ovat enemmän kuin tervetulleita.